Ilkka Vartiainen ei unohda kestävän kehityksen kulttuurisarkaa, vaan syöksyy blogissaan diletantin innolla klassisen musiikin syövereihin ja tähyilee samalla levyröykkiöiden alta maailman menoa. Lukekaa korvillanne!

Hiipuuko valaiden laulu?

Heti heinäkuun alkajaisiksi minulta meinasi mennä japanilainen sencha-tee väärään kurkkuun, kun luin Helsingin Sanomista uutisen, että Japani aloittaa taas valaiden pyydystämisen kaupallisessa tarkoituksessa. Onhan Japani ennenkin väittänyt, että se pyydystäisi valaita ”tieteellisiin tarkoituksiin”, mutta nyt on ympäristöjärjestöjen varoituksista huolimatta aivan avoimesti tarkoitus tehdä bisnestä valailla. Samalla mieleeni tuli John Cagen Litany for the Whale.

Konsertti ilman aplodeja?

Grigori Sokolov konsertoi tänäkin kesänä Helsingissä, ja vuosi toisensa jälkeen sekä hänen varsinainen ohjelmistonsa että lukuisat ylimääräiset numeronsa ovat saaneet ylenpalttiset aplodit. Tämä toi mieleeni kuitenkin täysin päinvastaisen tilanteen, jossa viulisti Knuut Nissinen yritti pitää toukokuun lopussa Huopalahden kirkossa taputuksettoman konsertin – onnistumatta siinä.

Kiireinen kilpikonna keskitysleirillä?

Kävinpä pitkästä aikaa baletissa, kolmesta teoksesta kootun K.V.G.-kokonaisuuden ensi-illassa. Helpoiten teoksista tuntui avautuvan Jeroen Verbruggenin synkkä, väkivaltaista erilaisuuden syrjintää luonnehtiva koreografia Bernard Hermannin musiikkiin Hitchcockin Psyko-elokuvasta. Myös Jiří Kyliánin rituaalisen oloinen koreografia vaikutti luontevalta Stravinskyn Psalmisinfoniaan. Sen sijaan Marco Goecken Lonesome George Rudolf Barschain kamariorkesteriversioon Šostakovitšin kahdeksannesta jousikvartetosta jätti eri tavoilla ihmettelemisen aihetta.

Uskonnosta vieraantuvaa pääsiäishartautta klassisella musiikilla?

Klassisesta musiikista innostuneelle pääsiäinen on yhtä juhlaa: paljon tarjolla vakavaa klassista taidemusiikkia. Niitä tunnetuimpia, suosituimpia ja arvostetuimpia. Eikä YLE Radio 1 turruta mieltä joulun lapsellisella tipe tipe tip tap -osastolla. Toisaalta välillä tuntuu, että pääsiäisen tärkein musiikki käsittelee pitkääperjantaita eikä varsinaista pääsiäispäivää. Bachin, Pergolesin ynnä muiden passiot, stabat materit ja muut vastaavat teokset kehystävät Jeesuksen seitsemää sanaa ristillä, vaikka esimerkiksi Bachilta ja Händeliltä löytyy myös varsinaisen pääsiäispäivän juhlintaa.

Klassisen musiikin ihana ja kiusallinen kaanon

Samuli Tiikkaja ihmettelee 9.3. lauantaiesseessään Helsingin sanomissa vaihteeksi taiteen ikuisuuskysymystä: miten eri taidelajien ja etenkin klassisen musiikin kaanon oikein muodostuu. Juuri musiikin yhteydessä puhe kaanonista onkin sopivaa, koska kaanonissa nimenomaan toistetaan samaa uudestaan ja uudestaan. Tiikkajan ajatushautomossa on avustajana Veijo Murtomäki, joka toteaa: ”– – nykyinen perusohjelmisto alkaa olla lähinnä kliseekaanon.” Onko se? Ja jos on, niin mitä tästä voisi ajatella?

