Kulttuurivihkot 2/2018, kirja-arviot
Timo Hakkarainen (toim.) (2017): Vakaus vaakalaudalla. Ajatuksia turvallisuuspolitiikkamme suunnasta. Into Kustannus. 287 sivua.
”Me aloitamme uuden kylmän sodan. Me näytämme kävelevän unissamme kohti uutta ydinaseiden kilpavarustelua. – – Emme me, eivät venäläiset tai muutkaan ymmärrä, mitä olemme tekemässä.”
Näin kuvasi nykyistä maailmantilannetta viime vuonna Yhdysvaltojen entinen puolustusministeri William J. Perry. Häntä siteeraa Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin entinen johtaja, professori Markku Kivinen artikkelissaan kirjassa Vakaus vaakalaudalla.
Kivisen mukaan vääriin hälytyksiin liittyvät ydinaseiden riskit saattavat nyt olla suurimmillaan sitten Kuuban kriisin. Aseteknologia on kehittynyt yhä vaarallisemmaksi ja suurvaltojen kahdenvälisen kommunikaation mekanismit ovat lähes katkenneet. Samaan aikaan hälytys- ja komentojärjestelmiin liitetty robotiikka ja keinoäly on lyhentänyt päätöksentekoaikoja.
Kivinen jäsentää kylmän sodan jälkeistä maailmaa kolmen eri kehyksen kautta: kylmän sodan jatkuvuus, suurvaltojen välinen etupiirikamppailu sekä kansainvälinen integraatio ja yhteistyö. Täällä päin maailmaa viimeksi mainittua edustavat niin Euroopan unioni kuin siitä mallia hakeva Venäjän johdolla rakennettava Euraasian unioni. Ukrainan konflikti on näiden kahden kilpailevan integraatioprosessin törmäys. Avainkysymys on, nähdäänkö integraatiohankkeiden kesken sittenkin yhteisiä intressejä vai vain valtapiirien kamppailua.
Kivinen on yksi kirjoittaja Timo Hakkaraisen toimittamassa ansiokkaassa artikkelikokoelmassa, jossa 18 eturivin suomalaista asiantuntijaa pohtii Suomen turvallisuuspolitiikan suuntaa. Heitä yhdistää vähintäänkin varauksellinen suhtautuminen Suomen Nato-jäsenyyteen. Teos taustoittaa laajasti ja monipuolisesti Suomen nykyistä turvallisuusympäristöä ja -keskustelua.
Venäjä-uhkakuvat heikolla pohjalla
Liikkeelle lähdetään vuosisatojen takaa. Professori Matti Klinge tiivistää noin kymmeneen sivuun erinomaisen valaisevasti Venäjän pyrkimykset turvallisuutensa varmistamiseen Suomen suunnalla Pietarin kaupungin perustamisesta alkaen.
”Suomenlahti on Suomen geostrategisen aseman avain”, Klinge kirjoittaa. Klingen mukaan on suuri puute, että Suomessa ei osata arvioida Itämeren tilannetta Venäjän kannalta.
Mediassa lietsottavat uhkakuvat Venäjän lisääntyvästä aggressiivisuudesta osoittautuvat kirjan katsausten ja lukujen valossa vahvasti liioitelluiksi. Professori Pekka Visurin Itämeren tilannetta ja Venäjän varustautumista käsittelevästä artikkelista ilmenee, kuinka heikot Venäjän sotilaalliset resurssit tällä suunnalla edelleen ovat verrattuna kylmän sodan aikoihin.
Vastoin yleistä käsitystä Venäjän sotilasbudjetit eivät myöskään ole nyt kasvussa, vaan ne ovat viime vuosina hieman supistuneet ja supistukset ovat jatkumassa lähivuosina. Mittasuhteista kertoo jotakin se, että Venäjän sotilasmenot viime vuonna olivat 59 miljardia dollaria, kun Yhdysvaltojen sotilasbudjetti on laskutavasta riippuen vähintään 540 miljardia dollaria ja se kasvaa tänä vuonna summalla, joka on suunnilleen yhtä suuri kuin Venäjän koko sotilasbudjetti, kuten professori Keijo Korhonen toisaalla kirjassa mainitsee.
