Kulttuurivihkot 2/2018
Suomen bruttokansantuote on noin kaksinkertaistunut viimeisen reilun neljännesvuosisadan aikana. Samaan aikaan tuloerot ovat kasvaneet huomattavasti. Huono-osaisten ja hyväosaisten elämismaailmat ovat yhä kauempana toisistaan. Suurin osa suomalaisista elää materiaalisesti tyydyttävää elämää korkeasta elintasosta nauttien. Silti Suomessa on liki miljoona köyhää. Huono-osaisuudesta on tullut yhä suurempi yhteiskunnallinen ongelma.
Vaikka usein tuloerojen sanotaan olevan Suomessa melko pieniä, eri ihmisryhmien arjen realiteetit poikkeavat toisistaan huomattavasti. Kun toisen arki ja elämismaailma on hyvin kaukana omasta, on vaikeampi asettua toisen asemaan. Tutkijapiireissä puhutaan empatiakuilusta ja solidaarisuusvajeesta. Empatiakuilun vuoksi huono-osaisten tilanne nähdään usein näiden itse aiheuttamana eikä yhteiskunnan rakenteista johtuvana. Samalla hyvinvointivaltion ideologiaan kuuluu, ettei köyhyys saisi juurikaan näkyä. Siksi esimerkiksi leipäjonoja usein kauhistellaan. Köyhyys ja köyhyydessä elävät ihmiset haluttaisiin pitää poissa näkyvistä.
Tavallisen palkansaajan kyky hahmottaa esimerkiksi pitkäaikaistyöttömän arjen realiteetteja on hyvin rajallinen. Mediaanipalkansaajan on hankala käsittää, miten vaatimaton ja niukka elintaso perusturvan varaan tippuneella ihmisellä Suomessa on. Kuvaavaa on, että Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitea on todennut Suomen sosiaaliturvaetuuksien vähimmäistason olevan riittämätön. Euroopan sosiaalisen peruskirjan määrittelemä sosiaaliturvaetuuksien vähimmäistaso ei Suomessa tällä hetkellä toteudu.
Huono-osaisuus on moniulotteinen ilmiö, johon liittyy hankalan taloudellisen tilanteen lisäksi monesti esimerkiksi yksinäisyyttä ja sosiaalisten suhteiden puutetta. Toisaalta usein keskeisimpänä ongelmana on juuri rahan puute. Tällöin yksinkertaisin ratkaisu huono-osaisten tilanteen helpottamiseksi olisi parantaa sosiaaliturvan tasoa. Suomessa tähän ei kuitenkaan ole poliittista tahtoa. Huono-osaisuuden ehkäisemiseksi ja vähentämiseksi perustetaan työryhmiä, mutta yleensä näiltä odotetaan mahdollisimman kustannusneutraaleja ratkaisuja.
Aktiivimallin ideologinen petos
Suomalainen hyvinvointivaltio ei ole niin vankka kuin arkiajattelussa usein oletetaan. Hyvinvointivaltion juuret ovat pikemminkin ohuet ja heikot. Viime vuosina monia sosiaalietuuksia on leikattu ja hyväosaisten verotusta samaan aikaan kevennetty. Nykyisen hallituksen uusliberalistisen leikkauspolitiikan seurauksena monien vähävaraisten tilanne on entisestään heikentynyt. Leikkauspolitiikka on päätösperäistä tuloerojen kasvattamista.
Hyvä esimerkki on työttömyysturvan aktiivimalli, joka leikkaa ”epäaktiivisen” työttömän työttömyyskorvauksesta noin viisi prosenttia. Prosentuaalisesti leikkaus ei ehkä kuulosta suurelta. Konkreettisesti kyse saattaa kuitenkin olla siitä, onko ihmisellä loppukuusta rahaa ruokaan. Aktiivimallin ehtoja on hankala täyttää, joten käytännössä kyse on tukileikkurista.
