Kulttuurivihkot 6/2018

Jouko Turkan ja Jussi Parviaisen kausi Teatterikorkeakoulussa muutti kaiken teatterin umpihauteessa siihen asti vallinneen näkemisen, ajattelun, kirjoittamisen, harjoittelemisen, ohjaamisen, esittämisen, moraalin, taiteellisen sivistyksen, ihmistuntemuksen, maailmankuvan muodostamisen, julkisuuden, asenteet ja ilmapiirin.

Suomalainen teatteri koki 1980-luvun alussa suuren murroksen. Sille oli ollut tilausta pitkään. Alettiin vaatia rohkeampia ja todellisessa ajassa kuin äärivasemmistolaisessa poliittisessa ideologiassa kiinni olevia näytelmiä. Uutta draamaa, teatteriradikalismia ja teatterintekijöitä. Teatterin haluttiin tuovan esiin vuosikymmenen ilmiöitä ja löytävän siitä syvällisyyttä. Asioita, joista aiemmin oli ollut mahdotonta tehdä. Teatteri oli keskellä muuttuvaa maailmaa ja muuttuvaa Suomea.

Teatterikorkeakoulun 1960-70 -lukulaisen poliittisen ideologian ja uuden opiskelijasukupolven välillä oli arvotyhjiö. Koulu tarvitsi vahvan persoonan, ennen kaikkea näyttelijäntyön johtoon. Opetuksen hajanaisuuden tilalle tarvittiin metodinen lähestymistapa.

Teatterimaailmassa alkoi tapahtua. Jouko Turkka nimitettiin Teatterikorkeakoulun kaikkien aikojen ensimmäiseksi näyttelijäntyön professoriksi 1.8.1981. Uusi kotimainen draama alkoi Jussi Parviaisen Jumalan rakastaja (1984) ja Valtakunta-näytelmien (1985) ansiosta voida erinomaisesti. Näytelmät olivat yleisömenestyksiä, sukupolvikokemuksia.

Monille teatteri oli paikka, josta tulivat merkittävimmät taidekentän avaukset. Jouko Turkka innosti pyrkimään Teatterikorkeakouluun, kuten myös Parviainen uudenlaisilla avointa seksuaalisuutta ja voimakasta fyysistä ja uskonnollista narsismia ilmaisevilla näytelmillään. Kouluun hakeneiden määrä kasvoi Parviaisen aloittaessa siellä dramaturgian lehtorina syksyllä 1984. Kouluun päässeitä ihailtiin.   

Julkinen kiinnostus Teatterikorkeakoulua kohtaan käynnistyi todella, kun media innostui Turkan ja Parviaisen uudenlaisista koulutuksista. Teatterikorkeakoulu sai uuden näyttämön mediaan, jossa sen koulutustoiminta laajeni yleiseen keskusteluun, ja vaikutti vahvasti myös yhteiskunnallisesti.    

Turkan kausi sai ennennäkemätöntä julkista huomiota eikä Teatterikorkeakoulu ole saanut samanlaista medianäkyvyyttä enää sen jälkeen.

Jouko Turkka ja Jussi Parviainen Teatterikorkeakoulun kahvihuoneessa tammikuussa 1987. Kuva: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

Teatterikorkeakoulu osana yhteiskunnallista murrosta

Suomessa oli 1980-luvulla käynnistynyt yhteiskunnallinen ja poliittinen muutos, ja Teatterikorkeakoulukin oli osa sitä, muuttuen itsekin, omaksumalla uusia valmiuksia ja ilmiöitä jotka yhteiskunnassamme vallitsivat. 

Turkka painotti opetuksessaan, että teatterin tuli olla voimakkaita tekoja, ja että näyttelijänammatin ytimessä oli ehdotonta ihmisten välistä tasa-arvoa ilmaiseva esiintyminen. Sisäinen analysointi ja psykologisointi synnytti vääränlaista falskia esiintymistä ja teatteria. Todellinen teatteri löytyi ihmisen elämän fyysisistä kokemuksista ja syntyi fyysisistä harjoituksista, joiden avulla päästiin tunnetiloihin ja oikeaan vireeseen. 

