Ison-Britannian kansanäänestyksen Brexit-tulos nosti julkisessa keskustelussa pintaan kansanäänestysten ja ”populismin” päivittelyn. Poliittisen eliitin ja median asennoituminen, jonka mukaan kansa ei ymmärrä omaa parastaan, on tarttunut myös moniin edistyksellisen sivistyneistön edustajiin.
Kieltämättä Britannian kansanäänestyksen tausta oli hieman erikoinen, koska se lähti liikkeelle tarpeesta ratkaista yhden puolueen – konservatiivien – sisäinen eripura ja valtakamppailu. Yleensähän kansanäänestysten motiivina on joko hallitsevien poliitikkojen halu saada kansalaisilta hyväksyntä jollekin käänteentekevälle päätökselleen tai kansalaisten oma halu saada eteenpäin jokin aloite, jota hallitus ei ole ottanut ajettavakseen. Suomen EU-kansanäänestyksessä oli kyse ensin mainitusta, kun taas esimerkiksi Sveitsissä kansanäänestykset perustuvat usein kansalaisten tekemiin aloitteisiin. Britanniankin menettelyä voidaan kuitenkin pitää demokratiaa laajentavana: yhden puolueen sijasta kaikki kansalaiset pääsivät ratkaisijoiksi heitä koskevassa asiassa.
Kampanjointi Britannian kansanäänestyksen alla oli repivää eikä aina tosiasioissa pitäytyvää. Katteettomia lupauksia ja uhkakuvia viljeltiin, molemmin puolin. Kuten Lauri Holappa erinomaisessa kolumnissaan (Helsingin Sanomat, Nyt-liite 30.6.) huomauttaa, tällainen on ominaista Britannian poliittiselle kulttuurille ylipäänsä, ei vain kansanäänestyksille. Tällaisia asioita ei siksi pitäisi käyttää argumenttina kansanäänestyksiä vastaan.
Ihmisten kannanmuodostuksen sanotaan perustuneen seikoille, jotka eivät liittyneet itse äänestettävänä olevaan asiaan. Mutta eikö tällainenkin ole ominaista vielä enemmän edustuksellisen demokratian puolue- ja henkilövaaleille? Siinä mielikuvat ja Britanniassa monenlaiset lokakampanjat ratkaisevat luultavasti vielä enemmän kuin kansanäänestyksissä. Ihanteellisessa edustuksellisessa demokratiassa äänestäjät valitsevat ehdokkaansa sen perusteella, mitä mieltä hän on keskeisistä poliittisista kysymyksistä, kuten vaikkapa EU-suhteesta, ei siis ainakaan ensisijassa henkilökohtaisen karisman ja imagon perusteella. Käytännössä äänestyskäyttäytyminen ei kuitenkaan usein ole näin rationaalista eikä perustu huolelliseen syventymiseen poliittisiin teemoihin. Jostain syystä kansanäänestysten kyseenalaistajat eivät kuitenkaan yleensä kanna tästä minkäänlaista huolta henkilö- ja puoluevaaleissa, vaikka niissä epärationaaliset äänestysperusteet korostunevat yleensä vahvemmin kuin kansanäänestyksissä.
Kansan tahdonilmaisun pilkkaaminen on aina jossain määrin elitististä. Harva kyseenalaistaa omaa kykyään ymmärtää maan etu oikein ja äänestää rationaalisesti. Väärin äänestävät valistumattomat ihmiset, jotka antautuvat populistien houkutuksille ja tulevat harhaanjohdetuiksi, ovat aina joitain muita. Miksi kukaan ei kanna huolta siitä, että niin monet hyväosaiset ja korkeasti koulutetut ihmiset antautuvat David Cameronin tai Juha Sipilän kaltaisten poliitikkojen houkutuksille, vaikka näiden edustama poliittinen linja on jo kauan sitten osoittautunut taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti täysin kestämättömäksi?
On toki niitäkin, jotka sanovat, etteivät itsekään osaa tehdä valintoja vaikeissa poliittisissa kysymyksissä ja haluavat siksi jättää ne poliitikkojen tehtäväksi. Mutta tämäkin on sikäli elitistinen asenne, että näin sanovat väittävät itse tiedostavansa poliittisen kykenemättömyytensä ja asioiden monimutkaisuuden, kun taas ne muut, väärin äänestäneet, eivät ole sitä tiedostaneet.
