Sodankylän elokuvajuhlat järjestettiin tänä vuonna jo 30:nnen kerran. Juhlavuottaan viettävä festivaali oli omistettu viime syksynä edesmenneen festivaalin taiteellisen johtajan Peter von Baghin muistolle. Festivaalin uuden, entistä isomman esitysteltan avausnäytös oli von Baghin ainoaksi fiktioelokuvaksi jäänyt Kreivi (1971). Tätä ennen kotimaiset ja kansainväliset alan ihmiset olivat puineet von Baghin elämäntyötä monituntisessa matineassa ”Petterin elämä ja teot”.
Kreivistä ei tullut aikoinaan odotuksista huolimatta sen enempää arvostelumenestystä kuin kassamagneettiakaan, päinvastoin. Varsinkin vanhemman polvet kriitikot teilasivat sen jyrkästi. Se on kuitenkin noussut viime aikoina jopa kulttielokuvaksi ulkomaita myöten. Elokuva onkin aivan omanlaisensa tapaus, jotain jonka kaltaista tuskin on nähty sitä ennen tai sen jälkeen.
Todellisuutta ja fiktiota yhdistävässä näytellyssä elokuvassa päähenkilö on aikansa kohujulkkis, Auervaara-tyyppinen huijari, ”kreivinä” tunnettu Pertti Ylermi Lindgren, joka on samalla myös pääosan esittäjä – hän siis esittää itseään. Lindgren tuli kuuluisaksi kehumalla olleensa kihloissa 74 kertaa ja oli istunut huijaustensa vuoksi myös vankilassa. Komediallinen elokuva perustuu hänen omiin muistelmiinsa.
Lindgren esiintyy milloin pietarsaarelaisena pappina, jonka salkussa kondomit ovat näkyvällä paikalla viranhoitovälineiden lomassa, milloin italaialaisena arkeologiaa harrastavana pankinjohtajana. Työkseen hän juontaa rennon itsevarmaan tyyliinsä yleisötapahtumia, laulaa ja tanssittaa.
Huoliteltu olemus ja naimisiinmenopuheisiin päätyvä imartelu vetoavat naisiin huolimatta tyylillisistä kömpelyyksistä ja muista seikoista, jotka voisivat herättää epäuskoa. Kun ollaan päästy riittävän pitkälle, kreivi pakenee yöllä ikkunasta tai matkalla alttarille sanoo piipahtavansa ”kirkon takana” eikä enää palaa. Jopa nainen, joka on ajoissa ymmärtänyt joutuneensa huijatuksi ja kertoo tämän kreiville, rakastaa häntä silti.
Festivaalien katalogissa Velipekka Makkonen esittää hivenen hämmentävän kysymyksen: ”kuvaako von Bagh Kreivin hahmossa itseään, syvintä luontoaan”. Myös elokuvajuhlien nykyinen taiteellinen johtaja Timo Malmi pohti esitellessään elokuvaa teltassa, fantasioiko von Bagh salaa Lindgrenin kaltaisesta elämästä. Kysymys on kiinnostava – samaa voisi kysyä melkein kenestä tahansa. Elokuva herättää eksistentiaalisia pohdintoja siitä, milloin ihminen loppujen lopuksi on aito. Olemmehan kaikki sosiaalisessa elämässä enemmän tai vähemmän esiintyjiä. Von Baghkin oli supliikkimies, joka pyrki esiintymisillään esimerkiksi innostamaan ihmisiä elokuvien pariin. Huijari hän ei tietenkään ollut.
Ylen elokuvaesittelyssä vuonna 2013 von Bagh itse luonnehti, että Kreivi ”tallettaa kummallisen hetken miehen ja naisen ongelmallisesta suhteesta, miehen paniikista, absurdin mielialan, joka tunnettiin jo skandaalilehdistöstä ja muusta, joka on jonkinlainen emotionaalinen todiste Suomen tilasta.”
Yhtä elokuvan naisista esittänyt näyttelijä Titta Karakorpi kertoi Sodankylän esityksen yhteydessä, että elokuva tehtiin improvisoiden. Jälki onkin monin paikoin varsin rosoista, mutta ehkäpä juuri tämä osaltaan selittää elokuvan kulttimainetta. Von Bagh itse kertoi Ylellä: ”Mitään tilannetta ei kuvattu koskaan toista kertaa. Kaikki oli arvaamatonta, kaikki oli sattumaa.” Von Bagh toivoi elokuvan kertovan tavasta, jolla elokuvia saatettiin tehdä ennen nykyisiä rahoitusjärjestelmiä – ”viattomammin ja lapsellisemmin kuin nykyaikana kukaan voi työskennellä.”
Karakorvelle elokuvan tekeminen ja yhteistyö von Baghin kanssa oli mieluisaa.
”Olimme tuolloin 27–28-vuotiaita. Peter oli ystäväni jo aiemmilta vuosilta. Hänellä oli aina laajoja, hienoja ideoita.”
Pertti Ylermi Lindgrenin kanssakin yhteistyö sujui, mutta ystävää hänestä ei tullut.
”Hän pitäytyi omassa seurassaan. Elokuvaa tehdessä syntyy usein ystävyyssuhteita, mutta hänen kanssaan ei syntynyt. Jos tarkoitat, että hän olisi ryhtynyt lähentelemään, niin ei”, Karakorpi vastasi yhteistyöstä kysyneelle Malmille.
Von Bagh itse kertoi elokuvaa suunnitellessa hänelle valjenneen, että ”ainoa syy, miksi haluan tehdä tämän elokuvan on, että Pertti Ylermi näyttelee itse itseään”. ”Kreivi oli kuin luonnonvoima”, hän luonnehti.
Elokuva alkaa Kiti Neuvosen laulamalla Nuoruustangolla: ”– – ei ole muuta antaa kuin tämä nuoruutein, sulle sen tahdon kantaa, en ota itsellein – –”. Lindgren on ottanut elämäntehtäväkseen rakkauden, vaikka todellisuus onkin lopulta ainakin naisten kannalta karumpaa. Sodankylän esityksen jälkeen seurasi yllätysohjelmanumero: Kiti Neuvonen astui yleisön eteen esittämään saman kappaleen uudestaan, yli 40 vuotta myöhemmin. Tämä toi esitykseen vielä lisähohtoa, ja yleisö osoitti suosiota pitkään.
Kreivin saaman tylyhkön vastaanoton jälkeen von Bagh keskittyi dokumentteihin, ja hän nousikin maan merkittävimpien dokumentaristien joukkoon. Aiheiden kirjo on laaja: kansanlaulajien muotokuvista (Repe, 1979, Tapsa, 1980) Suomen historiaan (Vuosi 1952, 1980, Viimeinen kesä 1944, 1992) ja paikkatutkielmiin (Helsingin rautatieasemasta kertova Asema, 1987, ja Muisteja, 2013). Viimeiseksi dokumentiksi jäi aate- ja kulttuurihistoriallinen Sosialismi (2014), joka sai ensi-iltansa Sodankylässä viime vuonna ja oli tänäkin vuonna ohjelmistossa, kuten monta muutakin von Baghin dokumenttia. Dokumenteille on luonteenomaista vahva, omakohtainen tunnelataus, joka vetoaa katsojaan sopusoinnussa järjen ja tiedon kanssa.
Lisää Sodankylän elokuvajuhlien runsaasta annista tulossa Kulttuurivihkojen syksyn ensimmäiseen numeroon (4–5/2015).
Aiheesta muualla Kulttuurivihkoissa:
