Jaakko ”Kokki” Kolmonen kuoli lauantaina 3. syyskuuta äkilliseen sairauskohtaukseen. Kulttuurivihkot kunnioittaa monipuolisen kokin, mediapersoonan ja ruokakouluttajan muistoa ja julkaisee uudelleen hänen viimeisimpien joukkoon jääneen haastattelunsa, joka julkaistiin alkujaan Kulttuurivihkojen ruokateemanumerossa 1/2015.
”Lapsetkin syövät keskimäärin kolmetoista kiloa karkkia vuodessa, sen takia kirjoitan näitä havainnollisia kirjoja, että näihin asioihin saataisiin jotain tolkkua”, sanoo tv:stä tuttu Jaakko ”Kokki” Kolmonen. Hän on itse kasvanut metsätöiden parissa aidon, kotimaisen lähiruoan voimistamana koko kansan kokiksi ja tervehdyttävän ruoan opetusneuvokseksi.
Jaakko Kolmosen syntymä oli dramaattinen, alkukantainen ja urhean äitinsä ansiota. Olen syntynyt periaatteessa evakkoretkellä. Olimme joutuneet lähtemään evakkoon sodan jaloista Sortavalan maalaiskunnasta. Asuimme tilapäisesti Juankoskella. Perheeseemme kuuluivat äiti, isä ja yksivuotias sisareni. Kun synnytyksen aika tuli, isä lähti polkupyörällä hakemaan kätilöä 20 kilometrin päästä. Kätilö ei ehtinyt ajoissa perille. Äiti sitten hoiti kaikki synnytykseen liittyvät asiat itse ja leikkasi napanuoran.”
Kesäkuussa, kun isä lähti taas sotaan, äidin ja lasten evakkoretki jatkui Keski-Suomeen Petäjävedelle. Heti syksyllä he kuitenkin palasivat kotiseudulleen Karjalaan. ”Siellä oli taisteltu, venäläisiä vainajia oli lumen alla ja ikkunoita rikki, lähin kauppa oli Kiteellä 30 kilometrin päässä.”
Turvattu, maanläheinen lapsuus
Nuori Jaakko oli kolmevuotias, kun piti lähteä Karjalasta uudestaan evakkoon. ”Silloin tulimme junalla Kuusaalle ja saimme huonekalujakin mukaan. Minulla on vieläkin tallella tuolit, joiden pohjassa lukee Sortavalan maalaiskunta-Kuusaa. Kuusaalta oli matkaa tulevaan kotipaikkaamme Valkolaan seitsemän kilometriä. Eväänä meillä oli Karjalasta ruisjauhoja ja puolukoita, ja sen puolesta tässä on sitten tullut puhuttua”, Kolmonen nauraa. Ja jatkaa ihmetellen positiivisia mielikuviaan: ”Onko se karjalainen luonne vai mikä, mutta minulla ei ole mitään pahaa muistoa lapsuudesta, ei ollut mitään epäselvää tai mitään pelkoa. On ollut mummin syli, on ollut äidin syli, äidin siskon syli ja kaikki. Nälkää ei ole tarvinnut missään nähdä, eikä kuulla. Raaka-aineet olivat suomalaista alkutuotantoa, kerättiin puolukoita, pyydystettiin kalaa. Tehtiin kaikkea sitä, millä sitten parannettiin elintasoa.”
Kuusivuotiaana Jaakko aloitti koulun ja perheelle osoitetulle metsätilalle oli saatu rakennettua hirsitalo. ”Lehmiä oli, kanoja ja lampaita, ja mitä kaikkea talven varan ruoaksi.”
Työtä piti nuorenkin pojan tuohon aikaan tehdä. ”Minulla oli äidin isä, eli ukki. Sellainen kiva kaveri. Ukin kanssa tehtiin metsätöitä ja kaivettiin peltoa lisää ja kalassakin käytiin, oltiin paimenessa ja kannettiin vettä. Ukki opetti kaikkea, esimerkiksi kalanperkuuta, joka kiinnosti kauheasti poikakloppia. Työ oli monipuolista, kaikista parasta työtä, millä ihminen pitää itsensä kunnossa. Ja sitten nukutti hyvin.”
Tupakanpoltosta nuori Jaakko sai ukiltaan ikimuistoisen opetuksen, joka on myös pitänyt. ”Kalassa ollessamme ennen eväiden syöntiä nuotiolla ukki sanoi, että pistetäänpä tupakaksi. Pistettiin. Hetken päästä sitten oksensin kaiken syömäni. Ukki totesi, että nämä olivat sitten sinun elämäsi ja minun elämäni viimeiset tupakat, pistä se merkille, ja poltti tupakka-askit ja tulitikut siinä nuotiossa.”
