Suru-uutinen tavoitti meidät maanantaina aamupäivällä: Peter von Bagh on poissa. Mieli täyttyi muistikuvista ja tuntemuksista.

Puoli vuosisataa jatkuneen uransa aikana von Baghista kasvoi elokuvakulttuurin ikoni, ensin kotimaassaan, sitten jo kansainvälisestikin tunnustusten, pestien ja palkintojen myötä. Kymmeniä tietoteoksia, televisio- ja radiotuotantoja ja dokumentteja, pääkirjoituksia, opetustoimintaa… tämä kuva ei pysähtynyt koskaan.

Peter von Bagh puolusti väsymättömästi klassikoita ja elokuvaa kulttuurimuotona. Suru ja ahdistus elokuvakerhojen katoamisesta ja elokuvatietouden rappiosta oli aitoa ja väkevää. Kuviin oli syytä palata aina uudelleen. Klassikoissa yhdistyivät pysyvyys ja muutos, elokuva ja tulkinta – elävä kuva.

Peter von Baghin kautta syttyi rakkaus elokuvakirjallisuuteen. Hänen toimittamansa Henri Langlois’n ja André Bazinin tekstivalikoimat kestävät aikaa, von Baghin massiivisten perusopusten varjosta nousevat esseekokoelmat, muun muassa Paljastava silmä (1973), Taikayö (1981), Kymmenen elokuvaa (1984) ja Cinefilia (2013), joiden oivallukset omii välittömästi.

Suomalaisen elokuvan kultakausi sai Peter von Baghista arvoisensa puolustajan ja tulkitsijan. 1990-luvun alkupuolella syntyivät sekä Suomalaisen elokuvan kultainen kirja (1992) että dokumenttisarjat Suomi-Filmistä, Suomen Filmiteollisuudesta ja Fennadasta. Von Baghin suhde vanhaan suomalaiseen elokuvaan oli lämmin ja myötäelävä. Hän oli myös valmis tarkistamaan näkemyksiään. Vuonna 1975 radiohaastattelussa Rovaniemen markkinoilla (1951) oli arvokas ja kiinnostava vain hahmojensa ja musiikkinsa puolesta, mutta vuonna 1992 myös Jorma Nortimon ohjaus sai kiitoksia.

Peter von Baghin hahmo kannatteli Sodankylän elokuvajuhlia. Aamukeskustelut vetivät aina tuvan täyteen. Ilmapiiri oli mutkaton ja huumori hurttia, ei jälkeäkään pönötyksestä ja juhlallisuudesta. Kuva on poikkeuksellinen: salin täysi ihmisiä napapiirin tuolla puolen keskittyy kuuntelemaan, kun kaksi ihmistä keskustelee elokuvasta.

Valkokankaan suuri rakastaja on poissa, mutta klassikko elää.

Jouni Avelin

Suuren elokuvatietäjän ja taiteen tuntijan muistolle

Peter von Bagh (29.8.1943–17.9.2014) toimi Sodankylän elokuvajuhlien taiteellisena johtajana alusta asti. Kuva: Annina Mattila.

”Elokuvat eivät muutu. Ihmiset muuttuvat.”

Jotensakin näin sanoi suuri Stanley Donen Mark Cousinsin televisiosarjassa Elokuvan tarina, eikä hän olisi voinut olla enempää oikeassa. Donenin toteamus siirtää ajatukseni edesmenneeseen Peter von Baghiin, jonka kuolema jättää valtavan aukon kotimaisen elokuvan ja elokuvakirjoittamisen kenttään. Kuten kaikki suuret persoonat, myös von Bagh jakoi mielipiteitä, enkä ollut läheskään aina samaa mieltä sanan säilällä sivaltaneen elokuvaprofessorin mielipiteiden kanssa. Siitä huolimatta en yritäkään kiistää, etteikö hän olisi ollut yksi tärkeimmistä vaikuttajista elokuvaharrastuksessani.

Ensimmäisen kerran tein tuttavuutta von Baghiin, kun hän esitteli televisiossa kuukauden westernejä. Hieman yli kymmenvuotiaana mikään ei olisi voinut olla minusta raivostuttavampaa kuin kuunnella pitkiä, silloin joutavan tuntuisia alustuksia, jotka tietysti siirsivät elokuvien alkamista. Vanhemmiten aloin kaivata von Baghia takaisin, mutta paluuta ei enää ollut. Tänä päivänä, kun meillä ei ole enää välttämättä edes tv-kuuluttajia, von Baghin alustusten aikakausi tuntuu todella kaukaiselta.

