Perusasioista Israel–Palestiina-konfliktista ja sen uutisoimisesta

Helsingin Sanomat julkaisi 10.7.2014 (päivitetty 20.7.2014) artikkelin otsikolla ”Lähi-idän kriisin tausta – viisi perusasiaa Israelin ja palestiinalaisten konfliktista”. Helsingin Sanomat on maamme suurin päivälehti, ja sillä on maine korkealaatuisesta journalismista, joten tähän taustoitukseen kenties viitataan luotettavana pidettynä lähteenä jatkossakin. On siis huolestuttavaa, että siinä on perustavanlaatuisia ongelmia, jotka valitettavasti eivät ole harvinaisia valtavirtatiedotusvälineiden Israel–Palestiina-uutisoinnissa.

Helsingin Sanomien artikkelin teksti on kokonaisuudessaan alla kursiivilla.

Helsingin Sanomien taustoitus ja sen ongelmat

Israelin ja palestiinalaisten yhteenotoissa on kuollut yli 350 palestiinalaista viime päivinä. Israelilaisia on kuollut seitsemän. Yhteenotot ovat pitkän väkivallan kierteen jatkumo. HS kertaa, mistä alueen väkivaltaisuudet johtuvat.

Israelin hyökkäys saarrettuun Gazaan ja palestiinalaisten vastarinta sille ovat äärimmäisen epäsuhtaisia, sekä tuhon määrässä, siviilien osuudella kuolleista, väkivallan muodoissa että päämäärissä. Tässä tapahtumat kuitenkin kuvataan ”yhteenottoina” Israelin ja palestiinalaisten välillä. Sana yhteenotto on oletettavasti valittu siksi, että sitä käyttämällä kirjoittaja kuulostaa tasapuoliselta ja siksi luotettavalta, ja vaikuttaa siltä kuin ei ottaisi kantaa.

Tähän liittyy myös ilmaisu ”väkivallan kierre”, jota käytetään usein Israelin miehityksestä kirjoitettaessa. (Tässä se on vielä katsottu aiheelliseksi varustaa lisäkkeellä ”jatkumo”.) Se antaa vaikutelman, että väkivallanteot aiheutuvat aiemmista väkivallanteoista. Termi on hyödyllinen silloin, kun halutaan välttää tapahtumien poliittisten syiden käsittelemistä. Israelin–Palestiinan tapauksessa väkivallalla on poliittinen tavoite: sitä käytetään apartheidin ja miehityksen ylläpitämiseen ja yrityksiin lopettaa sitä. Tekstin tavoitteeksi on määritelty Israelin–Palestiinan alueen väkivaltaisuuksien syyn kertominen, mutta jo ensimmäinen kappale hämärtää asiaa.

Joskus toimittajat puolustavat avainseikkojen mainitsematta jättämistä sillä, että tekstin pituuden takia ei ole mahdollista kertoa kaikkea. Näkökulman valitsemisessa ei kuitenkaan ole kysymys pituudesta. Johdantokappale voisi olla esimerkiksi seuraava:

”Israelin hyökkäys Gazaan on tappanut yli 350 palestiinalaista viime päivinä, valtaosa siviilejä. Palestiinalaisten vastarinta on samana aikana tappanut seitsemän israelilaista, valtaosa sotilaita. Väkivallan syynä on Palestiinan miehitys. HS kertaa tilanteen taustoja.”

En jatkossa ehdota vastaavia muutoksia, mutta vaikka kommenttini ovat pidempiä kuin alkuperäinen teksti, se ei tarkoita sitä, etteikö asioita olisi mahdollista ilmaista tiiviisti, vaikka ne olisi ilmaistu myös oikein ja selkeästi.

Palestiinalaisilla ei ole omaa valtiota

Palestiinalaisia arabeja on runsaat kymmenen miljoonaa. He elävät historiallisen Palestiinan alueella ja maanpaossa eri puolilla maailmaa, pääasiassa Lähi-idän arabimaissa.

Palestiinan alue annettiin ensimmäisen maailmansodan seurauksena Britannian hallinnoitavaksi mandaattialueeksi vuonna 1920. Alueella asui silloin enimmäkseen arabeja.

Tämä osa on selkeä ja paikkansapitävä.

Juutalaisten vaino Euroopassa ja etenkin joukkotuho toisessa maailmasodassa [sic] kiihdyttivät juutalaisten muuttoa Palestiinan alueelle. Juutalaiset pitävät aluetta historiallisena kotimaanaan. Juutalaisvainot myös vahvistivat kansainvälistä tukea juutalaisten omalle valtiolle. Yhdistyneet kansakunnat (YK) ehdotti vuonna 1947 Palestiinan jakamista juutalaisvaltioon ja arabivaltioon. Palestiinalaisten arabien edustajat hylkäsivät suunnitelman, eikä sitä koskaan toteutettu.