Aktiivimallin sisältämä ideologinen petos on siinä, että se saa huono-osaisten elintason leikkaamisen vaikuttamaan jollakin tapaa oikeutetulta. Leikkauksien syyksi esitetään työttömien moraalinen epäonnistuminen. Näin uusinnetaan vuosisatoja vanhaa moralistista kertomusta kunniallisista ja kunniattomista köyhistä. Kunniattomiksi määriteltyjen huono-osaisten, esimerkiksi pitkäaikaistyöttömien tai päihdeongelmaisten, puolustajat ovat vähissä.
Huono-osaisuus on yhteiskuntatieteiden keskeisiä tutkimuskohteita. Tieteelliseen diskurssiin kuuluu neutraalius. Tutkija ei saisi olla liian kantaaottava. Näin tieteellinen diskurssi helposti vieraantuu ihmisten kokemusmaailmasta. Köyhien oma ääni ei välttämättä kuulu. Tilastollisessa tutkimuksessa köyhän toimijuus sivuutetaan ja hänestä tulee helposti keskiluokkaista elämäntapaa edustavan tutkijan tiedon passiivinen kohde. Vallitsevassa yliopistodiskurssissa tutkija tietää köyhää paremmin tämän asiat. Köyhän oma näkökulma voidaan sivuuttaa epäanalyyttisena tunnepuheena. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että köyhyyttä tutkittaisiin tilastollisten metodien lisäksi myös laadullisin metodein.
Monimuotoinen huono-osaisuus
Huono-osaisuus on hyvin moniulotteinen ilmiö. Vähävaraiset ja pienituloiset eivät muodosta yhtenäistä joukkoa, vaan ihminen voi joutua tai ajautua yhteiskunnan marginaaliin monista eri syistä. Lisäksi marginaalillakin on oma marginaalinsa. Nykypäivän Suomessa esimerkiksi romanikerjäläiset ja paperittomat ovat vielä heikommassa asemassa kuin valtaväestöön kuuluvat vähävaraiset. Tällä hetkellä pelkona on, että paperittomista muodostuu Suomeen uusi alaluokka, jota voidaan hyväksikäyttää harmaan talouden piirissä.
Yhteiskunnan kannalta erityisen vahingollinen ilmiö on lapsiperheköyhyys. Nykyaikaisen valtion eräänä tarkoituksena on työvoiman uusintamisen turvaaminen. Lapsiperheköyhyys vaikeuttaa tämän tavoitteen toteuttamista, sillä huono-osaisten perheiden lapsilla on muita suurempi riski ajautua aikuisena normaalien työmarkkinoiden ulkopuolelle. Köyhyystutkijat puhuvat huono-osaisuuden ylisukupolvisuudesta. Tällaista kehitystä halutaan ymmärrettävästi ehkäistä. Sosiaalipolitiikkaa ei kuitenkaan voi oikeuttaa vain yhteiskunnan hyötyyn vetoamalla. Ihmisarvoinen elämä kuuluu jokaiselle.
Lapsiköyhyyden lisäksi myös eläkeläisköyhyys on vakava ongelma. Suomessa monet eläkeläiset joutuvat elämään hyvin haastavissa taloudellisissa oloissa. Eläkeläisten tulotasoa ja ostovoimaa heikentävä työeläkkeiden taitettu indeksi voi olla tarpeen eläkerahastojen riittävyyden kannalta. Kuitenkin niissä tapauksissa, joissa taitettu indeksi sysää pieneläkeläisiä köyhyysrajan alapuolelle, on kyse hyvin ongelmallisesta asiasta. Kansaneläkkeissä on käytössä sitäkin epäedullisempi indeksi, joka perustuu pelkästään kuluttajahintaindeksiin eikä lainkaan palkkatason muutoksiin.
Erityisen hankalaksi vähävaraisen ikäihmisen tilanne muodostuu silloin, jos hänen terveydentilansa on heikko. Lääkkeisiin kuluu rahaa. Toisinaan pienituloisen on tehtävä valinta lääkkeiden ja ruoan välillä. Lisäksi rajallinen toimintakyky voi estää esimerkiksi ruoka-avun hakemisen.
