Kulttuurivihkot 3/2023, pääkirjoitus
Suomalaisen sivistyksen kaksi olennaista peruskiveä ovat julkinen kirjastolaitos ja Yleisradio. Niiden avulla kirjallisuus, elokuvat, kuunnelmat, musiikki, kaikkinainen tieto maailman asioista, yhteiskunnallinen keskustelu, tiede, filosofia ja myös laadukas viihde yltävät joka niemeen, notkoon ja saarelmaan – maksutta jokaiselle, jota vähänkin kiinnostaa. Ilman näitä kahta instituutiota Suomi ei olisi sivistysmaa. Riikka Purra (ps.) olisi pian oikeassa ja kulttuuri uhkaisi jäädä vain eliitin luksuspuuhaksi.
Nykyistä oikeistohallitusta muodostettaessa on ollut esillä Ylen rahoituksen leikkaaminen. Hallitusohjelmaan asiasta tuli kirjaus, jonka mukaan ”hallitus perustaa parlamentaarisen työryhmän arvioimaan Yleisradion rahoitusta, suhdetta kaupalliseen mediaan ja Yle-lain muutostarpeita sekä tarkkarajaistamaan Ylen tehtäviä.” Työryhmän on annettava raporttinsa kevätistuntokauden 2024 loppuun mennessä.
Suunnitelmissa yhdistyvät kokoomuksen yksityisiä mediayhtiöitä suosiva linja ja perussuomalaisten käsitys Ylestä ”punavihermädättäjien” pesänä (vaikka tosiasiassa siellä ei nykyään vasemmistolaisuudelle ole juuri sijaa). Syvällinen ymmärrys Ylen merkityksestä ja tehtävistä on loistanut julkisessa keskustelussa poissaolollaan.
Kulttuurivihkot julkaisi Yle-teemanumeron vuonna 2011 (4–5/2011), jolloin keskustelu Ylestä ja sen rahoituksesta kävi kuumana. Digitaalisuuden myötä vanhentuneesta tv-lupajärjestelmästä oltiin luopumassa ja sille haettiin vaihtoehtoja, jotka eivät vaarantaisi Ylen riippumattomuutta.
Mediatutkijat ja useiden eri taiteenalojen edustajat edustajat todistivat teemanumerossamme Ylen korvaamattomuudesta suomalaiselle kulttuurille. ”Olisiko mahdollista ajatella Yleisradiota kulttuuri-instituutiona, ettei Suomessa käy kuin Islannissa, Kanadassa, Unkarissa tai Hollannissa?” lehdessä kysyttiin. Näissä maissa budjettirahoitukseen siirtymisen myötä yleisradiotoiminta oli joutunut rajujen leikkausten kohteeksi, vaikka toisin oli luvattu.
Miten on käynyt? Aluksi suhteellisen hyvin. Suomessa ei siirrytty suoraan budjettirahoitukseen, vaan Yleisradio päätettiin rahoittaa erillisellä, korvamerkityllä Yle-verolla. Nyt oikeistotuulten puhaltaessa ja sivistyksen arvostuksen laskiessa leikkuri uhkaa Yleä siitä huolimatta.
Kuka hyötyy? Koska Ylen rahoitus on kytketty Yle-veroon, Yleen kohdistuvista leikkauksista ei saada minkäänlaisia säästöjä valtiontalouteen – ei yhtäkään euroa kokoomuksen ja sen ideologiaa edustavan valtiovarainministeriön kuuden miljardin euron tavoitteesta. Leikkaus merkitsisi Yle-veron vastaavaa alentamista, josta hyötyisivät sen maksajat, ennen kaikkea hyvätuloiset, mutta niukoiksi jäisivät heidänkin lisäeuronsa. Lasketaanpa: Yle-veron enimmäismäärä yksityishenkilöille on 163 euroa vuodessa. Esimerkiksi varsin raju neljänneksen leikkaus tähän tarkoittaisi sitä, että vuodessa jäisi käteen noin 40 euroa enemmän eli kuukaudessa reilut kolme euroa. Halvalla menee sivistys ja kulttuuri.
Myös yritysten ja muiden yhteisöjen Yle-veron määrää – nollasta 3 000:een euroa vuodessa – voi pitää varsin kohtuullisena.
Kaikkein pienituloisimmat yksityishenkilöt, joiden tulot ovat alle 14 000 euroa vuodessa, eivät maksa Yle-veroa lainkaan. Heille sen alentaminen ei siis toisi yhtäkään lisäeuroa. Sen sijaan juuri heille Yleisradion palveluilla on erityisen iso merkitys, koska heillä ei ole yleensä varaa tilata esimerkiksi maksu-tv-kanavia tai sanomalehtiä tai lähteä hintavien kulttuuririentojen pariin. Leikkaus kohdistuisi siis erityisesti vähävaraisimpien ihmisten kulttuurin ja tiedon saatavuuteen, ja vastineeksi hyvätuloisemmat saisivat käteen kolme euroa kuukaudessa lisää. Punnukset eivät ole tasapainossa.
Mahdollisten leikkausten todellisia hyötyjiä lienevät kaupalliset mediayhtiöt, jotka ovat jo vuosia pyrkineet horjuttamaan Yleä esimerkiksi kantelemalla EU-komissiolle sen ”kilpailua vääristävistä” verkkouutisista ja kansalaisten laajasti rakastaman Yle Areenan tarjonnasta. Tosin näyttö myös siitä, että muu media merkittävästi hyötyisi yleisradioyhtiön kurittamisesta, on varsin niukkaa.
Kun samanaikaisesti Yle-keskustelun kanssa on kaavailtu rajuja leikkauksia vapaaseen sivistystyöhön eivätkä kirjastotkaan ole leikkauksilta turvassa, jos kuntien valtionosuuksiin kajotaan, huoli sivistysyhteiskunnan ja suomalaisen kulttuurin tulevaisuudesta on nyt polttavampi kuin aikoihin. Olisiko vastarinnan aika?