Kappaleessa on sellainen ongelma, että sionismia ei mainita – itse asiassa sitä ei käsitellä lainkaan koko tekstissä. Sionismi on 1800-luvulla syntynyt aate, jonka mukaan juutalaiset ovat kansakunta, ja sen valtavirraksi nousseen version mukaan juutalaisilla pitäisi olla oma valtio. (Sand 2009)

Sionismin mainitsematta jättäminen on vakava puute, koska sionistinen liike loi Israelin valtion, ja sionismin valtavirrasta tuli Israelin valtionideologia. Sionismin puute on oire tekstin ongelmallisesta suhtautumista, jossa piilotetaan poliittisia taustoja, sen sijaan että niitä käytettäisiin auttamaan tilanteen ymmärtämistä.

Sionismin pois jättäminen johtaa myös siihen, että poliittinen liike vaikuttaa korvautuvan etnisellä ryhmällä, ja poliittinen aate uskonnolla. Kaikki juutalaiset eivät kuitenkaan suinkaan tue sionismia, eivätkä sen enempää sionistinen liike kuin Israel edusta kaikkia juutalaisia. Tämä erottelun häivyttäminen myös ruokkii antisemitistisiä ennakkoluuloja samaistamalla Israelin, sionismin ja juutalaiset.

Vuonna 1948 juutalaisvaltio Israel julistautui itsenäiseksi. Julistusta seuranneessa sodassa entinen Palestiinan mandaattialue jakaantui Israelin, Transjordanian ja Egyptin alaisuuteen. Palestiinalaiset arabit jäivät vaille omaa valtiota. Satojatuhansia palestiinalaisia joutui pakolaisiksi. Palestiinalaiset kutsuvat tapahtunutta sanalla al-Nakba eli katastrofi.

Kaksi ensimmäistä virkettä ovat harhaanjohtavia. Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948, mutta sota sionistien, palestiinalaisten sekä joidenkin naapurimaista tulleiden vapaaehtoisten välillä oli alkanut jo vuonna 1947. (Naapurimaiden armeijat osallistuivat avoimesti sotaan vasta itsenäisyysjulistuksen jälkeen.)

Tekstistä myös puuttuu Israelin perustamisen ja pakolaisongelman synnyn oleellisin tapahtuma, sionistisen liikkeen sodan varjolla toteuttamat systemaattiset etniset puhdistukset. Vuonna 1948 sionistijoukot ”puhdistivat” yli 700 000 palestiinalaista Palestiinan alueelta ja tuhosivat yli 500 palestiinalaista kylää. Noin 250 000 ihmistä, ja noin 200 kylää, ”puhdistettiin” ennen Israelin itsenäisyysjulistusta. (Esber 2009, Pappe 2006)

Ennen vuoden 1948 sisällissotaa Israelin valtiota edeltänyt sionistiliike omisti 6 % Palestiinan maa-alueesta, mutta vuoden 1949 aseleposopimuksessa Israelille jäi 78 % alueesta. Ennen sotaa tällä alueella oli ollut palestiinalainen enemmistö ja juutalainen vähemmistö, mutta etnisillä puhdistuksilla tilanne saatiin muutettua. Sionistisen liikkeen tavoitteena oli perustaa valtio, jossa enemmistö on juutalaisia, ja tähän tavoitteeseen päästiin etnisillä puhdistuksilla. Tämä on se tapahtuma, jota kuvataan sanalla nakba. (Masalha 1992)

Vuonna 1967 Israel laajensi aluettaan kuuden päivän sodassa. Se valtasi Egyptiltä Gazan kaistan sekä Jordanialta Jordanjoen länsirannan ja Itä-Jerusalemin. Lisää palestiinalaisia arabeja joutui pakolaisiksi. Gazaan ja Länsirannalle jääneet palestiinalaiset jäivät elämään Israelin miehitysvallan alle.

Tekstille on oireellista passiivin käyttö kuvaamaan tapahtumia, jotka ovat aktiivisen toiminnan tulosta. Palestiinalaiset eivät vain joutuneet pakolaisiksi – Israel tarkoituksellisesti jatkoi vuonna 1948 aloittamiaan etnisiä puhdistuksia. (Juusola 2005, s. 140)

Vuoden 1993 Oslon rauhansopimuksessa palestiinalaiset saivat osittaisen itsehallinnon Länsirannan ja Gazan alueille. Israel kuitenkin valvoo palestiinalaisalueiden rajoja, kontrolloi taloutta ja rajoittaa ihmisten liikkumista. Israelin sotilaat miehittävät edelleen Länsirantaa.

Länsirannasta 60 % on suoraan Israelin sotilashallinnon alla ja Itä-Jerusalem on Israelin siviilihallinnon alla,niissä ei ole minkäänlaista palestiinalaisten itsehallintoa.

Viimeinen virke antaa ymmärtää, että Israel ei miehittäisi Gazaa. Niin YK kuin ihmisoikeusjärjestöt, mm. Amnesty ja Human Rights Watch ovat todenneet, että Gaza on yhä Israelin miehittämä, koska Israel kontrolloi aluetta, vaikka sillä ei olekaan pysyvästi sotilaita Gazassa.

Nyt Länsirannalla ja Gazassa asuu noin 4,5 miljoonaa palestiinalaista. Palestiinalaispakolaisia ja heidän jälkeläisiään on noin viisi miljoonaa. Israelin kansalaisina elää noin 1,7 miljoonaa arabia.

