Ilkka Vartiainen ei unohda kestävän kehityksen kulttuurisarkaa, vaan syöksyy blogissaan diletantin innolla klassisen musiikin syövereihin ja tähyilee samalla levyröykkiöiden alta maailman menoa. Lukekaa korvillanne!

Hyvin viritettyä elektronimusiikkia

Pitääkö elektronisen musiikin välttämättä olla pihinöitä, ujelluksia, kirskunaa tai kakofoniaa? Jukka Mikkola esittelee ohjelmasarjassaan Atomien laulu Moog-syntetisaattorin ja Wendy Carlosin, joka julkaisi vuonna 1968 levyn Switched-On Bach. Mikkola kertoo, kuinka Carlos halusi tehdä elektronisella soittimella nimenomaan oikeaa musiikkia, joka ei olisi rumaa. Ja kahden miljoonan levyn myynti sekä Moog-syntetisaattorin myynnin lisääntyminen todistavat, että Carlos onnistui. Vai todistavatko?

Boulez Vasaran isäntänä

Mikä on vasara, jonka varsi on työnnetty pullon suusta sisään? Se on Man Rayn taideteos Vasara ilman mestaria. Ihmettelin kyseistä teosta Espoon modernin taiteen museossa Emmassa Meret Oppenheimin ja erinäisten muidenkin taiteilijoiden teoksista kootussa Mielen peilit -näyttelyssä. Huomiotani herätti myös se, että teoksen alkukielisessä nimessä oli jotain tutun tuntuista… Le Marteau sans maître. Tosiaan! Pierre Boulez on säveltänyt teoksen käyttäen René Charin samannimistä surrealistista runoelmaa. Boulezin yhteydessä teoksen nimi käännetään nähtävästi yleensä suomeksi ”Vasara ilman isäntää”.

Wienin filharmonikot ja legendan voima

Wienin filharmonikot konsertoi Tampere-talossa huhtikuun 28. päivä, joten Vesa Sirén sai hyvän syyn haastatella Helsingin Sanomille 19.4. orkesterin puheenjohtajana toimivaa Daniel Froschaueria. Orkesteria ovat johtaneet monen vanhan kuuluisan kapellimestarin ohella muutamat suomalaisetkin kapellimestarit, joista Susanna Mälkki ja Sakari Oramo pitävät Wienin filharmonikoita maailman parhaana orkesterina. Mutta miksi?

Metallica klassisen musiikin perinteen jatkajana?

Tänä vuonna Polar Music Prize -palkinnon saivat Metallica sekä Ahmad Sarmast ja hänen johtamansa Afganistanin kansallinen musiikki-instituutti. Metallica on niin tunnettu, ettei sen palkitseminen mitenkään yllätä, mutta perustelut palkitsemiselle saivat melkein aamuteeni väärään kurkkuun: että Metallica kulkisi fyysisellä ja raivokkaalla musiikillaan Wagnerin ja Tšaikovskin jalanjäljissä! Mitä … ihmettä?

Kullervo, Suomen poika?

Kummastelin jo viime kesän Savonlinnan oopperajuhlien ohjelmistoa, kun satavuotiasta Suomea juhlistettiin sekä Sallisen että Sibeliuksen Kullervolla. Vielä ällistyneempi olin, kun Radion sinfoniaorkesteri oli itse varsinaiseen juhlapäivään eli itsenäisyyspäivään valinnut jälleen Sibeliuksen Kullervon. Taas! Miksi? Onhan Sibeliuksen Kullervo rosoisuuksistaankin huolimatta vahva ja persoonallinen läpimurtoteos ja sikäli kyllä ansaitsee tulla esitetyksi, mutta eihän jouluakaan juhlita esittämällä Matteus-passiota.

Taas Sibeliuksen varjossa?