Vähitellen nuo elokuvat jäivät taakse ja niiden mukana myös von Bagh. Hän ei herättänyt suuria tuntemuksia puoleen jos toiseenkaan, kenties siksi, että kiinnostukseni suuntautui teini-iässä kauhuelokuviin, joista von Baghilla ei yleensä ollut juuri sanottavaa. Elämää suuremmat elokuvat tuli toki kahlattua läpi kerran jos toisenkin, mutta koska niissä esiteltyjä elokuvia ei voinut ainakaan Lappeenrannassa nähdä, lukeminen jäi enemmän pintapuoliseksi selailemiseksi.

Joululahjaksi vuonna 2002 saamani järkälemäinen Elokuvan historia oli käännekohta lähestulkoon kaikessa. Monisatasivuinen ylistävien adjektiivien sarjatuli upposi otolliseen maaperään ja yhtäkkiä elokuva, jota olin harrastanut suhteellisen aktiivisesti ja nimenomaan viihteenä, aukesi paljon laajemmin. Erityisen innostavana koin von Baghin tekstin mykkäelokuvien kohdalla, tuskin kukaan muu on kirjoittanut yhtä mukaansatempaavasti D. W. Griffithin, Thomas H. Incen ja muiden varhaisten mestareiden töistä. Noiden rivien myötä sain ”nähdä” Victor Sjöströmin ja Mauritz Stillerin tärkeimmät teokset ensimmäisen kerran, uppoutua neuvostoliittolaisen elokuvan klassikoihin ja oppia tuntemaan Carl Th. Dreyerin taiteen läpikotaisin. Von Baghin entusiasmin myötä koin jonkinlaisen valaistumisen: näistä elokuvista on puhuttava ja ne on palautettava takaisin ihmisten tietoon. Ilman Peter von Baghia olisin tuskin kirjoittanut riviäkään elokuvista ainakaan julkiseen levitykseen.

En tavannut Peter von Baghia koskaan silmästä silmään, ja tänä päivänä minua harmittaa entistä enemmän, että jätin ensimmäisen Sodankylän-vierailuni ensi kesään. Onneksi sain kuitenkin kuunnella hänen kattavia alustuksiaan niin Forssassa (2008) kuin Lahden Sibeliustalossakin (2006, 2010). Kirjat, dokumentit ja radiokuunnelmat elävät kuitenkin ikuisesti ja niiden myötä myös Peter von Baghin perintö jää pysyvästi suomalaisen taiteen historiaan.

Kari Glödstaf

Von Bagh sai Sodankylään nimikkokadun. Kuva: Annina Mattila.

”Kulttuurityöntekijäin Liitto toimi kuin magneetti”

Elokuvan ja muunkin kulttuurin moniottelija Peter von Bagh oli mukana Kulttuurivihkoja vuosina 1973–1992 julkaisseessa Kulttuurityöntekijäin Liitossa. Vuonna 2002 hän vastasi Kulttuurivihkojen 30-vuotisjuhlanumeron kyselyyn lehden vanhoille tekijöille. Hän kertoi siinä muun muassa suhteestaan Kulttuurityöntekijäin Liittoon, marxilaisuuteen ja Neuvostoliittoon. Julkaisemme nyt uudelleen hänen vastauksensa kolmeen Kulttuurivihkojen kysymykseen.

Mikä vei Sinut mukaan Kulttuurivihkojen toimintaan, mitä siellä teit ja minä vuosina?

Olin kohtuullisen lähellä lehteä, joskaan en kirjoittanut paljon mitään, koska muut foorumit, lähinnä Fimihullu ja kaiken aikaa tekeillä olleet kirjat, veivät ajan. Ehkä toimituksessakaan ei oltu aina niin kiinnostuneita, kun takeita linjassa tai asiassa pysymisestä ei ollut kehuttavasti. Olin luultavasti lähempänä vihkoja Anssi Sinnemäen kaudella kuin Matti Rossin. Tutustuin läheltä Rossin valtavaan työkykyyn ja lahjakkuuteen, kun hän oli auttamassa Love Kirjoja alkuun monen aivan parhaan kirjamme kohdalta.