Teatterikorkeakoulusta ei saanut valmistua teatterityöläisiä vaan taiteilijoita, sankareita. Yksi keskeinen asia oli näyttelijöiden kouliminen siihen kilpailuun ja kritiikkiin, jota teatterikenttä tulisi heille tarjoamaan. Turkka loi näyttelijäkoulutukseen myös uuden käsitteen siitä, että näyttelijöitä tullaan työelämässä arvioimaan sen perusteella millaisia ihmisiä he todellisuudessa ovat.          

Teatterikorkeakoulun dramaturgian lehtorina Parviainen pääsi toteuttamaan pedagogiaansa sekä opettamaan kirjoittamismetodiaan ja dramaturgiakäsitystään.    

Hänen perusajatuksensa näytelmien kirjoittamisessa oli, että näytelmien ytimenä oleva syiden taso, on kyettävä ilmentämään seurausten maailmassa. Seurausten maailman kuvaamista varten hän määritteli uudelleen muun muassa Luonteen, Lähtökohtaväittämän ja Juonen käsitteet. Yksi Parviaisen keskeisistä teeseistä oli, että on kirjoittava vain siitä mistä itse kokemusperäisesti tietää, käytännössä omasta elämästään ja kokemuksistaan. Ja sitä ”kokemusmaailmaa” on ”rajarikosta” pelkäämättä hankittava lisää. Hän jatkoi Outi Nyytäjän linjaa: opetti hankkimaan elämyksellistä tietoa ja laajentamaan kokemuspohjaa. Hän myös halusi dramaturgian opetuksen vastaavan paremmin muuttuvan teatterilaitoksen haasteisiin.    

Parviainen johdatti oppilaitaan kohti taiteilijuutta. Hänen entiset oppilaansa arvostavat pedagogian omaperäisyyttä, jonka keskeisenä tavoitteena oli itsenäisten ja vahvojen näytelmäkirjailijoiden kouluttaminen - kouluttaminen alalle kokonaisvaltaisesti. Hänen dramaturgiakäsitystään pidetään yhä erityisenä ja oivaltavana.   

Turkan ja Parviaisen oppilaita on aina arvostettu. Heitä pidetään yhtenä kovimmista alallaan. Monet ovat tehneet merkittävän uran. ”He osaavat näytellä, kirjoittaa ja ohjata”, on aina sanottu. Se sanotaan tänään yhä useammin. 

Turkan opetusmetodit herättivät ristiriitaisia tunteita

Jouko Turkka oli ristiriitainen ja monitahoinen persoona. Hänen opetuksessaan oli paljon hyvää, mutta myös negatiivista, todellista aihetta kritiikkiin. Mutta harvat entiset oppilaat ovat kiistäneet Turkan pedagogian tehokkuuden ja hänen innostavuutensa ja intohimoisuutensa opettajana. Sitä ovat kritisoineet muut.

Vielä 1980-luvulla vallinnut kommunismin perinnöstä noussut totalitarismin pelko yhdistettynä Turkan intensiiviseen näyttelijäkoulutukseen, joka harjoitustöitä nähneiden ärsyyntymisen mukaan oli liian ”totaalista”, ”tärisevää”, eikä ollutkaan kaunista, antoi valtiovallalle hyvän syyn ottaa Teatterikorkeakoulu erityistarkkailuun.

Opetusministeriön täytyi vaikeuttaa ja estää Turkan kauden edustaman innovatiivisuuden leviämistä, sillä se uhkasi vallalla olevaa (teatteri)kulttuuria ja siinä olevia, toi esiin valtavirrasta poikkeavia merkityksiä, jotka vaaransivat yhteiskuntajärjestyksen.

Tuolloin Teatterikorkeakoulussa opiskellut Kari Kontio näki kaiken muun muassa näin: Kulttuuriministeri Gustav Björkstrand oli koko ministerikautensa ajan osoittanut huoltaan Turkan ja Parviaisen ajatussuunnista, näkemättä heidän esityksiään tai että hän olisi käynyt koulussa tutustumassa väittämiinsä ”yksipuolisesti elämän negatiivisia ilmiöitä korostaviin menetelmiin.”   

Opetusministeriö kyseenalaisti koko koulutuksen käyttämällä monia keinoja, muun muassa pysäyttäen hankkeita ja asettamalla kovia haasteita, jotka kärjistivät koulun tilanteen äärimmilleen. Lopulta Opetusministeriö onnistui tavoitteessaan lopettaa Turkan kausi Teatterikorkeakoulussa. 

