Kulttuurivihkot 4–5/2017, pääkirjoitus
Isänmaallisuudelle on lukemattomia määritelmiä. Itselleni on jäänyt mieleen Oliver Stonen ohjaamaan JFK-elokuvaan sisältyvä repliikki:
”Isänmaallinen ihminen suojelee maansa kansaa sen hallitukselta.”
Määritelmän taustalla elokuvassa olivat ne Yhdysvaltojen hallinnon salaiset lonkerot, joissa John F. Kennedynkin kohtalo luultavasti sinetöitiin. Kyse ei oikeastaan ollut hallituksesta valtioelimenä, vaan siitä ”syvästä vallasta”, jonka vaaroista kaksi maan presidenttiäkin – Woodrow Wilson ja Dwight D. Eisenhower – ovat jälkipolvia varoittaneet. Stone itse totesi vast’ikään, että syvä valtio on Trumpiakin suurempi ongelma.
Suomessakin syvään valtioon liittyvät huolenaiheet ovat juuri nyt ajankohtaisia. Tapaus Jari Aarnio näyttää olevan vain jäävuoren huippu poliisilaitoksessa rehottavasta korruptiosta ja omavaltaisista menettelytavoista syrjässä kansanvallan katseilta. Näihin syövereihin sukeltaa ansiokkaasti Pekka Lehdon tuore dokumenttielokuva Paha poliisi. Vuonna 2011 entinen valtiosihteeri Risto Volanen varoitti (Suomen Kuvalehdessä 11/2011), että sekä poliisi että armeija ovat Suomessa karkaamassa hallituksen valvonnasta ja että kriittinen journalismikin sotilas- ja poliisisektoria koskevissa asioissa puuttuu. Tuloksena saattaa hänen mukaansa olla jopa ”eräänlainen suomalainen malli sotilaallis-teollisesta kompleksista”. Professori Juhani Suomi sanoo tämän Kulttuurivihkojen haastattelussa, että puolustussektori on saanut Suomessa liian määräävän aseman suhteessa ulkopolitiikkaan.
Nyt terrorismin vastustamisen nimissä viranomaisten valtuuksia aiotaan jälleen lisätä säätämällä tiedustelulaki. Suojelupoliisi voisi yhdessä sotilastiedustelun kanssa esimerkiksi harjoittaa peitetoimintaa ilman tuomioistuimen lupaa. Peitetoiminnan helpottuminen on omiaan lisäämään viranomaisten ja rikollisten kyseenalaisia kytköksiä, joista Aarnio-tapauksessakin oli kyse. Sellaisesta on ulkomailta runsaasti esimerkkejä, jotka eivät ole pelkkiä ”salaliittoteorioita”. Esimerkiksi Yhdysvalloissa FBI:n ilmiantajat ovat toistuvasti johdattaneet terrorismille alttiita henkilöitä tuhotöiden suunnitteluun.
JFK-elokuvan repliikkiä voi miettiä myös poliittisen ja taloudellisen vallan näkökulmasta. Yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta yleensä jokin eliittikerros yhteiskunnassa pääsee niskan päälle ja nostaa itsensä muita tasa-arvoisemmaksi. Vaikka hallituksia on monenlaisia ja voimme niiden kokoonpanoon äänestämällä vaikuttaa, vallanpitäjät tuppaavat etääntymään kansalaisten arjesta ja kapitalismissa ennen kaikkea verkostoitumaan yksityisen taloudellisen valtaeliitin kanssa.
Näin ilmiön puki sanoiksi Kulttuurivihkojen päätoimittajanakin (1988–1990) toiminut Petri Repo vuonna 1969 Kristiina Halkolan esittämässä Laulussa 20 perheestä: ”Silloin tällöin tuntee kansa vallan mahdin suonissaan, vallan mahdin jonka kansa käyttää vaaliuurnillaan. Mutta kuinka ollakaan tuo valta kulkee narussa, josta se ei pääse suuren rahan voimaa puremaan.”
Paras lääke kaikkeen tähän on kansalaisyhteiskunnan jatkuva valppaus ja joukkovoima. Suomalaisen hyvinvointivaltion synty 1950–60-luvuilla on tästä erinomainen esimerkki. Ilman toistuvia mielenilmauksia, lähetystöjä, joukkokokouksia ja lakkoja meillä ei olisi nykyisenlaista sosiaali- ja työttömyysvakuutusta, työeläkejärjestelmää, kunnollisia työehtoja ja monia muita itsestäänselvinä pitämiämme asioita, joita tosin nyt nakerretaan. Virallisessa Suomi 100 -juhlinnassa korostetaan kansan yhtenäisyyttä samaan aikaan, kun monilla poliittisilla päätöksillä kansaa jaetaan entistä enemmän kahtia.
Aktiivinen ja valistunut kansalaisyhteiskunta pystyy ainakin lieventämään eliitin ja kansan välistä kuilua ja tekemään vallankäytöstä siedettävämpää.
Kansanvalta, nationalismin sijasta, on kestävä lähtökohta itsenäisyyden puolustamiseen myös jatkossa. Suomi on luovuttanut huomattavan määrän lainsäädäntövaltaansa liittovaltioituvalle Euroopan unionille, ja sotilaallinen liittoutumiskehitys on viemässä meiltä päätäntävaltaa myös sodan ja rauhan kysymyksissä. CETAn kaltaiset sopimukset edistävät puolestaan pikemminkin yhtiövaltaa kuin vapaakauppaa ja voivat rajoittaa demokraattista päätösvaltaamme omien luonnonvarojemme tai sosiaali- ja terveyspalvelujemme kohtalosta.
”Pääoma vaiko kansat on veljet keskenään?” kysyttiin Lauri Siparin sanoittamassa Euroopan syrjäkylät -laulussa jo 46 vuotta sitten.
Kulttuurivihkot 4–5/2017 saatavissa irtonumerona ja digilehtenä.