Näihin harvoihin esimerkkitapahtumiinkin Jaakko Kolmosen nuoruudesta peilaten voi hyvin ymmärtää, miksi vuonna 1988 Valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja vuonna 1991 Suomen Leijonan Ritarikunnan ansioristin saanut opetusneuvos arvostaa ja haluaa ruoanlaitossaan tuoda esiin sodanaikaisten äitien ja isoäitien luomaa perinneruokaa, puhtaasta suomalaisesta maasta ja vedestä saatuja aitoja raaka-aineita, terveyttä ja terveellisyyttä, sekä tiettyä konstailemattomuutta.
Lapsuuden ruoat elävät Kolmosen muistoissa. ”Karjalaiset ruoat, kaikki piirakat ja sultsinat, kyllä niitä tehtiin monenlaisia, ja kukkoja myös. Kun karjalainen tekee kukon, niin hän tekee sen ruisleivän taikinaan, oli se sitten silakka-, lanttutai lihakukko. Usein emäntä teki ennen aamulypsyä valmiiksi piirakoiden täytteen ja taikinan. Kun hän tuli lypsyltä, alkoi piirakoiden paistaminen. Kun menin kouluun, minulla oli usein eväänä karjalanpiirakoita ja mehua. Mehua tehtiin puolukoista ja muista marjoista niin paljon, että sitä riitti aina kevääseen asti. Silloin piti myös viedä kouluun ämpärillinen puolukoita joka iikan, siitä tehtiin sitten puolukkaruispuuroja.”
Maailmalle oppiin
Jaakko Kolmonen lähti maailmalle 18-vuotiaana: ”Kävin pyytämässä yhteen leipomoon harjoittelijaksi, kun oli alkanut kiinnostamaan leipominen, kun mummo ja äiti sitä harrasti.”
Sinne hän ei päässyt. Ukkinsa ehdotti tämän jälkeen, että he menisivät Jyväskylän Jyväshoviin. ”Me lähetettiin kortti sinne ensin, että tultaisiin mielellään katsomaan. Siellä sitten käytiin aikaisin keväällä.” Jyväshovin emäntä kehoitti tulemaan töihin ’heti kun poika on koulusta tullut’.”
”Siellä oli hirmu hyvät isälliset mestarit, jotka otti minut ihan omaksi pojakseen. Kaikki työ mitä siellä tein, oli mielenkiintoista mulle, koska ne osasi sen asian niin hyvin esittää. Siinä tiskasin patoja ja siinä leikkasin ruhoista määrättyjä kappaleita, siinä jauhoin lihaa ja tein taikinoita. Kaikkea semmoista, kun pari kertaa näkee ja sitten toinen vielä selittää kädestä pitäen, niin oppii.”
Jyväshovin emäntä tykästyi ahkeraan Jaakkoon ja hankki yhteyksillään rehtoriin ravintolakoulu Perhoon nuorukaiselle opiskelupaikan.
”Kun lähdin Helsinkiin, olivat Jyväshovin mestarit neuvoneet, että kävele siellä sitten Erottajalle päin, jossa molemmilla puolilla katua on ravintoloita ja käyt reilusti sieltä kysymässä paikkaa. Kalevankadun Primulaan pääsin heti seuraavana päivänä töihin.”
Perhossa koulutus kesti kaksi vuotta. ”Systeemi oli sellainen, että jos meni aamulla töihin, oli kahteen töissä ja kolmelta alkoi koulu, joka kesti kuuteen-seitsemään. Tämän jälkeisenä aamuna mentiin vuorostaan kouluun ja sieltä illaksi töihin kahteentoista saakka. Päivä oli sellaista aamukahdeksasta iltakahteentoista melkein jatkuvasti”, Kolmonen kertoo.
Koulun jälkeen parhaat oppilaat pääsivät keittiömestari Osmo Norhan suosituksella ulkomaille töihin. Näin Jaakko päätyi Saksaan ja sitä kautta Tukholmaan. Palattuaan Suomeen samainen mestari pyysi Kolmosta vasta-avattuun hotelli Marskiin töihin. ”Marskissa olin vuoden verran. Sitten lähdimme vaimon kanssa Inariin Matkailumajalle töihin. Hoidin keittiöpuolta. Se antoi sitten sitä lapinruoka innostusta. Siellä kävivät kaikki, Kekkosesta lähtien.”
Kokemus karttuu
Kolmonen kävi myyntija mainoskoulun kirjeenvaihtona, jonka lopputentit olivat Helsingissä. Hän päätti palata takaisin Helsinkiin saikin työtä Vaasan Myllyltä, eli Vaasan Höyrymylly Oy:stä.
”Minulla oli kirjeenvaihtokursseilla lähijaksoissa kielija puhetaidonopettajana Urho Vapaavuori. Kun olin töissä Vaasan Myllyssä hän toivomuksestani koulutti minua.”