Kysymys ei siis koskaan ole ollut Turkan opetusmetodeista ja Teatterikorkeakoulusta vaan muusta: vallan koneistosta ja sen otteesta, syvään juurtuneista käsityksistä, mitä on sallittua tehdä ja mitä ei. Turkan kaudesta tuli hulvattomien kertomusten ja juorujen kohde. Tarinoiden ympärille on syntynyt uusia tarinoita ja juoruja, joilla on vahvistettu näyttelijäkoulutuksessa kaikkea sitä, mitä siinä ei nyt ole. Eikä Turkan koulutukseen voi liittää niitä oppilasryhmien riehumisia, joita on pidetty sen tuloksina. Kaikki kohut eivät pidä paikkaansa. Eniten niitä synnyttivät henkilöt, jotka eivät osallistuneet opetukseen.

Jouko Turkan ohjaukset Teatterikorkeakoulussa korostivat ryöppyävää tarinoiden kerrontaa, esimerkiksi Teatterikouluun pääsy -näytelmä (1982). Vasemmalta Pekka Valkeejärvi, Pauli Poranen, Sanna Majanlahti, Ville Sandqvist, Kati Outinen, Esa Anttila. Kuva: Tone Arstila ja Marjukka Vainio, TeaKin arkisto.

Turkan lähtö jätti aukon

Vuoden 1989 alkaessa Teatterikorkeakoulu normalisoitiin eli tehtiin muuksi kuin mitä Jouko Turkka ja Jussi Parviainen olivat edustaneet. Koulun uudet linjaukset perustuivat nyt suuren sovintoon yhä viihteellisemmäksi ja teeveenomaiseksi käyneen laitosteatterin näyttelijäosaamisen vaatimuksiin.  

Johtoajatukseksi tuli, että ”mitä tahansa muuta kuin Turkkaa.”

Jouko Turkan Teatterikorkeakoulun kauden päättyminen 31.12.1988 muutti kaiken, jälleen.      

Uudistuneen ihmiskuvan välittäminen ilman erityistä luovan itsellisen havainnoimisen mahdollistamaa metodia on ollut haastavaa. Turkan siirtäminen marginaaliin päästi myös teatterilaitoksen yhteiskunnallisesta vastuupyrkimyksestä ja teatteri kääntyi takaisin sinne, mistä se oli yrittänyt päästä irti ja olla varteenotettava taiteen laji.

Suomalaisessa teatterikoulutuksessa oli aina ylläpidetty kiinteää joukkoa opetettavia tekniikoita ja valmiuksia. Jostain syystä niidenkin opetus näyttää tyhjältä. 

Kaiken edellä mainitun huomaa nyt yhä selvemmin. Siitä on vaiettu, mutta ei enää. 

Jouko Turkan Teatterikorkeakoulun kausi on jäänyt teatterin historiaan medianäkyvyytensä ja taiteellisen laadun vuoksi. Sen synnyttämät yhteiskunnalliset ja teatteritaiteelliset vaikutukset ovat olleet dramaattisia ja merkittäviä. Se ulottuu uusiin sukupolviin. 

Nyt koko teatterikenttämme on suurten haasteiden edessä. Teattereiden saamat tuet vähenevät. Pitäisi uudistua ja saada uusia katsojasukupolvia sekä saada vuosikymmenten jälkeen taas teatteri houkuttelevaksi.   

Olisi jälleen vahvan kantaaottavan teatterin aika!

Puheenvuoro on julkaistu Kulttuurivihkoissa 6/2018.

Lähteitä

Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja (Tammi 2018), 

Jussi Parviainen: Hybris - Dramaturgian filosofia (WSOY 2004), 

Janne Tapper: Jouko Turkan Teatterikorkeakoulun kauden yhteiskunnallinen kontekstuaalisuus vuosina 1982-85 (Helsingin yliopisto 2012), 

Kari Kontio: Kausi helvetissä (WSOY 1988), 

Pentti Paavolainen (toim.): Aikansa häikäisevä peili (Like 1999), 

Patricia S. Churchland: Neurofilosofia (Terra Cognita, 2004), 

Gilles Deleuze ja Felix Guattari: Anti-Oidipus (Tutkijaliitto 2007), 

Aamulehti 30.9.2018 ja 22.10.2018

ILMOITUS