Visurin mukaan Venäjän sotilasmenojen käytössä korostuvat globaalin suurvaltapolitiikan tarpeet, lähinnä ydinaseet ja valtamerilaivasto.
”Turvallisuuspolitiikan keinoin Suomen on aiheellista ensisijaisesti pyrkiä vähentämään todennäköisyyttä joutua mukaan kansainvälisiin kriiseihin, joissa Venäjä ja johtavat länsimaat saattavat olla vastakkain”, kuuluu Visurin yksi johtopäätös.
Hägglund yllättyi Naton laajenemisesta
Useassakin artikkelissa ilmenee, kuinka nykyisen suurvaltojen välisten jännitteiden uudelleen kärjistymisen juuret ovat 1990-luvulla tehdyissä ratkaisuissa. Sen sijaan, että Nato olisi lakkautettu Varsovan liiton tavoin ja Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria olisi ryhdytty rakentamaan uudelta, tasavertaiselta pohjalta, Natoa ryhdyttiin laajentamaan kohti Venäjän rajoja, toisin kuin George Bush oli luvannut Mihail Gorbatšoville.
Naton laajentumista pitää keskeisenä virheenä esimerkiksi entinen Puolustusvoimain komentaja, kenraali Gustav Hägglund, jota Timo Hakkarainen on haastatellut kirjaan. Hägglundilla on aiheesta kiinnostavaa sisäpiirin kokemusta. Vuonna 1995 Hägglundin vieraillessa Los Angelesissa merkittävän yhdysvaltalaisen ajatushautomon Rand Corporationin miehet kysyivät häneltä, mitä mieltä hän on Naton laajentumisideasta.
”Olin aivan monttu auki. En ollut kuullutkaan tällaisista suunnitelmista”, Hägglund kertoo.
Tavatessaan Yhdysvaltojen silloisen puolustusministerin William Perryn hän kysyi tältä asiasta. Perry kertoi vastustavansa Naton laajentumista. Hägglundin mukaan presidentti Bill Clinton kuitenkin ratkaisi asian laajenemisen hyväksi tavattuaan Venäjä-pelkoisia puolalaisia.
”Voi sanoa, että maailma olisi nyt hyvin erilainen, jos Naton laajennuksen tielle ei olisi lähdetty, vaan vastakkainasettelun sijasta olisi pyritty kumppanuuteen”, Hägglund arvioi.
Hägglund siirtyi Puolustusvoimain komentajan paikalta EU:n sotilaskomitean puheenjohtajaksi, jossa hän toimi vuosina 2001–2004. Tuolloin hän kiinnostui ajatuksesta kehittää EU:lle ja Venäjälle yhteistoimintaa kriisinhallinnassa. Venäjän puolustusministeri Sergei Ivanov oli maininnut Venäjän voivan muun muassa selvittää kemiallisten aseiden alkuperää ja koostumusta, mihin EU:lla ei ollut kapasiteettia. EU:n sotilasesikunta kuitenkin tyrmäsi yhteistyöideat täysin, mikä on jäänyt vaivaamaan Hägglundia.
Turvatakuiden taustat
Hägglund arvioi skeptisesti Naton turvatakuita, jotka ovat Suomen Nato-jäsenyyden kannattajien argumentoinnin keskeinen perusta: ”Nato-sopimus ei takaa kenenkään turvallisuutta, vaan kyseessä on lupaus antaa sellaista apua, minkä auttajat itse näkevät tarpeelliseksi. – – Apu voi olla mitä hyvänsä, vaikka porkkanoita.”
Eduskunnan puolustusvaliokunnassa 20 vuotta vaikuttanut entinen kansanedustaja Jaakko Laakso (vas.) syventyy omassa artikkelissaan nimenomaan turvatakuisiin. Kun Naton perustamisesta neuvoteltiin, eräät Euroopan maat olisivat halunneet vahvan yhteisen ja automaattisen puolustuksen velvoitteen. Yhdysvallat kuitenkin torjui tämän, koska se ei halunnut joutua automaattisesti vedetyksi muiden maiden sotiin.