Lukumäärät on esitetty harhaanjohtavasti. Palestiinan ulkopuolella asuvia pakolaisia on viisi miljoonaa, mutta lisäksi noin kaksi miljoonaa miehitetyillä palestiinalaisalueilla asuvista palestiinalaisista on pakolaisia. Lisäksi osa Israelissa asuvista palestiinalaisista on sisäisessä maanpaossa, eli he ovat samassa maassa kotipaikkansa kanssa, mutta eivät saa palata sinne.

Palestiinalaishallinnon mukaan edellytys rauhalle Israelin kanssa on palestiinalaisten itsemääräämisoikeus ja oma valtio.

Tämä on harhaanjohtavaa siksi, että palestiinalaishallinto ei edusta kaikkia palestiinalaisia eikä kaikkien palestiinalaisten tavoitteena ole palestiinalaisvaltion perustaminen.

Edellä mainituista kolmesta palestiinalaisten ryhmästä – miehitetyillä alueilla, Israelissa ja maanpaossa asuvat – palestiinalaishallinto edustaa vain ensimmäistä, ja sitäkin vain nimellisesti, koska vaaleja ei ole pidetty sitten vuoden 2006.

Palestiinalaisten tavoite on kuitenkin tiedossa. Vuonna 2005 yli 170 palestiinalaista järjestöä, mukaan lukien kaikki puolueet ja ammattiliitot, julkistivat kutsun boikotoida Israelin miehitykseen ja apartheidiin osallisia instituutioita, kunnes Israel toteuttaa palestiinalaisten oikeudet

1) lopettamalla miehityksen,

2) takaamalla tasa-arvon Israelin palestiinalaisille kansalaisille ja

3) sallimalla palestiinalaisten pakolaisten palata koteihinsa.

Tämä on laajin ja selkein palestiinalaisen kansalaisyhteisön lausunto siitä, mitä palestiinalaiset haluavat.

Osa palestiinalaisista kannattaa itsenäisen palestiinalaisvaltion perustamista miehitetyille palestiinalaisalueille, osa kannattaa yhden demokraattisen valtion perustamista koko historiallisen Palestiinan alueelle.

Israel on läpi historiansa ollut hyökkäysten kohteena

Israelin mukaan edellytys rauhalle ja palestiinalaisalueiden miehityksen lopettamiselle on, että sen turvallisuus ja oikeus olemassaoloon taataan.

Tämä ei pidä paikkaansa. Israelin hallitus on toistuvasti sanonut, että se ei koskaan luovu Länsirannan miehityksestä. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu on viimeksi 10.7.2014 toistanut kantansa, jonka mukaan ”ei voi olla tilannetta, minkään sopimuksen nojalla, missä luopuisimme Jordan-joen länsialueen turvallisuuskontrollista”.

1970-luvulta alkaen palestiinalaiset ja arabimaat ovat tarjonneet Israelille rauhansopimusta ja suhteiden normalisoimista, jos Israel lopettaisi miehityksen. Esimerkiksi vuonna 2002 arabiliitto ehdotti tätä, sekä pakolaisongelman ratkaisemista jollain oikeudenmukaisella tavalla. Ehdotus toistettiin vuonna 2007. Jokainen Arabiliiton sekä Islamilainen yhteistyöjärjestön (OIC), johon kuuluu 58 valtiota, jäsen hyväksyi ehdotuksen. Israel on kieltäytynyt keskustelemasta ehdotuksesta.

Israel on toistuvasti torjunut kaikki muutkin ehdotukset, jotka toteuttaisivat kansainvälisen oikeuden vaatimukset, eli miehityksen lopettamisen ja pakolaisten oikeuden palata koteihinsa – ja jopa ehdotukset, joissa pakolaisten oikeuksia ei taata.

Syynä on se, että Israel pitää miehitettyjen alueiden hallitsemista tärkeämpänä kuin rauhaa. Tämä on osa Israelin perustamisesta alkaen vakiintunutta ulkopoliittista linjaa, jonka keskeinen elementti on lyhyen tähtäimen etujen takaaminen sotilaallisella voimankäytöllä (Chomsky 1999 s. 39, Shlaim 2000)

Perustamisestaan lähtien Israel on joutunut palestiinalaisten arabien ja ympäröivien arabimaiden hyökkäysten kohteeksi.

Virke, ja tämän osion väliotsikko, on harhaanjohtava. Israel on sotinut muiden Lähi-idän maiden kanssa perustamisestaan lähtien, mutta Israel on enemmän hyökännyt niiden kimppuun kuin päinvastoin. Perustamisensa jälkeen Israel on hyökännyt ainakin seuraaviin maihin: Egypti, Irak, Jordania, Libanon, Libya, Sudan, Syyria ja Tunisia.

Koko Israelin historian aikana vain yksi sota on alkanut siitä, että jostakin naapurimaasta hyökättiin Israeliin, nimittäin vuoden 2006 sota Israelin ja Libanonin välillä.