Turun Logomon Kulttuurigaalassa 18.10. valittiin yleisöäänestyksellä Vuosisadan kulttuuripersoona ja voittajaksi tuli, yllätys, yllätys, Jean Sibelius! Jo pelkästään se, että voittaja tuli musiikin, eikä esimerkiksi kirjallisuuden tai kuvataiteen edustajien joukosta, oli aika sattumanvarainen lopputulos. Mutta kun kulttuuripersoonaksi nyt sitten valikoitui säveltäjä, niin kuka muukaan se olisi voinut olla kuin Sibelius? Muissa taiteenlajeissa ei ehkä ole ketään yhtä voimakkaasti hallitsevaa yksittäistä hahmoa.

Mutta mitä Sibeliuksen valitseminen oikein merkitsee? Valinta on sikäli kummallinen, että samalla kun se on jokseenkin ilmeinen, moinen ilmeisyys tekee sen, ettei valinnalla ole juuri minkäänlaista uutisarvoa. Jos joku muu säveltäjä olisi valittu, aina olisi kysytty, miksi nimenomaan juuri hän, eikä Sibelius.

Ja nyt kuulemme Yleisradion ohjelmassa, paitsi että… oikun, eikun, kuulemmekin...

Elokuun lopulla Esa-Pekka Salonen johti Sibelius-Akatemian ja Juilliard Schoolin opiskelijoista koottua sinfoniaorkesteria ja solistina oli sellisti Jonathan Roozeman. Onneksi Yleisradio lähetti konsertin koko kansankin kuultavaksi. Olin kuitenkin hieman ihmeissäni, kun Helsingin Sanomien radio-ohjelmatietojen mukaan konsertissa ensimmäisenä esitettävä teos olisikin Sibeliuksen Lemminkäissarja eikä Steven Stuckyn Radical Light tai Salosen Mania. No voihan konsertin ohjelmisto tai sen järjestys välillä vaihtua, mutta mitä kummaa? Konsertti alkoi sittenkin Stuckyn teoksella ja jatkui Salosen Manialla. Lemminkäinen lähti Saaren neitojen pariin vasta väliajan jälkeen. Miksi Helsingin Sanomissa konsertin teokset olivat väärässä järjestyksessä?

Riippuvuuksien riepoteltavana

Taika Dahlbom kirjoittaa Helsingin Sanomien lauantaiesseessään 5.8.2017 lukemisesta addiktiona otsikolla ”Onneksi lukemista pidetään nykyään positiivisena addiktiona”. Ja tämähän todellakin näkyy kirjojen kierrätyshyllyillä. Ennenhän addiktioiden keskeisenä kysymyksenä oli, miksi Jeppe juo, mutta nykyisin voi olla koukussa lähes mihin tahansa. On netti-, peli-, seksi- ja ties mitä riippuvuutta. Suurin osa suomalaisista on melkein yhtä riippuvaisia kahvista kuin älypuhelimestaan. Jotkut katsovat sata kertaa viikossa asuntoilmoituksia, vaikka eivät ole muuttamassa minnekään. Jopa liiallisesta intohimosta terveelliseen ruokavalioon voi saada ongelman, jolla vaikeuttaa syömistään ja vaurioittaa terveyttään. Mutta miten on, voiko klassisesta musiikista tulla riippuvaiseksi?

Ministerit autojensa vankeina

Vaikka Klamin orkesteriteos Pyöräilijä alkaa hitaasti, se ei ala rauhallisesti, vaan synkän pahaneteisesti paholaiseenkin ennen muinoin assosioidun tritonus-intervallin sävyttämänä. Pyöräilijä kuitenkin uskaltautuu vauhtiin kaivaten ilmeisesti jännitystä elämäänsä. Loppurysähdyksestä on vaikea päätellä, kaatuuko pyöräilijä vai ei. Mutta onko pyöräileminen todellakin niin vaarallista? Niin vaarallista, että pyöräily pitäisi kieltää maamme ministereiltä?

More Articles ...

ILMOITUS