Kulttuurivihkoja julkaisi 1990-luvun alkuun saakka Kulttuurityöntekijäin Liitto, joka edusti marxilais-leniniläistä taidekäsitystä. Mikä on nykyään oma näkemyksesi taiteen tehtävistä ja merkityksestä ja miten tämä näkemyksesi mahdollisesti on vuosien varrella muuttunut?

Paskantärkeys on tietysti paskaa, nyt ja silloin, mutta sellainen oli poikkeuksellista silloinkin. KTL toimi kuin magneetti, koska sen piirissä olivat välkyimmät ja luovimmat tyypit ja koska bileissä olivat taatusti parhaat ja jännittävimmät mimmit. Nytkin vielä kauna on kova. Ihanteeksi on kohotettu nilkit, jotka latkivat samat vuodet kaljaa jossain kepun puoluetoimiston takahuoneessa.

Kaikkiaan on mielestäni aivan selvää, että KTL:n vaikutus on ollut pitkällä täthtäimellä komea jo siitä syystä että kokonainen sukupolvi sai tuntuman taiteen kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen. Oma käsitykseni näistä asioista on aina ollut lähinnä vaistonvarainen ja toisekseen jokseenkin päättömän marxilaisen kirjallisuuden lukemisen – ei kuitenkaan vaativamman lukeneisuuden – vaikuttamaa. Eikä se käsitys ole muuttunut yhtään miksikään, se vaikuttaa pienimpäänkin asiaan, mihin tartun.

KTL:n katsottiin kuuluvan poliittisesti vähemmistökommunistiseen liikkeeseen, mutta Kulttuurivihkojen kirjoittajien joukosta erottuu silti jo alkuaikoina muunkinlaisia vasemmistolaisia. Millainen oli oma poliittinen suuntautumisesi silloin, kun olit mukana tekemässä Kulttuurivihkoja? Miten ylipäänsä politiikka vaikutti toimitustyöhön?

Parantumattomasti järjestäytymättömänä en osallistunut KTL:n viralliseen puoleen (”olin” vuoden hallituksessa, mutten yhtään kertaa kokouksessa), mutta yhtä kaikki vakaumuksellinen myötäjuoksija jota sosialismin kriisit ja systeemien kaatumiset eivät hetkauta mihinkään. Näin siksikin, että 25 vuotta sitten olin esimerkiksi Neuvostoliittoa koskevassa uskonkysymyksessä vahvasti epäilyksenalainen, ja tästä aina joskus huomautettiinkin, koska esimerkiksi luin vääriä kirjoittajia, Buharinista tai Trotskista alkaen, silmäni kipeiksi. Aivan vastaavalla tavalla rakastin, ja rakastan yhä, parhaita neuvostoelokuvia, myös monia Stalinin hyytävän korkeasuhdanteen aikana tehtyjä. Iivana Julmaa parempaa elokuvaa ei ole, eikä ole olemassa parempaa johdantoa 1900-luvun ristiriitoihin ja merkityksiin kuin vuosina 1925–45 tuotetut neuvostoelokuvat, usein toki myös pahassa. Ei ole olemassa myöskään dramaattisempaa esimerkkiä Suomen henkisestä käpertyneisyydestä kuin se totaalisuus, jolla neuvostokulttuuri on pudotettu älyttömän älymystömme tiedostellisesta ja emotionaalisesta kirjosta.

Kyllä tilanne aivan tarpeeksi avarasti toimi. Olavi Virta, jonka merkitystä yritin monin tavoin artikuloida 1970-luvulla, oli bileissä yhtä soitettu kuin poliittiset laulut. Joiden taso – kukapa tai mikäpä hakkaisi Agit-Propin kvartetin – oli maailman paras, kuten Olan tahollaan. Ja kun tuotimme Hande Nurmion kanssa 1976 Amerikan 200-vuotisen olemassaolon kunniaksi ”vuoden päätilaisuuden”, kukaan omista joukoista ei viheltänyt sille hyvin myönteiselle kuvalle, jonka lopultakin rakensimme ”toisen Amerikan” historiasta ja mahdollisuudesta.