Brexit-äänestyksen jälkeen media toi näyttävästi – ja tietysti tarkoitushakuisesti – esiin sellaisiakin äänestäjiä, jotka olivat katuneet omaa äänestysvalintaansa. Heitä ei voi elitismistä syyttää, mutta he lienevät suhteellisen pieni joukko ja heidänkin kaltaisiaan on varmasti myös muissa vaaleissa. Eikä tietenkään ole ihme, että moni katui valintaansa, kun ottaa huomioon äänestyksen jälkeisen uhkakuvien, epävarmuuden ja syyllistämisen täyteisen keskusteluilmapiirin.
Vaikka kansan valintaa pidettäisiinkin huonona, ihmisten syyllistämisen sijasta huomio pitäisi kohdistaa hallitseviin poliitikkoihin ja harjoitettuun politiikkaan. Ei parlamenttivaaleissakaan hävinnyt puolue yleensä ryhdy sättimään äänestäjiä, vaan ryhtyy keskuudessaan miettimään, mitä olemme tehneet väärin tai mitä voisimme tehdä toisin. Tässä tapauksessa on erityisesti kysyttävä: miksi ihmiset eivät luota EU:hun? Yhtenä syynä taitaa olla juuri se kansalaismielipiteen vähättely, jota nyt äänestäjiä pilkkaamalla ja aliarvioimalla on entisestään vahvistettu.
EU ei olekaan mikään vapaiden kansojen kerho, josta niin vain lähdetään pois tai jossa kansat voisivat hylätä eliitin solmimia sopimuksia. Kun ranskalaiset ja hollantilaiset vuonna 2005 hylkäsivät EU:n perustuslain kansanäänestyksissään, se nostettiin pian ylös kuolleista lähinnä kosmeettisin muutoksin ”Lissabonin sopimuksen” nimellä, joka sitten hyväksyttiin näissä maissa ilman uutta kansanäänestystä. Irlannissa maan oma perustuslaki pakotti järjestämään Lissabonin sopimuksestakin kansanäänestyksen. Kun siinä tuli ei-tulos, irlantilaisia äänestytettiin seuraavana vuonna uudelleen – vähäisten muutosten jälkeen, ja tällä kertaa saatiin haluttu tulos. Samoin oli käynyt Irlannissa jo aiemmin Nizzan sopimuksen kohdalla.
Ei olekaan lainkaan kirkossa kuulutettua, että myöskään Britannian kansanäänestyksen tulos toteutuisi. Jos kansalaismielipide jälleen kerran jyrätään, kuka enää voi uskoa siihen, että kansanäänestyksillä olisi EU:ssa jotain vaikutusta? Ja millä tällöin enää voidaan perustella EU:n legitimeettiä?
EU-eron puolesta äänestäneet eivät ole mitenkään yhtenäinen ryhmä, mutta tilastollisesti yleistäen voidaan sanoa, että he olivat globalisaatiohäviäjiä, kun taas EU:ssa jatkamisen puolesta äänestivät globalisaatiovoittajat, ne joilla on resursseja käyttää hyödykseen ihmisten, palvelujen, tavaroiden ja pääomien vapaata liikkuvuutta. Äänestyksen tulos oli globalisaatiohäviäjien hätähuuto, ja myös niiden hätähuuto, jotka ovat kärsineet Ison-Britannian omasta oikeistolaisesta politiikasta, vaikka eivät sitä välttämättä tiedostakaan. Tuloksen taustalla oli syvään juurtunut eriarvoisuus, toteaa Resolution Foundation -ajatushautomon johtaja Torsten Bell analysoituaan alueellisia äänestystilastoja (The Guardian 26.6.2016). Brexitiä kannatettiin eniten niissä osissa Britanniaa, jotka olivat kärsineet pitkään köyhyydestä.
