Urku kiinni vai joko vihdoinkin auki?

Epidemiarajoituksilla varmistettiin nyt sitten, ettei pääkaupunkiseudulla tämän kevään konserttikaudella eläviä konsertteja kuunneltu. Kun orkesterikonsertteihin pääsee aikaisintaan vasta ensi syksynä, laitoin jo toivoni kirkkoon. Odotin Kirkko ja kaupungin mainostamia Helsingin Urkukesän ja Metrolla musiikkiin -konsertteja, mutta voi vi… vihtahousu, kuinka kävikään: ei edes eläviä urkukonsertteja, vaan nekin on siirretty nettiin! Vaikka viime vuonna niitä järjestettiin koronaturvallisesti pitkillä turvaväleillä.

Urkujen kuuleminen netin kautta ei ikävä kyllä ole ollenkaan sama asia kuin niiden aito kuuleminen tilavassa kirkkoakustiikassa ilman tekniikan typistävää vaikutusta. Arvostan sitä, että urkurit viitsivät soittaa jopa nettilähetyksiä varten, mutta en voi sille mitään, että intoni lopahti. Palasin kirkkovuodessa parisen viikkoa taaksepäin ja kuuntelin Messiaenin Helluntaimessun uruille säveltäjän itsensä soittamana – levyltä luonnollisesti.

Mutta hetkinen. Kun Dag-Ulrik Almqvist joutui soittamaan urkuja nettiyleisölle, niin saman viikon sunnuntaina Olli Pyylampi sai soittaa urkuja samassa Kallion kirkossa paikan päällä olleille eläville ihmisille sekä lisäksi säestää heitä ja mukana ollutta kanttori Tommi Niskalaakin virsiä laulettaessa. Miten tämä näin saattoi mennä? Pieni lapsikin osaa sanoa, että tällainen ratkaisu on epistä.

Koko homman juju onkin siinä, että kun Almqvistin esitys oli konsertti, niin Pyylampi oli muiden paikalla olleiden ihmisten kanssa jumalanpalveluksessa. Eli tervetuloa messuun! Ihan lähitapahtumana kaikkien herkkujen kanssa! On urkujen ja virsien lisäksi liturgia, ehtoollinen, saarna ynnä siunaukset – kaikki koronaturvallisesti järjestettynä ja lisäbonuksena vielä järjestävän tahon muistutus, että mitä ikinä tapahtuukin, homma on Herran (kyseessä ei ole maamme maallinen hallintokoneisto) hallussa!

On tässä silti jotain aika outoa. Jos siis jumalanpalveluksesta otetaan pois pappi, avustava pappi ja pari muutakin avustajaa sekä kanttori eikä tilaisuuden toimittajista jätetä jäljelle kuin urkuri, niin pelkästään tilaisuuden nimittäminen konsertiksi jumalanpalveluksen sijaan muuttaa yhtäkkiä tilanteen niin paljon tartuntavaarallisemmaksi, että konsertin yleisöksi muuttunut seurakunta ei saakaan tulla kirkkoon kuuntelemaan esitystä millään käytännön järjestelyillä. Ei, vaikka ei edes laulaisi ainuttakaan virttä. Perustuuko tällainen ratkaisu enää miltään osin todelliseen tartuntariskin arviointiin vai onko sittenkin kyseessä vain byrokraattinen jääräpäisyys?

Pelkään pahoin, ettei kirkko voi tälle asialle paljon muuta tehdä, kuin yrittää tulkita epidemiarajoituksia parhaan ymmärryksensä mukaan ja toimia sen mukaan. Vai pitäisikö Urkukesän nimitys vaihtaa Hartauskesäksi ja aloittaa kukin kons… ei kun hartaus siunauksella, jonka perään urkuri soittaisi puolesta tunnista tuntiin kulloisenkin hartauden aiheen mukaista musiikkia? Tällöin yleisö – siis seurakunta – voisi tulla huolellisten koronarajoitusten ohjaamana maskin kanssa ja käsidesillä puhdistettuna jopa elävään esit… hartauteen. Olettaisin, että riittävän pitkät turvavälit olisi helpointa toteuttaa sen verran isoissa kirkoissa, että niissä on kunnon urut.

No toivotaan, että lähipäivien rajoitusten höllentäminen tuottaisi sellaisia ratkaisuja, ettei konsertteja tarvitsisi järjestää keinotekoisilla temppuiluilla, vaan voitaisiin aluksi palata vaikka sellaisiin järjestelyihin, joilla viime vuonna konsertit olivat mahdollisia. Kirkoissa tuntuisi luonnolliselta, että Urkukesä järjestettäisiin samanlaisilla rajoituksilla kuin jumalanpalvelukset – ellei jopa hieman löysemmillä.

Koronapandemia on selkeä esimerkki yhteiskunnallisen sääntelyn tarpeesta, jota ilman tartuntojen ja kuolleiden määrä olisi meillä Suomessakin huomattavasti suurempi, kuten muualta maailmasta on saatu nähdä. Pandemian alussa rajut rajoitukset olivat varotoimenpiteinä ymmärrettäviä, mutta kun myöhemmin tartunta-alttiimpia toimintoja on tartuntojen leviämisen aikaan suljettu myöhemmin kuin pienemmän tartuntariskin huolellisesti järjestettyjä kulttuuritapahtumia ja helpommin tartuntoja levittäviä tiloja on avattu aikaisemmin kuin pienemmän tartuntariskin tapahtumia, ei ole yllättävää, että ratkaisu on etenkin kulttuuritapahtumien järjestäjien ja esiintyvien taiteilijoiden sekä heidän yleisönsä keskuudessa herättänyt närää. Epäloogiset, perusteettomat tai jotain tahoa oudolla tavalla suosivat ratkaisut johtavat helposti sellaisiin mielikuviin, että sääntely on aina periaatteessa pahasta – täysin riippumatta tilanteesta. Tällaisia jopa anarkistisille näkemyksille tukea antavia ratkaisuja pitäisi varoa, jotta oikeassa paikassa toteutettua sääntelyä ei perusteettomasti tulevaisuuden eri tilanteissa vastustettaisi.

ILMOITUS