Turvatakuita eli Naton peruskirjan viidettä artiklaa on sovellettu vain yhden kerran: 11.9.2001 terrori-iskujen jälkeen, jolloin Yhdysvallat katsoi joutuneensa artiklassa tarkoitetun hyökkäyksen kohteeksi. Listan toimenpiteistä artiklan toimeenpanemiseksi laati Yhdysvallat itse. Yhdysvallat edellytti muilta mailta tukea Afganistanin-sotaretkelleen, jossa se kuitenkin itse oli pääasiallinen toimija eikä operaatiota toteutettu Naton lipun alla. Tähän liittyivät myös kohutut CIA:n pidätyskeskukset ja vankilennot, joita mahdollisesti tehtiin Suomenkin kautta.
Viidennen artiklan ymmärtäminen jalona ”yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta” -lupauksena ei siis vastaa todellisuutta. Samoin se, että kaikilla mailla on yhtä paljon sananvaltaa, pätee vain muodollisesti, ei elävässä elämässä. Käytännössä artiklalla pyritään sitomaan muut maat tarvittaessa tukemaan Yhdysvaltojen toimia (isojen maiden, kuten Saksan ja Ranskan kohdalla tämä ei aina onnistu), kun taas Yhdysvallat on suvereeni päättämään, millä tavoin, jos mitenkään, se tukee muita maita näiden joutuessa hyökkäyksen kohteeksi.
Media vaikenee
Suomen suuntautuminen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassaan Yhdysvaltojen kylkeen on vaikuttanut myös ydinaseita koskeviin kantoihin. Suomi on vastustanut YK:n ydinasekieltosopimusta. Ydinaseriisuntaa ja ydinaseiden rajoittamista tutkiva yhteiskuntatieteiden tohtori Tytti Erästö käy läpi Suomen ja ydinasemaiden argumentteja, jotka ovat heikolla pohjalla. Suomi vetoaa siihen, ettei sopimuksella olisi todellista merkitystä, kun ydinasemaat eivät ole siinä mukana, ja että se olisi ristiriidassa ydinsulkusopimuksen kanssa. Monet muut ydinaseettomat maat näkevät kieltosopimuksen kuitenkin keinona vahvistaa lisätä painetta ydinaseriisuntaan vahvistamalla ydinaseiden vastaista normia. Yhdysvallat on painostanut asiassa voimakkaasti kumppanimaitaan, kuten Ruotsia, joka on kannattanut sopimusta.
Ydin-lehden päätoimittaja, entinen kansanedustaja ja ministeri Arja Alho (sd.) pohtii artikkelissaan muun muassa informaatiovaikuttamista, propagandaa ja mediaa. Median tehtävä on olla välittäjä politiikan ja kansalaisten välillä, hän määrittelee. Propagandasta taas on kyse silloin, kun keskustelusta suljetaan pois ryhmiä tai näkökulmia. ”Jos rauhanliikkeen esittämät tosiasiat, näkökulmat ja tarinat suljetaan pois, propaganda ja sotapropaganda etenevät”, Alho kirjoittaa.
Alhon ajatusten valossa voi näin jälkeenpäin pohtia Vakaus vaakalaudalla -teoksen vastaanottoa. Kirja on nimittäin vaiettu mediassa täydellisesti huolimatta siitä, että sen kirjoittajat ovat edustava joukko keskeisiä yhteiskunnallisia vaikuttajia ja asiantuntijoita – joukossa entinen Puolustusvoimain komentaja (Hägglund), entinen ulkoministeri (Erkki Tuomioja) ja entinen puolustusministeri (Seppo Kääriäinen). Nato-jäsenyyden kannattajat, joihin suurten viestinten päätoimittajatkin pääosin kuuluvat, ovat toistuvasti peräänkuuluttaneet keskustelua Natosta. Kun sitten toisin ajattelevat yrittävät keskustelua virittää, vastassa onkin vaikenemisen muuri.
Vasemmistotaustainen Yleinen Lehtimiesliitto myönsi sentään maaliskuussa tämänvuotisen journalistipalkintonsa Hakkaraiselle tunnustuksena tämän tärkeän kirjan toimittamisesta.
