Kirjoitin marraskuussa PAX-lehteen Israelin tämän kesän hyökkäyksestä Gazaan. Vaikka artikkeli oli pitkä, mielenkiintoisia seikkoja jäi käsittelemättä. Eräs niistä on ihmiskilvet ja niiden uutisointi.
On syytä heti alkuun selventää, mistä on kyse. Ihmiskilpien käyttö tarkoittaa sotilaskohteiden suojaamista hyökkäyksiltä siviilien avulla. Taisteleminen alueilla, missä on siviilejä, ei ole ihmiskilpien käyttämistä, ellei siihen liity yritys käyttää näitä suojana (ks. Goldstonen raportin kohta 493). Sotatoimiin osallistuminen rakennuksia täynnä olevilla alueilla ei ole sinällään kansainvälisen oikeuden vastaista, mutta hyökkäysten tekeminen läheltä siviilirakennuksia rikkoo kansainvälistä humanitaarista lakia asettamalla siviilejä vaaraan (ks. Goldstonen raportin kohta 496). (Huomattakoon, että tällä kriteerillä Israelin maahyökkäys Gazaan oli lähtökohtaisesti lainvastainen, riippumatta sen tavoitteesta tai Israelin joukkojen toiminnasta.)
Palestiinalaisia syytettiin laajalti ihmiskilpien käytöstä. Heti Gazan hyökkäyksen alussa Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu sanoi, että Israel välttää siviilikohteisiin iskemistä, mutta Hamas piiloutuu siviilien taakse ja on siksi vastuussa heidän kuolemastaan. Israelin valtavirta reunalta toiselle oli tämän väitteen takana. Esimerkiksi Israelin liberaali ikoni Amos Oz vertasi Hamasia naapuriin, joka ampuu päiväkotiin pitäen omaa lasta sylissään, ja sanoi Hamasin haluavan palestiinalaisten siviilien kuolemaa.
Ihmiskilpiselitys ei ole uusi. Israelin hallitus on käyttänyt sitä vuosikausia selittääkseen tappamiensa palestiinalaisten siviilien suurta määrää, ja panosti siihen erityisesti edellisen suurhyökkäyksen aikana marraskuussa 2012. Israelin hallituksen ja muiden apartheidin kannattajien työ on kantanut hedelmää, ja valtavirtatiedotusvälineet toistivat ihmiskilpiväitettä uskollisesti tämänkin hyökkäyksen yhteydessä.
Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti pääkirjoituksessaan seuraavasti: ”Israel on syyttänyt siviiliuhreista Hamasia, joka ampuu rakettejaan asutuksen keskeltä ja käyttää siviilejä käytännössä ihmiskilpenä. Se pitää paikkansa, Hamas tietää hyvin siviiliuhrien tuoman hyödyn itselleen. Tämä ei tietenkään vähennä Israelin vastuuta surmaamistaan lapsista, vaikka sillä onkin oikeus puolustautua.”.
Helsingin Sanomat siis omaksui Israelin apartheid-hallinnon irvokkaan väitteen, jonka mukaan palestiinalaiset pyrkisivät siihen, että heidän lapsiaan tapetaan, ikään kuin he olisivat moraalisesti ali-ihmisiä. Tätä rasistista hokemaa on käytetty palestiinalaisista vuosikymmeniä, kauan ennen Hamasin olemassaoloa.
Ihmiskilpiväitteen levinneisyys on hieman kummallista, ainakin valtavirtatiedotusvälineiden toimintaa tuntemattomille, kahdesta syystä.
Ensinnäkin, hyökkäyksen alusta alkaen Israelin armeija pommitti palestiinalaisten koteja, vaikka niitä ei käytetty sotilastoimintaan, ja se esimerkiksi myönsi, että sen tuhoamassa al-Wafan sairaalassa ei ollut sotilaskohteita. YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Navi Pillayn mukaan Israel toimi tällä kertaa samoin kuin 2008–2009, jolloin Israel noudatti sotilasoppia johon kuuluu, YK:ta siteeraten, ”suuren vahingon ja tuhon aiheuttaminen siviilien omaisuudelle ja infrastruktuurille ja kärsimyksen aiheuttaminen siviiliväestölle”.
Toisekseen, väitettä siitä, että palestiinalaiset käyttäisivät ihmiskilpiä on tutkittu huolella, eikä siitä ole löytynyt todisteita.
Vuoden 2008–2009 suurhyökkäyksen jälkeen Amnesty International, Human Rights Watch ja YK:n asettama Richard Goldstonen johtama tutkimusryhmä tutkivat hyökkäyksen aikana tapahtuneita ihmisoikeusrikkomuksia. Tutkimukset olivat yksimielisiä siitä, että palestiinalaiset taistelijat olivat ampuneet raketteja ja osallistuneet taisteluihin tiheään rakennetuilla alueilla ja siten siviilikohteiden lähellä, mutta eivät löytäneet mitään todisteita siitä, että he olisivat käyttäneet ihmiskilpiä. Amnesty ei myöskään alustavan arvion perusteella löytänyt todisteita siitä, että niin olisi tehty tänä kesänä, eivätkä Gazassa olleet journalistit havainneet sellaista. YK:n palestiinalaisten pakolaisten järjestö UNRWA mainitsi kyllä kolmesta tapauksesta, joissa sen kouluista löytyi aseita; UNRWA:n mukaan tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin tapahtui. Koulut olivat tyhjiä, joten kyseessä ei ole ihmiskilpien käyttö, vaikka toiminta onkin kansainvälisen oikeuden vastaista.
