Pääkirjoitus, Kulttuurivihkot 6/2013
Yli 60 000 suomalaista on allekirjoittanut kansalaisaloitteen ruotsin kielen opiskelun muuttamisesta vapaaehtoiseksi kaikilla kouluasteilla, ja aloite on menossa eduskunnan käsittelyyn.
»Pakkoruotsista» on Suomessa purnattu jo ainakin parikymmentä vuotta, ja mielipidemittausten mukaan suomalaisten enemmistö haluaisi muuttaa toisen kotimaisen kielen vapaaehtoiseksi. Nyt tällainen mielipide näyttää tulleen entistä salonkikelpoisemmaksi samaan tapaan kuin vaikkapa »maahanmuuttokriittisyys» ja muu vähemmistöjen »paapomisen» vastustaminen.
Ruotsin kielen yhteisen opiskelun puolustajat tuntuvat jääneen keskustelussa alakynteen. Syynä lienee ahdaskatseisen nationalismin ohella aikamme individualistinen eetos, joka suosii vapaaseen valintaan vetoamista ja yksilön eri oppiaineista saaman hyödyn rationaalista arviointia, vaikka tällainen vuosikymmenien päähän tähtäävä laskelmointi on pakostakin varsin epävarmalla pohjalla.
»Pakkoruotsista» puhuttaessa syntyy mielikuva, että Suomen kouluissa ainoa pakollinen aine olisi ruotsi. Unohdetaan, että koko oppivelvollisuutemme perustuu »pakkoon» – ajatukseen koko kansakunnalle yhteisestä perussivistyksestä. Pakkoenglannista ei puhu kukaan, vaikka käytännössä sekin on pakollinen lähes kaikissa kouluissa muiden vaihtoehtojen puuttuessa.
Sen, mitkä aineet ovat pakollisia ja mitkä eivät, ei tietenkään pidä olla kiveen hakattua. Eri oppiaineiden hyödyllisyyden arviointi oppilaiden tulevassa elämässä on kiistatta yksi tärkeä lähtökohta. Tarpeellisia kieliä on muitakin kuin ruotsi ja englanti eikä opetettavien kielten lukumäärää voi loputtomiin lisätä. Toisaalta yhden kielen oppiminen parantaa valmiuksia oppia lisää kieliä ja ruotsin ansiosta moni muu kieli voi avautua helpommin.
Aloitteen taustalla lienee kuitenkin myös halu murentaa Suomen kaksikielisyyttä muutenkin kuin vain kouluopetuksen osalta. Huomio pitäisikin suunnata yksilöiden tarpeiden ohella kulttuuri- ja identiteettikysymyksiin. On tärkeää pohtia sitä, missä Suomi sijaitsee. Joillekin isänmaallisina itseään pitäville suomalaisille voi olla tarpeen muistuttaa, että Suomi ei sijaitse esimerkiksi Yhdysvalloissa eikä edes Euroopan ytimessä. Suomi sijaitsee Pohjolassa, ja muut Pohjoismaat ovat sen luonnollisin viiteryhmä. Ne ovat Suomen kanssa eniten samanlaisia maita esimerkiksi maantieteen, luonnonolojen, kokonsa, monien historiallisten kokemusten ja tasa-arvoa korostavan yhteiskuntamallin osalta. Jos tunnustamme tämän ja haluamme kehittää pohjoismaista yhteistyötä entistä läheisemmäksi, ruotsin osaamisen tärkeys asettuu uuteen valoon.
Tässä Kulttuurivihkoissa julkaistaan ruotsalaisen Språkförsvaret-järjestön varapuheenjohtajan Arne Rubenssonin artikkeli (sivuilla 40–41), jossa hän kertoo ruotsin kielen ja monikielisyyden puolustamisesta englannin kielen ylivaltaa vastaan. Suomessa vastaava liikehdintä on hyvin vähäistä kaikesta amerikanenglanninkielisestä kaupallisesta vyörytyksestä huolimatta. Täällä liikehditään vain ruotsin kieltä vastaan – ikään kuin se olisi uhka äidinkielellemme. »Eikö Suomi enää halua olla osa pohjoismaista perhettä?» Rubensson ihmettelee.
Rubenssonin artikkelista on kieltämättä luettavissa häivähdys myös vanhaa ruotsalaista suurvalta-asennetta, kun hän puhuu »600 vuoden yhteisistä kärsimyksistä ja ilonaiheista». Ruotsin vallan aikana Suomea kansakuntana ei kuitenkaan ollut vielä edes olemassa. Koululaisten historiankirjoissa esiintyvä »Ruotsi-Suomi» on pelkkää suomalaisten itsekorostusta. Vasta Venäjän vallan kaudella autonomian aikana suomalaisen – kaksikielisen – kansallisvaltion rakentaminen pääsi vauhtiin.
Språkförsvaret ei ole kuitenkaan mikään aitosuomalaisten, Suomalaisuuden Liiton saati Suomen Sisun ruotsalainen vastine, vaan pitää ruotsin kielen ohella esillä monikielisyyttä ja vähemmistökieliä. Olisiko Suomessakin aika aktivoitua kielipolitiikassa muullakin tavoin kuin ruotsin kielen vastustamisen merkeissä?
