Soile Yli-Mäyryn taistelu taidemaalauksen rahallisesta korvaussummasta oikeusoppineiden avustuksella markkinaoikeudessa (demokratiassa kansaa edustavaa) julkista valtaa (sairaalan poliittinen hallitus) vastaan sekä taiteilija Eero Hiirosen äskettäin seinäjokilaisessa Ilkassa 23.12.2014 tekemä ehdotus ”tyytyväisyystakuusta” ei häivytä nyt näkyvää ongelmaa. Ilkan pääkirjoitus ”Taide kuuluu kaikille ja taiteen kuluttajasuoja voisi madaltaa rimaa” (27.12.2014) käsittelee samaa aihetta ja antaa lisää aihetta taiteen vapauden ja yhteiskunnallisen vallan suhteen arvioimiseen.
Kyseisellä ”tyytyväisyystakuulla” Hiironen viittaa siihen, että hän on valmis ostamaan myymänsä taideteoksen takaisin itselleen, jos teoksen ostaja ei ole muutaman vuoden päästä tyytyväinen ostamaansa teokseen.
Soile Yli-Mäyry on kirjoittanut itsestään kertovassa kirjassa Palava tuhka (2002), että hän ei ole ymmärtänyt koskaan yhtään mitään taidekeskusteluista (tämä on manittu teoksen sivulla 103).
Taidekeskustelujen käyminen on kuitenkin aina äärimmäisen tärkeä asia.
Taiteen ja vallan välisessä jännitteessä ei ole kyse ainoastaan valtapoliitiikasta ja taideteosten tekijöistä. Siinä on kyse myös teosten kokijoista (esimerkiksi romaanin lukijasta, maalauksen katsojasta ja musiikin kuunteilijasta) sekä yksilön vapudesta ja olemassaolosta.
Jos systeemivallan onnistuu kaapata taide vallan ehdoilla omien valtapelien työkaluksi, se ei johda ainoastaan taiteen tekemisen kurjistumiseen vaan samalla ihmisyksilön kuolemaan vapaana olentona. Tämä käy ilmi eksitentialistien Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin kirjoituksista.
Sartren mukaan kirjoittaminen voi olla pakoretki ja/tai valloitusretki, mutta se on samalla paljon enemmän.
Kirjoilijoiden pyrkimysten taustalla on syvempi valinta, joka on kaikille yhteinen (lähde: Jean-Paul Sartre, kappaleessa ”Miksi kirjoitetaan?” teoksessa Mitä kirjallisuus on?, ensipainos Pariisi 1948, Keuruu 1967).
Taiteellisen luomistyön pääasiallisimpia motiiveja on Sartren mukaan ”tuntea itsensä olennaiseksi suhteessa MAAILMAAN”. Luovasti työskentelevä kuvan ja sanan käyttäjä kokee itsensä luovana voimana, (toisin sanoin) tuntee itsensä olennaiseksi suhteessa luomaansa.
”Ei ole (siis) totta, että kirjailija kirjoittaa itseään varten: se olisi pahin tappio.” ”Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla” (esimerkiksi runo ja runon lukija tai maalus ja maalauksen katsoja).
”Lukutoimitus tuntuu itse asiassa olevan havainnoimisen ja luomisen synteesi (tähän on viite: sama pätee katsojan asennoitumiseen muihin taideteoksiin nähden), subjekti ja objekti ovat samanaikaisesti olennaisia”. ”Kirjoittaminen on maailman paljastamista.” ”Lukija siis tiedostaa sekä paljastavansa että luovansa samalla kertaa, hän paljastaa luodessaan, ja luo paljastaessaan”. Ei pidä kuvitella että ”lukeminen olisi mekaaninen toimitus”. Kaikki edelliset sitaatit ovat siis Sartrelta.
Sara Heinämaa on kirjoittanut Simonen de Beauvoirin ajatuksista romaanista (teoksessa Onko Sade poltettava, Vantaa 2007), että ”kirjallisuus on ajatuksen ilmaus, ja sellaisena inhimillisen olemassaolon välttämätön edellytys – – jos kirja kuolee, kuten – – ennustetaan, kuolemme Beauvoirin mukaan itsekin”.
Me emme lakkaa olemasta tuolloin fyysisisinä olentoina, mutta jos kirja kuolee, ”kuolemme riippumattomina vapaina olentoina” (Heinämaa Beauvoirista).
Mikä ihmeen valta?
Valta liittyy yksilön tai ryhmän käsitysten, arvojen ja tavoitteiden mukaiseen asiantilan muuttamiseen ja ylläpitämiseen. Valta voi olla esimerkiksi ihmissuhdevaltaa, puoluevaltaa tai viranomaisvaltaa.
Valtapeli merkitsee sitä (edustuksellisen demokratian siviilioloissa), että joku muita ihmisiä edustava yksilö tai ryhmä pyrkii saamaan haltuunsa ilman väkivallan käyttöä yhteiskuntasopimuksellisen vallankäyttöoikeuden, mikä on isompi kuin muilla valtapeliin osallistuvilla.
Tuohon tavoitteeseen päästäkseen kansaa edustava poliittinen puolueyhteisö pyrkii käyttämään hyväkseen monia inhimillisen elämän alueita (tutkimustietoa, sanomalehtiä, markkinointia, manipulointia jne.) saadakseen vapaan vaalin pohjalta mahdollisimman ison osuuden kansan äänistä.
Vallan vastakohta on tila, jossa ei ilmene pyrkimystä nousta valta-asemaan. Puoluepoliittinen toiminta on yhteisöllistä valtapeliä. Sen vastakohta on yksilölliseen vapauteen ja yksilön omiin valintoihin perustuva maailma. Yksilöllisen vapauden ja valinnan maailmaan sisältyy myös vapaan taiteeen maailma.
Eksistentialismin mukaan runon kirjoittajan (yksilö) ja runon lukijan (yksilö) olemassaolo on mahdollinen vain auktoriteetistä riippumattomassa omassa vapaudessa ja valinnassa. Poliittisen vallan pyrkimys ottaa haltuunsa valtapeleissä myös taiteen maailma on siksi paha virhe.
Yksilövapautta korostanut taiteilija ja filosofi Jean-Paul Sartre tunsi olevansa toisessa maailmansodassa osa yhteisöllistä massaa. Tuon asiantilan hän mursi yksilön vapautta, valintaa ja vastuuta korostavalla filosofiallaan.
Sartre oli samaan aikaan kiinnostunut myös vallasta (vrt. Michel Foucaultin valtateoria) ja osallistui aktiivisesti aikansa poliittiseen toimintaan. Hän inhosi anarkistina eniten konservatiivista porvaristoa, oikeistoa ja sen orjamoraalista vapauskäistystä.
Olen myös ihmetellyt sitä, miksi Jean-Paul Sartren romaanista Inho ei ole myynnissä uutta painosta vaikka kyseinen teos on paras apuväline eksistentialismiin syventymisessä.
Jukka Paaso
Turun yleissuunnitteluarkkitehti 1987-2010
Eläkkellä Kauhavalla
Jukka Paason aiemmat kirjoitukset aihepiiristä:
Taulu ja tauti Seinäjoen sairaalassa
Seinäjoen tautinen taulutaistelu kovenee
Seinäjoen taulutaudin taustalla Keskustan valtariidat
Taiteen kuolema on jo tapahtunut