”Yhtenä iltana lausuttais ei sanaakaan”

Vaikka kävinkin ensimmäisenä adventtina kappelissa, musiikkina ei ollut Hoosianna, vaan Bachin kolmas sonaatti sooloviululle, jota Kreeta-Julia Heikkilä soitti Kampin kappelissa. Menin ajoissa paikalle, koska kyseinen pieni kappeli täyttyy ennen konsertteja jo aika aikaisin. Kun odotin konsertin alkua, hämmästyin kuulemieni erilaisten äänten määrää: paitsi askeleita ja vaatteiden kahinaa, myös pientä puhetta, kännykkäkameran äänen ja kerran jopa kännykän soimisen. Kuinkahan yleisesti konserttiyleisö tiesi, että Kampin kappeli on tarkoitettu kohtaamisen lisäksi nimenomaan hiljentymiseen, minkä takia sinne ei haluttaisi edes kamerasta lähteviä häiritseviä ääniä? Ainakaan moni ei ollut tottunut kommunikoimaan pelkillä eleillä, viittauksilla tai hiljaisella toiminnalla.

Kieli- vai orkesterikylpyjen Sibelius?

Ruotsalaisuuden päivänä (6.11.) Vesa Sirén pohti Helsingin Sanomissa, että kyseisenä päivänä ei tarvitsisi jäädä kiinni edes suomenruotsalaisuuteen, vaan oikeastaan päivää olisi aihetta juhlia kaksikielisyyden päivänä. Sirénin mukaan suurin osa suomalaisuuden ytimestä syntyi kieltemme dynaamisesta vuorovaikutuksesta, mistä hän esimerkin vuoksi kuvasi, kuinka Sibelius luovi maamme kaksikielisessä kulttuurissa. Kun myöhemmin kuuntelin Sibeliuksen pianokappaleita, jäin kuitenkin ihmettelemään, millainen kulttuuripersoona antoi pianosarjoilleen sellaisia nimiä kuin 10 Klavierstücke, 10 Bagatelles, Pensées lyriques, tai 10 morçeaux pour le piano ja sarjojen osille vastaavanlaisia nimiä.

Punalippu liehuu klassisen musiikin ihmemaassa

Syyskuun puolivälissä Samuli Tiikkaja suositteli Helsingin Sanomissa tulevan syksyn klassisen musiikin konserttitarjonnasta kiinnostavimpina pitämiään esityksiä. Mitä todennäköisimmin kirjavasta listasta löytyy jokaiselle jotain. Koska tarjontaa on niin ilahduttavan paljon, ettei edes kokonainen sivu lauantain lehdestä riittänyt, Tiikkaja mainosti vielä seuraavana maanantainakin paria konserttia. Suositukset eivät ymmärrettävästi kiinnitä huomiota konserttiohjelmistoihin toisinaan eksyviin kummajaisiin. 26. ja 27. syyskuuta Helsingin kaupunginorkesterin ohjelmistossa on Brahmsin viulukonserton lisäksi Šostakovitšin 12. sinfonia, Vuosi 1917, joka on omistettu V. I. Leninin muistolle. Siis Leninin.

Diletantti virtuaaliorkesterin ihmemaassa

Toisinaan kulttuuririentojen keskellä käy hieman samaan tapaan kuin Sirkka Turkan runossa kokoelmasta Mies joka rakasti vaimoaan liikaa: ”Kun pyydän viinaa, minulle tarjoillaan jäätelöä – –”. Minun piti Runokuu-festivaalin alkajaisiksi käydä Kansallisteatterin Lavaklubilla kuuntelemassa, kuinka Turkka lukee omia runojaan ja mitkä Turkan runot ovat vaikuttaneet muun muassa Pauliina Haasjoen ja Olli Heikkosen runouteen, mutta kun ei, niin ei. Turkka joutui onnettomuuteen ja vähältä piti, etten olisi ollut muiden mukana kyseisessä tapahtumassa siirrettynä ajankohtana torstaina 30.8., jolloin en millään ehdi paikalle. Tennispalatsissa Helsingin taidemuseossa sen sijaan olikin näyttelyiden ohella yllättäen tarjolla myös virtuaaliorkesteri Sibelius 360.

More Articles ...

ILMOITUS