Vuonna 1948 Egyptin, Jordanian ja Syyrian asevoimat ja irakilaisia joukkoja hyökkäsivät itsenäiseksi julistautunutta Israelia vastaan.

Kuten yllä on mainittu, vuoden 1948 sota ei alkanut arabimaiden hyökkäyksestä Israeliin, vaan niiden mukaan tuloa edelsi sisällissota, jossa sionistijoukot suorittivat mittavia etnisiä puhdistuksia.

Tulevina vuosina palestiinalaississit tekivät hyökkäyksiä Israelia vastaan naapurimaista.

Tämä pitää paikkansa, mutta on irvokasta, mitä jätetään mainitsematta. Ylivoimaisesti suurin osa palestiinalaisista, jotka ylittivät vuoden 1949 aselepolinjan (josta tuli Israelin raja) yritti palata koteihinsa, joista heidät oli karkotettu, hakea sieltä omaisuuttaan tai tuli muista taloudellisista tai sosiaalisista syistä. Israel tappoi näitä ”soluttautujia” arviolta 2 700 – 5 000 vuosina 1949–1956. Tämä on paljon suurempi kuin palestiinalaisten sissien rajan yli tekemissä hyökkäyksissä tappamien israelilaisten lukumäärä. Lisäksi Israel teki hyökkäyksiä aselepolinjan yli. (Morris 1999)

Vuonna 1967 joukko arabimaita valmistautui yhteishyökkäykseen Israelia vastaan. Israel hyökkäsi kuitenkin ensin ja valtasi nopeasti uusia alueita kuuden päivän sotana tunnetuissa taisteluissa.

Tämä ei pidä paikkaansa. Arabimaat eivät olleet aikeissa hyökätä Israelin kimppuun. (Chomsky 1999, s. 98; Juusola 2005, s. 131; Shlaim 2000, s. 236.)

Vuonna 1973 Israel torjui Jom Kippur -sodassa Egyptin ja Syyrian yllätyshyökkäyksen.

Vuonna 1973 Egypti ja Syyria eivät hyökänneet Israeliin. Ne hyökkäsivät omalle maaperälleen, joka oli Israelin miehityksen alaisena (Egypti Siinain niemimaalle, Syyria Golanin kukkuloille) tavoitteenaan miehityksen lopettaminen. (Chomsky 1999, s. 105; Juusola 2005, s. 153; Shlaim 2000, s. 318.)

Palestiinan vapautusjärjestö (PLO) perustettiin 1964 ja se otti tavoitteekseen ”Palestiinan vapauttamisen” väkivaltaisen taistelun avulla. Järjestö toimi maanpaosta ensin Jordaniasta ja myöhemmin Libanonista ja teki väkivaltaisia iskuja israelilaisia vastaan. PLO piti iskuja vapaussotana, Israel terrorismina.

Mainitsematta jää se, että Israel teki väkivaltaisia iskua palestiinalaisia vastaan, ja tappoi paljon enemmän ihmisiä ja aiheutti enemmän tuhoa kuin PLO. Erityisesti vuonna 1982 Israel hyökkäsi Libanoniin, tappoi arviolta 20 000 ihmistä ja miehitti maan tuhotakseen PLO:n poliittisen toiminnan. Erä syy tähän oli se, että PLO oli hyväksynyt neuvotteluihin perustuvan rauhan Israelin kanssa ja noudattanut 11 kuukautta yksipuolista tulitaukoa Libanonin rajalla. (Chomsky 1999, s. 181; Juusola 2005, s. 185; Shlaim 2000, s. 395.)

Palestiinalaisten ensimmäinen kansannousu, intifada, Israelin miehitystä vastaan alkoi 1987 mielenosoituksina mutta muuttui väkivaltaiseksi.

Tämä virke pitää paikkansa, mutta on harhaanjohtavuudessaan ällistyttävä: se antaa ymmärtää, että ensimmäisen intifadan väkivalta olisi tullut pääosin palestiinalaisten taholta. Itse asiassa ensimmäisen intifadan pääasiallinen väkivalta koostui siitä, että Israelin miehitysjoukot tappoivat, haavoittivat ja kiduttivat palestiinalaisia. Tämä heijastuu siinä, että noin 90 % kuolonuhreista oli palestiinalaisia. (Chomsky 1999, s. 473; Juusola 2005, s. 198; Lockman & Beinin 1989)

Toisessa intifadassa 2000-luvun alussa palestiinalaiset ryhmittymät tekivät paljon itsemurhapommi-iskuja siviilejä vastaan Israelin kaupungeissa.

Tämä pitää paikkansa. Mutta toinen intifada alkoi siitä, että Israelin armeija ja poliisi tappoivat kymmeniä palestiinalaisia mielenosoittajia, ennen kuin ainuttakaan israelilaista siviiliä oli tapettu. Toisen intifadan ensimmäisten päivien aikana Israelin joukot ampuivat 1,3 miljoonaa luotia, helikoptereilla ja lentokoneilla toteutettujen hyökkäysten lisäksi, ennen kuin yhtään itsemurhapommi-iskua oli tehty. Toisessa intifadassa, kuten ensimmäisessäkin, kuoli paljon enemmän palestiinalaisia kuin israelilaisia: noin kolme neljännestä kuolleista oli palestiinalaisia.