Jos vasemmistoa Euroopassa johonkin tarvitaan, sitä tarvitaan juuri puolustamaan globalisaatiohäviäjiä ja muuttamaan Eurooppaa tasa-arvoisemmaksi yhdessä heidän kanssaan. Jos vasemmistolaisten koetaan syyttelevän ja pilkkaavaan näiden ihmisten tapaa käyttää äänioikeuttaan, se on vasemmiston loppu. Globalisaatiohäviäjien kuunteleminen ja huomioiminen ei tietenkään tarkoita sitä, että heidän mielipiteitään pitäisi ryhtyä peesaamaan – se olisikin mahdottomuus, koska tämän moninaisen joukon mielipiteet tietysti vaihtelevat laidasta laitaan. Sen sijaan on otettava vakavasti se, että Euroopan poliittinen eliitti on laajalti epäonnistunut näiden ihmisten luottamuksen saamisessa. Vika ei ole vain EU:n ja poliitikkojen huonossa imagossa, vaan politiikan ja rakenteiden perusteissa.
Brexit on profiloitunut paljolti oikeistohenkiseksi ja nationalistiseksi, osin muukalaisvihamieliseksikin hankkeeksi. Maahanmuuttovastaisuus painottuikin kampanjassa ikävästi: maahanmuuton lisääntyessä oikeistohallituksen politiikka – ammattiliittojen heikentäminen ja julkisten menojen leikkaaminen – on johtanut kilpailuasetelmaan maahanmuuttajien ja paikallisten työntekijöiden välillä, ja hallituksen sijasta syntipukeiksi ovat joutuneet maahanmuuttajat. Hajota ja hallitse -politiikka on onnistunut: sorretut on saatu käymään toisia sorrettuja vastaan hyväosaisen eliitin sijasta. Osalla vasemmistonkin Brexit-äänestäjistä perusteena olivat juuri maahanmuuttokysymykset.
Silti Brexitin puolesta äänestettiin monista muistakin syistä. EU on monessa asiassa pakkopaita, joka voi olla esteenä yhtä lailla oikeistonationalististen kuin vasemmistolaistenkin ideoiden toteutukselle. Le Monde Diplomatique -lehdessä (suomenkielinen painos, 3/2016) siteerataan pienen Sosialistisen työväenpuolueen Hannah Selliä: ”Jos Jeremy Corbyn tulisi valtaan, hänen ohjelmansa olisi Brysselissä laiton!” Laitonta olisi Corbynin vaatimuksista niin valtiollinen teollisuuspolitiikka, postilaitoksen yksityistämisen purku kuin rautateiden kansallistaminen. Ei ihme, jos vanhana EU-kriitikkona tunnettu Corbyn ei ihan täysillä kampanjoinut Labourin puheenjohtajan roolissaan EU:ssa jatkamisen puolesta. Jo ennen Brexitiä syntyi myös Euroopan laajuinen Lexit (Left exit) -hanke, joka etsii vasemmistolaista tietä ulos nykyisestä EU:sta.
Britannian EU-kansanäänestyksen eliitille epämieluisa tulos saattaa johtaa siihen, että kansanäänestyksiä nähdään Euroopassa jatkossa entistä vähemmän. Tämä on tietysti aivan väärä suunta: vaikka kansanäänestys ei ehkä nyt sujunutkaan kovin ihanteellisesti, ainoa mahdollisuus demokratian tilan parantamiseen on kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen, jossa yhtenä keinona muiden joukossa voivat olla juuri kansanäänestykset. Mitä enemmän ihmiset saavat tai joutuvat ottamaan vastuuta, sitä vastuullisemmiksi he kasvavat. Tie ei kuitenkaan ole helppo: toimiva valtiollinen demokratia kansanäänestyksineen ja muine vaaleineen edellyttää ennen kaikkea ruohonjuuritason demokratian ja yhteisöllisyyden vahvistumista.
Mitä tulee Britannian mahdolliseen – siis edelleen vasta mahdolliseen – EU-eroon, se ei itsessään vielä kerro mitään siitä, mihin suuntaan Britanniaa sen jälkeen viedään. Theresa Mayn johdolla suunta on epäilemättä varsin oikeistolainen ja uusliberalistinen, mutta kun pakkopaidasta on vapauduttu, muunkin suuntaiset liikkeet ovat tulevaisuudessa mahdollisia. EU-eron toteutuessa todellinen kamppailu siis vasta alkaisi. Sama pätee tietysti EU:n mahdolliseen laajempaankin hajoamiseen.