Mikäli Israelin hallitus uskoisi omia väitteitään ihmiskilvistä ja armeijansa yrityksistä välttää siviiliuhreja, sen kannattaisi päästää ihmisoikeusjärjestöjä Gazaan tutkimaan hyökkäyksen tapahtumia. Israel on päin vastoin kieltänyt Amnestyn ja Human Rights Watchin tutkijoita pääsyn Gazaan, kuten se on kieltänyt israelilaisilta journalisteilta pääsyn vuodesta 2006 lähtien.
Valtavirtatiedotusvälineet toistivat Israelin hallituksen ihmiskilpiselityksiä palestiinalaisista, mutta eivät juuri esittäneet samanlaisia väitteitä Israelin armeijaa kohtaan, vaikka ensimmäinen hyökkäyksen aikana kuollut israelilainen siviili tapettiin hänen osallistuessaan armeijan huoltotehtäviin. Aiemmin Israel on asettanut tykistöasemiaan siviiliasumusten keskelle, ja se järjestelmällisesti rakentaa tukikohtia, sotilaslentokenttiä ja asetehtaita siviilialueille sekä majoittaa sotilaitaan israelilaisten siviilien sekaan sotatoimien aikana.
Tämänkertaisessa hyökkäyksessä Israelin armeija pakotti palestiinalaisia siviilejä Gazassa ihmiskilvikseen, aivan kuten 2008–2009 hyökkäyksen aikana. Kyseessä onkin Israelin vakiomenettely. Israelin joukot myös ottivat YK:n koulun tukikohdakseen ja tekivät hyökkäyksiä sen suojista. Järjestö Euro-Mid Observer for Human Rights on koonnut raporttiinsa henkiinjääneiden ihmiskilpien hyytäviä todistajanlausuntoja siitä, miten israelilaiset sotilaat pitivät heitä alastomina, pitivät heitä nälässä ja hakkasivat heitä.
Valtavirtatiedotusvälineissä tällaisia todistajanlausuntoja ei kuultu. Ihmeellisellä silmänkääntötempulla todisteet Israelin armeijan ihmiskilpien käytöstä ja todisteiden puute palestiinalaisten aseellisten järjestöjen vastaavasta toiminnasta muuttui palestiinalaisten syyllisyydeksi ja hiljaisuudeksi Israelin ihmiskilpien käytöstä. Tiedotusvälineissä on toki eroja, ja niiden uutisointiin voi vaikuttaa. Esimerkiksi YLE korjasi ihmiskilpiuutisointiaan lukijoiden huomautettua asiasta, toisin kuin Helsingin Sanomat, joka ei antanut tosiasioille tilaa.
Ihmiskilvet ovat yksi esimerkki siitä, miten valtavirtatiedotusvälineet uutisoivat Palestiinasta usein harhaanjohtavasti tai suoranaisen virheellisesti. (Aiheesta tarkemmin täällä.) Tämä ei johdu niinkään siitä, että toimittajat tarkoituksella pitäisivät Israelin apartheid-hallinnon puolta. Ennemminkin he ovat ammattilaisina sisäistäneet hyväksytyn tavan ajatella ja oppineet olemaan kyseenalaistamatta sitä. Tähän ajatusrakennelmaan kuuluu sellainen käsitys, että toimittajien poliittinen ideologia on neutraali ja objektiivinen. Vastaavasti henkilöt, jotka kritisoivat tähän ideologiaan pohjaavaa raportointia, esimerkiksi huomauttamalla että toimittajien väitteet ovat ristiriidassa tosiasioiden kanssa, eivät ole objektiivisia eikä heitä tarvitse ottaa vakavasti.
Yllä kuvattu käsitys objektiivisuudesta on täysin vastakkainen sellaiselle käsitykselle, jonka mukaan siinä olisi kyse tosiasioiden mahdollisimman puolueettomasta ja selkeästä esittämisestä. Mutta koska kaikkien näkemykset ovat politisoituneita, tiedostipa sitä itse eli ei, objektiivisuutta mielekkäämpiä tavoitteita ovat totuudenmukaisuus, tarkkuus, avoimuus omista lähtökohdista ja tarjotun tiedon hyödyllisyys. Yleensä pyrkimys neutraaliuteen ja keskitien kulkemiseen tarkoittaa sitä, että antaa yhteiskunnassa vallitsevien voimasuhteiden määrittää oman paikkansa. Reutersin Irakin toimiston entisen johtajan Andrew MacGregor Marshallin sanoin:
”And there is a ’cult of moderation’, of being ’neutral’ in the media. Being neutral is normally held to be that if there is a crazy right-winger or left-winger, you are somewhere in the middle. But obviously, truth is not always in the middle. We may not always know the truth, but there is objective truth. And it does not always lie in the middle between the two extremes.
I think it is through this process that the mainstream media basically becomes a tool of misinforming people, rather than informing people. It’s not so much deliberate lies, although some clearly do engage in deliberate lies, but it’s just the sense that there are some things that are safe to say that we become conditioned that they are safe to say, and there are other things that we probably know them to be true, but if we say them we are mocked or delegitimized.”