Israelilaisten ja palestiinalaisten kuolonuhrien määriä toisen intifadan alusta nykypäivään havainnollistaa tämä visualisaatio.

Pohjois-Israelin asutuskeskuksissa uhkana ovat toistuvasti olleet viime vuosinakin raketti-iskut, joita on tehnyt Libanonissa toimiva Hizbollah-liike.

Tämä pitää paikkansa, mutta mainitsematta jää se, että Israel on hyökännyt Libanoniin useammin kuin mitä Libanonista on hyökätty Israeliin. Yllä mainitun 1982 Libanonin valloituksen lisäksi merkittävä tapahtuma oli vuoden 2006 sota, jossa Israel tappoi yli 1100 libanonilaista, joista valtaosa oli siviilejä; libanonilaiset aseelliset ryhmät, pääasiassa Hizbollah, tappoivat vajaa 200 israelilaista, joista valtaosa oli sotilaita.

Raketteja Israeliin ampuu myös islamistinen ääriliike Hamas, joka hallitsee nyt Gazan kaistaa. Israelin ja Hamasin välillä käytiin lyhyet sodat sekä 2008 että 2012.

Tässä ei mainita sitä, että Israel on hyökännyt Gazaan useammin ja tappanut ja haavoittanut paljon enemmän palestiinalaisia Gazassa kuin mitä palestiinalaiset aseelliset ryhmät ovat tappaneet ja haavoittaneet israelilaisia. Esimerkiksi kolmen ensimmäisen marraskuun 2012 hyökkäyksen jälkeisen kuukauden aikana Israel rikkoi tulitaukoa yli sata kertaa. Todistetusti Israelin tehokkain tapa vähentää rakettitulta Gazasta on olla rikkomatta tulitaukoja.

Israelin hyökkäysten Gazaan kutsuminen Israelin ja Hamasin välisiksi sodiksi on vielä harhaanjohtavampaa kuin niiden kutsuminen Israelin ja palestiinalaisten välisiksi yhteenotoiksi, koska Israelin hyökkäysten kohteena ei ole vain Hamas, vaan Gazan siviiliväestö. YK:n asettaman Richard Goldstonen johtaman tutkimusryhmän mukaan Israelin tavoitteena vuoden 2008-2009 sodassa oli ”kohtuuttoman voiman käyttäminen ja suuren vahingon ja tuhon aiheuttaminen siviiliomaisuudelle ja infrastruktuurille, ja kärsimyksen aiheuttaminen siviiliväestölle”. Vuoden 2012 hyökkäyksessä Israelin armeijan kohteiden valinta oli erilaista, mutta silloinkaan kohteena ei ollut vain Hamas.

Oslon rauhansopimus Israelin ja palestiinalaishallinnon välillä on yhä voimassa teknisesti. Hamas ei kuitenkaan tunnusta Israelia. Naapurimaistaan Israelilla on rauhansopimukset vain Jordanian ja Egyptin kanssa.

On epäselvää, miksi tässä yhteydessä mainitaan, että Hamas ei tunnusta Israelia, tai mitä se edes tarkoittaa. Diplomaattinen tunnustaminen on valtioiden välinen asia, ja palestiinalaishallinto, jonka vaaleihin Hamas osallistui, on tunnustanut Israelin (vaikka se ei olekaan valtion hallitus). Sen sijaan Israel ei ole tunnustanut Palestiinan valtiota.

Yhteenvetona tästä osiosta voidaan todeta, että siinä mainitaan Israeliin kohdistuvia väkivaltaisuuksia, mutta jätetään pois Israelin palestiinalaisiin ja muihin kohdistamat väkivaltaisuudet. Israelin väkivalta on paljon mittavampaa, mutta sitä ei tekstissä edes vähätellä – sitä ei mainita lainkaan. Näin annetaan virheellinen kuva siitä, että Israel olisi aiheetta hyökkäysten kohteena ja olisi valmis rauhaan, jos sen turvallisuus taattaisiin. Sen sijaan olisi ollut aiheellista valaista sitä, että Israel on osallinen konfliktissa, jossa se on useimmiten hyökkääjä, käyttää eniten väkivaltaa ja jonka rauhanomaisesti ratkaisusta kansainvälisen oikeuden mukaisesti se on toistuvasti kieltäytynyt.

Rauhansuunnitelmien pohjana on kahden valtion muodostaminen

Oslo, 1993. Camp David, 2000. Taba, 2001. Tiekartta, 2003. Annapolis, 2007.

Listaa [sic] epäonnistuneista rauhanyrityksistä palestiinalaisten ja israelilaisten välillä on pitkä.

Neuvottelujen lähtökohta on ollut kahden valtion – Israelin ja Palestiinan – muodostaminen Lähi-itään. Kahden valtion mallin pohja on, että palestiinalaisvaltio perustettaisiin suurin piirtein Israelin vuonna 1967 valtaamiin Gazaan ja Länsirannalle. Palestiinalaiset haluavat Itä-Jerusalemista valtionsa pääkaupungin, mutta Israel vastustaa Jerusalemin jakamista.