Vanhojen ihmisten kohdalla myös kynnys hakea toimeentulotukea voi olla korkea. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten tukien vajaakäyttöä voi Suomessa perustellusti pitää merkittävämpänä ongelmana kuin tukien väärinkäyttöä. Suomalaisesta mentaliteetista taas kertoo se, että vain epäilyt tukien väärinkäytöstä kelpaavat moraalipaniikin aiheeksi.
Pienituloisuus on terveysriski
On paljon tilanteita, joissa ihminen voi tippua yhteiskunnan turvaverkkojen läpi. Esimerkiksi parisuhteen päättyminen eroon voi sysätä ihmisen asunnottomaksi. Usein riskiryhmässä ovat keski-ikäiset miehet. Asunnottomuus voi johtaa työpaikan ja työkyvyn menettämiseen, jolloin ihmisen tilanne heikkenee entisestään. Työikäinen mies jää helposti tarvitsemiensa palvelujen ulkopuolelle. Voimakkaana kulttuurisena normina vaikuttaa edelleen ajatus siitä, että miehen pitäisi pärjätä omillaan.
Usein puhutaan absoluuttisesta ja suhteellisesta köyhyydestä. Monesti tämä muotoillaan niin, että kehitysmaiden hädänalaisten köyhyys on absoluuttista, oikeaa köyhyyttä, kun taas suomalaisten köyhien köyhyys vain suhteellista. Toisinaan huono-osaisten vaatimukset paremmasta elintasosta voidaan jopa mitätöidä toteamalla, ettei suhteellinen köyhyys ole todellista köyhyyttä. Kuitenkin jo Adam Smith totesi, että köyhyys on luonteeltaan ensisijaisesti suhteellista. Köyhyysraja riippuu yhteiskunnan vallitsevasta elintasosta. Köyhyys on vastentahtoista osattomuutta yhteiskunnan normaaliksi koetusta elämäntavasta.
Empiiristen tutkimusten mukaan pienituloisuus korreloi usein keskimääräistä heikomman terveydentilan kanssa. Näin huono-osaisuuden eri aspektit ikään kuin vahvistavat toisiaan. Tutkijat puhuvat huono-osaisuuden kasautumisesta. Tiedetään että köyhyys aiheuttaa stressiä ja voi vaikuttaa jopa älylliseen suorituskykyyn. Toisaalta köyhiä usein myös syyllistetään huonoista elämäntapavalinnoista. Suomessa eräs tämän diskurssin näkyvimmistä edustajista on kirjailija ja dosentti Jari Ehrnrooth. Ehrnroothin keskeisenä ajatuksena on, että huono-osaisuus kumpuaa yksilön huonoista valinnoista. Ehrnrooth peräänkuuluttaa elämäntaparemonttia ja yksilön vastuuta, mutta ei tunnu ymmärtävän, että onnistuakseen elämäntaparemontti yleensä edellyttää riittävää elintasoa. Jos esimerkiksi pienituloiselle tupakka ja keskiolut ovat elämän ainoita harvoja nautintoja, niistä luopuminen voi olla hankalampaa kuin enemmän taloudellisia resursseja omaavalle ihmiselle, jolla on varaa monipuolisempiin harrastuksiin.
Huono-osaisuuden poliittinen ekonomia
Kapitalistisessa yhteiskunnassa talous on usein tärkeämpi asia kuin ihmiset, joihin talousjärjestelmän mekanismit vaikuttavat. Vallitsevan uusliberalistisen talouspoliittisen ajattelun mukaan työttömien elintaso on pidettävä matalana. Tämä ei johdu siitä, että se olisi resurssien rajallisuuden kannalta välttämätöntä, vaan siitä, että matalapalkka-alojen työpaikat kehnoine työehtoineen halutaan saada näyttämään houkuttelevammilta. Puhe kannustavasta sosiaaliturvasta paljastuu lähemmässä tarkastelussa juuri tällaiseksi hankkeeksi, jonka tarkoituksena on saada ihmiset vastaanottamaan työtä hyvinkin heikoilla työehdoilla. Olennaista on huomata, miten köyhyyttä ja huono-osaisuutta ylläpidetään poliittisin päätöksin. Suomen kaltaisessa vauraassa yhteiskunnassa köyhyys ei pohjimmiltaan ole kustannuskysymys vaan poliittinen valinta. Suomella olisi varaa taata jokaiselle nykyistä ihmisarvoisempi elämä. Kapitalistisen talouden jouhevan toiminnan vuoksi työvoimareservi on kuitenkin pidettävä nöyränä.