Vaasan Myllyssä Kolmonen työskenteli kahdeksan vuotta, vuosina 1964-72. Esiintymiskokemus karttui ympäri Suomen kattavilla koulutuskiertueilla. Kolmonen hoiti myös Vaasan Myllyn toimitusjohtajan, vuorineuvos Erik Tuomas-Kettusen tärkeimmät tilaisuudet, ministerien ja presidentti Kekkosen monet kokoukset kun pidettiin Tuomas-Kettusen suojeluksessa.
”Vaasan Myllyn keittiömestarina kiersin kouluttamassa viljatuotteiden osalta ravintoloita, leipureita ja muita. Kun oltiin viljakoulutus puhuttu, sitten oli vapaa aihe, jonka koulutettavat saivat valita. Milloin piti tehdä ruokaa äyriäisistä, vaikka osterista, niin sitten tein. Esimerkiksi Helsingin yliopiston kotitalousopettajiksi koulutettaville. Olen käynyt opettamassa kalankäsittelyä vuodesta 1964 alkaen eli viidenkymmenen vuoden ajan.”
Terveet teemat
Esiintymiskouluttaja Urho Vapaavuori ehdotti eräänä päivänä, että Jaakko Kolmonen pyytäisi Veijo Vanamoa mukaan kokkaamaan ja se otettaisiin videolle.
”Siinä me harjoiteltiin sitten kaikenlaisia kotkotuksia. Kakkoskanavalle ohjelmaidea hyväksyttiin. Siitä lähti Patakakkosen ohjelmaidea vuonna 1970.”
Patakakkosta tehtiin Kolmosen mukaan ainakin 660 jaksoa vuoteen 1996 asti. Ohjelman kantavia teemoja olivat: tee ruokaa huolella ja rakkaudella, käytä kotimaisia raaka-aineita ja lähituotantoa, vältä kiinteää rasvaa, alkoholia, sokeria ja liiku riittävästi.
”Jos otetaan esimerkiksi vaikka kananmuna, suomalainen kana on juonut maailman puhtainta vettä, syönyt puhdasta kotimaassa kasvatettua viljaa ja munat ovat salmonellavapaita, kuten Ruotsissakin. Kaikissa muissa maissa on ongelmia sen kanssa”, Kolmonen valistaa ja jatkaa: ”1950-luvun alussa sokerin kulutus oli kymmenen kiloa per henkilö. Viime kymmenen vuoden aikana on ollut sellaisiakin lukuja kuin neljäkymmentä kiloa. Aivan turhia kilokaloreita.”
Kansanvalistuksellisia saavutuksia
Patakakkosella oli käytössään lahjomattomia asiantuntijoita. Ohjelmalla oli vahva tavoite valistaa: ”Vaikka ammuimme kovasti, oli aina tuki takana. Meillä oli Antti Ahlström, Jussi Huttunen ja Pekka Koivistoinen ravitsemusasiantuntijoina, he olivat niin uudistushenkisiä, että sopisivat tämänkin päivän ohjelmiin. Nämä asiantuntijat ehdottivat meille erilaisia ruokia. Antti Ahlström toivoi, että me kansanomaistaisimme hyvän ravitsemuksen periaatteita”, Jaakko Kolmonen innostuu.
Patakakkosella oli myös pari raastupauhkaa, mutta ne jäivät siihen, kun mainittiin kenen tietoa oli taustalla.
Ohjelmalla oli myös kausia jolloin kymmenessä jaksossa peräkkäin oli huippuasiantuntijoita. ”Oli hammaslääkäreitä, ja alkoholija tupakkatutkimuksessa työskennelleitä, oli Kansanterveyslaitoksen Jussi Huttunen ja Pekka Puska. Yhteistyöllä sitä ohjelmaa tehtiin.”
Jaakko Kolmonen lähti myös aisaparinsa Veijo Vanamon ja myöhemmin Sirkka Gustafssonin kanssa ulos studiosta esimerkiksi maakuntiin, tekemään ruokia todellisten maakuntalaisten emäntien kanssa. ”He osaavat leipoa niin, ettei löysä taikina jää käteen kiinni. He osaavat tehdä maukasta ja terveellistä ruisleipää. Siihen tarvitaan vain vettä, jauhoja, suolaa ja rakkautta. Tämä lisäaineeton leipä säilyy vaikka tuvan orsillla kuukausia.”
Yhtenä tärkeänä saavutuksenaan Kolmonen pitää sitä, että miehet saatiin kiinnostumaan ruoanlaitosta. ”Se tapahtui niin, että kun kevät tuli, panimme pellavavaatteet päälle. Menimme luonnon helmaan, teimme rosvopaistia, rantanuotiossa rakkauskalaa, grillattiin ja loimutettiin. Lopuksi saunottiin ja uitiin. Tehtiin kaikkia miesten juttuja”. Ohjelmassa pyrittiin siihen, että ruoanlaitto on pyhä asia, ettei sen kustannuksella leikitä.