Rajojen lisäksi keskeisiä kiistakysymyksiä ovat palestiinalaisten pakolaisten asema ja Israelin siirtokunnat palestiinalaisalueilla. Lisäksi Israelille on tärkeää, ettei mahdollinen palestiinalaisvaltio vaarantaisi sen turvallisuutta.

Suurimmillaan toivo konfliktin ratkaisemisesta lienee ollut 1990-luvun alussa Oslon rauhanprosessin aikaan. Oslon myötä Israel ja palestiinalaisia edustava PLO tunnustivat toisensa neuvottelujen osapuoleksi.

Viimeinen virke on harhaanjohtava: PLO tunnusti Israelin diplomaattisesti, mutta Israel tunnusti PLO:n vain neuvottelujen osapuoleksi.

Oslon sopimuksessa päätettiin muun muassa palestiinalaisten itsehallinnon muodostamisesta sekä Israelin asteittaisesta vetäytymisestä Länsirannalta ja Gazasta.

Rauhanprosessin kipeimmät kysymykset lykättiin myöhemmäksi, sillä Oslon sopimuksen oli tarkoitus olla väliaikainen ratkaisu, joka johtaisi myöhemmin lopulliseen sovintoon.

Vuonna 2000 auki jääneitä vaikeimpia kysymyksiä yritettiin ratkoa Camp Davidin neuvotteluissa. Neuvottelut kuitenkin epäonnistuivat. Pian palestiinalaisalueilla alkoi toinen kansannousu. Oslon rauhanprosessi sai viimeisen kuoliniskunsa.

2000-luvulla neuvottelukierrokset ovat päättyneet laihoin tuloksin. Uusin neuvottelukierros käynnistyi heinäkuussa 2013 Yhdysvaltojen johdolla.

Odotukset eivät olleet kovin korkealla edes neuvotteluiden alkaessa. Jo keväällä 2014 neuvottelut ajautuivat kriisiin. Palestiinalaiset turhautuivat Israeliin, sillä se jatkoi siirtokuntien rakentamista miehitetyille palestiinalaisalueille. Israel ei myöskään vapauttanut palestiinalaisvankien ryhmää, josta oli sovittu aiemmin.

Israel taas hermostui palestiinalaisten päätökseen hakea huhtikuussa jäsenyyttä viidestätoista YK:n jäsenjärjestöstä.

Israel ilmoitti keskeyttävänsä neuvottelut kokonaan huhtikuussa, kun maltillinen Fatah ja islamistinen Hamas tekivät sovun keskenään.

Israel, Yhdysvallat ja Euroopan unioni pitävät Hamasia terroristijärjestönä.

Ottaen huomioon, miten suuri tekstimäärä rauhanneuvotteluille on omistettu, on silmiinpistävää, että siitä ei käy ilmi, miksi neuvotteluissa ei ole päästy eteenpäin.

Palestiinalaishallinto on hyväksynyt kansainvälisen oikeuden mukaisen ja kaikkien YK:n jäsenvaltioiden kannattaman ratkaisun siitä, että Israel lopettaisi kaikkien vuonna 1967 valtaamiensa palestiinalaisalueiden miehityksen ja niille perustettaisiin palestiinalaisvaltio. Israel on toistuvasti kieltäytynyt tästä, kuten yllä on mainittu.

Palestiinalaishallinnolla ei juuri ole mahdollisuuksia painostaa Israelia. Myöskään Israelin tukijat, merkittävimpinä Yhdysvallat ja Euroopan unioni, eivät ole juuri ottaneet askeleita Israelin painostamiseksi kansainvälisen oikeuden noudattamiseen. (EU:n kohdalla tämä on alkanut muuttua.)

Neuvottelut ovat kuitenkin olleet Israelille hyödyllisiä, koska osallistumalla niihin se on saattanut esittää pyrkivänsä rauhaan ja viivyttänyt kansainvälistä painostusta miehityksen lopettamiseen, samalla kun se on syventänyt miehitystä ja jatkanut palestiinalaisten ajamista kodeistaan. Neuvottelut ovat olleet myös palestiinalaishallinnolle hyödyllisiä, koska se on voinut esittää palestiinalaisille yrittävänsä lopettaa miehityksen, samalla kun se ylläpitää sitä yhteistyössä Israelin kanssa. Lisäksi merkittävä osa palestiinalaishallinnon rahoituksesta tulee Yhdysvalloista ja EU:sta, siis Israelin liittolaisilta, joten sen täytyy ottaa niiden vaatimukset huomioon toimissaan.

Juutalaissiirtokuntia rakennetaan miehitetyille alueille

Siirtokunnat ovat yksi palestiinalaisten ja israelilaisten välejä pahimmin hiertävistä kysymyksistä.