Eräs reaalikapitalismin paradokseista on siinä, että ylituotanto ja puute ovat yhteiskunnassa läsnä samaan aikaan. Esimerkiksi elintarvikkeita jää myymättä, vaikka samaan aikaan kaikilla ihmisillä ei ole varaa ostaa itselleen tarpeeksi ruokaa. Onneksi tällä hetkellä merkittävä osa kauppojen hävikkiruoasta jaetaan hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta hädänalaisille ja vähävaraisille. Hävikkiruokaa jakavissa organisaatioissa tehdään arvokasta työtä. Usein avustustyötä tekevien organisaatioiden taustalla vaikuttaa vankka kristillinen arvopohja. Suomessa ruoka-apu kuuluu osana monen pienituloisen arkeen. Ruoka-apua on tarjolla monella paikkakunnilla ympäri Suomea. Erityisesti pääkaupunkiseudulla monen pienituloisen toimeentulo ja selviytyminen ovat kiinni kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta.
Suomessa usein juuri leipäjonot symboloivat köyhyyttä. Vaikka suomalaisessa julkisessa keskustelussa ruokajonot usein toimivat köyhyyden symbolina, niin itse asiassa aivan huono-osaisimmat eivät välttämättä käy jonottamassa ruoka-apua, sillä se voi olla yllättävän vaativaa puuhaa. Jonottaminen voi kestää useita tunteja ja toisinaan paikalla on oltava jo aamuvarhaisella. Erityisesti huonossa säässä jonottaminen voi olla koettelevaa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Toimintakyvyltään rajoittunut tai vakavasta päihdeongelmasta kärsivä ihminen ei välttämättä pysty siihen.
Eräät tutkijat ovat sitä mieltä, että ruokajonot eivät sovi hyvinvointivaltioon ja että ne pitäisi jollakin tavalla saada poistettua. Tutkijan kokema moraalinen närkästyneisyys ei kuitenkaan välttämättä vastaa jonottajien omaa kokemusta. Vaikka jonottaminen voi alkuun tuntua vaikealta tai jopa häpeälliseltä, on jonoissa myös sosiaalinen puolensa. Ruokakassia odotellessa voi nähdä tuttuja ja vaihtaa kuulumisia.
Paulo Freiren ajatuksiin viitaten voisi myös sanoa, ettei yhteiskunnallinen sorto ole sorrettujen vaan sortajien häpeä. Köyhyys tulisi nykyistä selvemmin nähdä yhteiskunnallisesti tuotettuna väkivallan muotona, jota hyvinvointivaltiossa ei voida hyväksyä. Vaalien alla huono-osaisille on helppo lupailla kaikenlaista. Valitettavasti nämä lupaukset on myös helppo rikkoa, koska huono-osaiset eivät muodosta yhtenäistä eturyhmää. Huono-osaisilta puuttuu juuri niitä resursseja, jotka mahdollistaisivat tehokkaan organisoitumisen ja yhteiskunnallisena intressiryhmänä toimimisen. Valitettavasti väestötasolla poliittinen aktiivisuus korreloi hyväosaisuuden kanssa.
Kirjoitus on julkaistu Kulttuurivihkojen 2/2018 köyhyys-teemapaketissa. Julkaisemme teeman artikkelit poikkeuksellisesti myös verkkolehdessä, jossa ne ovat maksutta luettavissa.