Israel laajentaa jatkuvasti juutalaisia asukkaille tarkoitettuja siirtokuntia miehitetyillä palestiinalaisalueilla Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa. Suurimmat siirtokunnat ovat käytännössä kaupunkeja, pienimmissä asuu muutamia ihmisiä. Niihin muuttaa juutalaisia Israelista ja muualta maailmasta, kuten Yhdysvalloista. Osa heistä muuttaa siirtokuntiin poliittis-uskonnollisista syistä, koska he ajattelevat Länsirannan ja Itä-Jerusalemin kuuluvan juutalaisille. Toiset taas muuttavat siirtokuntiin halpojen asuntojen perässä.

Palestiinalaiset pelkäävät, että siirtokunnat vievät pohjan elinkelpoiselta palestiinalaisvaltiolta.

Myös kansainvälinen yhteisö Euroopan unionia ja Yhdysvaltoja myöten tuomitsee siirtokunnat, sillä ne ovat kansainvälisen oikeuden mukaan laittomia.

Näkemys perustuu toisen maailmansodan jälkeen solmittuun Geneven neljänteen yleissopimukseen. Sopimuksen mukaan valtaajavalta ei saa karkottaa tai siirtää osaa omasta siviiliväestöstään valtaamalleen alueelle.

Israelin mukaan Geneven sopimus ei koske palestiinalaisalueita, sillä Palestiina ei ollut itsenäinen valtio, kun Israel valtasi alueet.

Tämä osuus on selkeä ja paikkansapitävä. On kuitenkin epäselvää, miksi tekstissä mainitaan, että Israelin mukaan Geneven sopimus ei koske miehitettyjä palestiinalaisalueita. Kyseessä ei ole mielipideasia. Maailman korkein oikeudellinen elin, YK:n Kansainvälinen tuomioistuin, on todennut, että Geneven sopimus pätee miehitettyihin palestiinalaisalueisiin.

Palestiinalaiset ryhmittyvät riitelevät keskenään

Viime vuosina palestiinalaisten tilannetta ovat synkistäneet myös keskinäiset erimielisyydet.

Kiistat nousivat pintaan toden teolla vuonna 2006, kun islamistinen Hamas voitti maltillisemman Fatahin parlamenttivaaleissa. Vaalitulos johti lyhyisiin yhteenottoihin Hamasin ja Fatahin välillä.

Kesällä 2007 Hamas karkotti Fatahin Gazasta. 1990-luvulla luotu palestiinalaishallinto jakautui kiistassa kahtia. Länsiranta jäi käytännössä Fatahin haltuun, kun taas Hamas on pitänyt valtaa Gazan kaistaleella.

Tämä pitää paikkansa, mutta on jälleen oireellista, mitä ei mainita. Hävittyään vaalit Fatah valmisteli aseellista vallankaappausta Gazassa, Israelin ja Yhdysvaltojen tuella. Hamas esti tämän hyökkäämällä Fatahin joukkoja vastaan, jotka pyysivät jopa Israelin miehitysjoukkojen apua taisteluunsa.

Sana ”maltillinen” tarkoittaa Lähi-idän raportoinnin yhteydessä yleensä tahoja, jotka ovat Israelin ja Yhdysvaltain liittolaisia. Se ei tarkoita esimerkiksi tahoja, jotka eivät syyllisty väkivaltaan tai eivät ole valmiita ongelmien ratkaisemiseen neuvottelemalla. Esimerkiksi ennen vaalivoittoaan Hamas oli pitänyt yksipuolista tulitaukoa yli vuoden, kun taas Fatah oli osallistunut väkivaltaan israelilaisia kohtaan. Valtaan päästyään Hamas tarjosi pitkäaikaista tulitaukoa Israelille.

Toisin kuin Fatah, Hamas ei tunnusta Israelia. Fatah on osallistunut rauhanneuvotteluihin Israelin kanssa, mutta Hamas ei.

Tunnustamisesta, ks. yllä. Jälkimmäinen virke pitää paikkansa, mutta on harhaanjohtava. Olisi enemmän oikein sanoa, että Israel on osallistunut rauhanneuvotteluihin Fatahin kanssa, mutta ei Hamasin.

Hamas on toistuvasti ilmoittanut olevansa valmis neuvottelemaan kahden valtion ratkaisusta, ja Israel on toistuvasti ilmoittanut, että se ei neuvottele Hamasin kanssa. Israelia tukevat tässä Yhdysvallat ja EU, mukaan lukien Suomi.

Israel on saartanut Gazaa siitä lähtien, kun Hamas otti vallan alueella.

Tänä keväänä palestiinalaisten kesken alkoi liennytyksen kausi.

Hamas ja Fatah julistivat tehneensä sovinnon ja muodostivat yhteisen virkamieshallituksen kesäkuun alussa.

Hamas on kuitenkin ollut pettynyt sovun tuloksiin, sillä se ei ole tuonut helpotusta Gazan kurjaan taloustilanteeseen eikä ihmisten elinoloihin.

Journalismin perusteita

Taustoituksessa on esitetty useita keskeisiä asioita virheellisesti tai harhaanjohtavasti, mutta on myös mielenkiintoista huomata, mitä siinä ei käsitellä lainkaan. Tekstistä puuttuvat erottelumuurin rakentaminen ja Länsirannan pirstaloiminen erillisiksi saarekkeiksi, Kansainvälisen tuomioistuimen historiallinen tuomio muurille vuonna 2004, palestiinalaisen kansalaisyhteiskunnan vuotta myöhemmin antama boikottikutsu ja kansainvälisen boikottiliikkeen nousu sekä muuria vastaan nousseen palestiinalaisten väkivallattoman vastarinnan kasvu. Toisin sanoen huomattava osa merkittävistä käänteistä viimeisen kymmenen vuodelta ajalta, erityisesti toisen intifadan jälkeen, puuttuu.

Vielä suurempi ongelma on kuitenkin poliittisen viitekehyksen puute. Tapahtumien esitetään seuraavan toisiaan ”kierteen jatkumona” vailla päämäärää tai viitekehystä. Se, että Israelin tavoitteena on ylläpitää yhden etnisen ryhmän etuoikeuksia muiden ryhmien ihmisoikeuksien kustannuksella on piilossa. Esimerkki taustoituksesta, jossa tapahtumia sen sijaan asetetaan poliittiseen viitekehykseen löytyy täältä.

Tekstistä tulee sellainen vaikutelma, että Israelin toimet huonossa valossa näyttävät tosiasiat on haluttu tasapainottaa harhaanjohtavilla väitteillä, jotka näyttävät Israelin toimien vastustajat huonossa valossa.

Tasapuolisessa raportoinnissa tulisi kuitenkin olla kyse samojen kriteerien soveltamisesta kaikkiin toimijoihin. Tämä on eri asia kuin pyrkimys siihen, että kaikista toimijoista tulee yhtä negatiivinen tai positiivinen kuva, tai että kaikkien väitteille annetaan sama painoarvo.

Tällainen vääristynyt pyrkimys neutraaliuteen on itse asiassa kannan ottamista. Israel–Palestiina-konfliktin tapauksessa tämä näkyy siten, että valtavirtatiedotusvälineiden uutisoinnissa – joitakin ansiokkaita poikkeuksia lukuun ottamatta – Israelin toimet näyttäytyvät pääsääntöisesti kohtuuttoman hyvässä valossa. Tämä näkyy lyhyissäkin uutisissa, mutta erityisen selvää se on silloin, kun käsitellään tapahtumien taustoja.

Yksi syy on se, että Israel syyllistyy ylivoimaisesti enemmän ihmisoikeusrikkomuksiin kuin miehityksen vastustajat, ja toisaalta konfliktin syynä on Israelin apartheid-järjestelmä. Näin ollen pyrkimys Israelin ja muiden osapuolten käsittelemiseen tasapuolisesti johtaa Israelin rikkomusten vähättelemiseen tai niiden taustojen esittämiseen virheellisesti.

Tämä ei kuitenkaan ole ainoa, tai välttämättä edes merkittävin, tekijä harhaanjohtavan uutisoinnin takana. Esimerkiksi Syyrian sisällissodassa suurin osa ihmisoikeusrikkomuksista on tapahtunut Syyrian hallituksen taholta, mutta aiheen uutisoinnissa ei näy vastaavaa vääristymää.

Tärkeämpi syy on se, että pyrkiessään näennäiseen neutraaliuteen toimittajat välttyvät miettimästä omaa kantaansa ja asemaansa tiedottamisen kentällä. Kaikella kirjoittamisella on viitekehys, ja jos sitä ei tietoisesti muodosta itse, niin silloin omaksuu vallalla olevan viitekehyksen. Poliittisissa aiheissa valtavirtaviitekehys yleensä rajautuu valtaa pitävien tahojen näkemysten mukaisesti. Israel–Palestiina-konflikti ei Suomessa ole keskeinen poliittinen kysymys, ja sen viitekehys on omaksuttu enimmäkseen ulkomailta, erityisesti englanninkielisistä maista, joiden hallitukset tukevat Israelin apartheidia.

Valtavirtatiedotusvälineiden viitekehys ei ole staattinen, ja se muuttuu koko ajan vähemmän vääristyneeksi. Eräs merkittävä tekijä tässä on ollut internetin mahdollistama suora viestintä ja kansalaisjournalismi. On kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että väkivallantekojen uutisoinnin viitekehys olisi Israelin apartheid-järjestelmä ja sen vastainen kamppailu. Nelson Mandelan kuoltua ei kirjoitettu ”Etelä-Afrikka-konfliktin väkivallan kierteen jatkumosta”, vaan apartheidista.

Israelin apartheid jatkuu samasta syystä kuin Etelä-Afrikan yhden etnisen ryhmän ylivaltaan perustuva järjestelmä jatkui: hallitseva etninen ryhmä ei suostu luopumaan etuoikeuksistaan ilman painostusta. Vastuullinen journalismi tekee tämän todellisuuden paremmin ymmärrettäväksi, ei peittele sitä.

Syksy Räsänen

Kirjoittaja on järjestön ICAHD Finland hallituksen jäsen, ja hän on toiminut ihmisoikeustarkkailijana järjestössä International Solidarity Movement.