Kulttuurivihkot 4–5/2022 (aktivismiteema), pääkirjoitus
Aktiiviseen kansalaisuuteen kuuluu yhteiskunnallinen vaikuttaminen – jos ei muuten, niin vaikkapa osallistumalla silloin tällöin mielenilmauksiin. Tapa on kylläkin urbaani, eikä etäämpänä suurista kaupungeista asuvilla ole siihen yhtäläisiä mahdollisuuksia, vaikka joskus mielenosoituksiin matkustetaankin hyvinkin kaukaa.
Viimeisen neljännesvuosisadan aikana muistan itse osallistuneeni mielenosoituksiin ainakin ydinvoiman lisärakentamista vastaan, VR:n makasiinien säilyttämisen puolesta, opintoetuuksien parantamisen puolesta, Irakin sotaa ja Palestiinan miehitystä vastaan, Venäjän ihmisoikeustilanteen parantamiseksi, Taideteollisen korkeakoulun erillisenä yliopistona säilyttämisen puolesta, valtionyhtiö Altian ja sen Koskenkorva-tuotannon yksityistämistä vastaan, Malmin lentokentän säilyttämisen puolesta ja viimeksi Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan.
Yksikään näistä vaatimuksista ei ole toteutunut – ainakaan toistaiseksi. Tosin Altian myyntiaie peruuntui pitkäksi aikaa, mutta muuan myöhempi hallitus toteutti sen.
Häviäminen voi joskus harmittaa. Sen sijaan se, että olen ollut näissä tappiollisissa kamppailuissa mukana, ei harmita vähääkään. Toimiva demokratia edellyttää aktiivisia kansalaisia ja moniäänisyyttä. Rahan ja vallan liitolle tarvitaan aina vastavoimia. Vaikka ratkaisut eivät kansalaisvastarinnan takia muuttuisikaan, niistä saattaa tulla edes vähän parempia, kun myös toisenlaiset näkökannat ovat päässeet valmisteluvaiheessa esille.
Yksimielisyyden paine on Suomessa monessa asiassa vahva, mutta hyvää yhteiskuntaa sillä ei rakenneta. Tarvinneeko muistuttaa Pohjois-Korean äänestystuloksista tämän havainnollistamiseksi?
Kansalaisvaikuttamisella – joka on paljon muutakin kuin mielenosoituksia – voidaan myös oikeasti muuttaa asioita, kunhan riittävä kriittinen massa saadaan mukaan. Elokapina-liikettä käsittelevässä tämän lehden artikkelissa (s. 24) kerrotaan aihetta tutkineen professori Erica Chenowethin todenneen, että jokainen kampanja, johon osallistuu enemmän kuin 3,5 prosenttia populaatiosta, on aina onnistunut saavuttamaan tavoitteensa.
Kansalaisten, etenkin nuorten, aktiivisuuteen liittyvä puhe on joskus huvittavankin ristiriitaista. Passivoitumisesta ja syrjäytymisestä ollaan huolissaan, mutta jos nuori on aivan erityisen aktiivinen ja toimii valoisamman tulevaisuuden puolesta osallistumalla vaikkapa Elokapina-liikkeen väkivallattomiin suoran toiminnan tempauksiin, hän saakin vastaansa kaasusumutetta ja sosiaalisen median likasankopalautetta.
Nuorten yhteiskunnallisen tiedostamisen ja osallistumisen torjuminen on ollut Suomessa jopa suunnitelmallista. Elinkeinoelämän piirissä syntynyt salaseura Vapaan koulutuksen tukisäätiö lobbasi 1970- ja 1980-luvuilla voimakkaasti koulutuksen ”politisoitumista”, kuten kouluneuvostoja ja yhteiskuntakasvatusta vastaan. Vasemmistoaallon suitsimisena alkanut toiminta jatkui oikeiston ja elinkeinoelämän tavoitteiden aktiivisena ajamisena. Oman muistionsa mukaan säätiö pyrki ”haitallisen kouludemokratian poistamiseen”. Se perusti tiedusteluverkoston opetushallinnon sisälle ja luokitteli poliittisin perustein alan virkamiehiä ja asiantuntijoita. Säätiö sai tavoitteensa läpi niin täydellisesti, että se saattoi lakkauttaa itsensä tarpeettomana, ja demokratiakasvatus lähes hävitettiin kouluista.
Tämä näkyy edelleen esimerkiksi siinä, että vaikka yhteiskuntaankin liittyvät tiedolliset tavoitteet toteutuvat kouluissa hyvin, kiinnostus ja valmiudet yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ovat heikot. Tämä on näkynyt enimmäkseen passiivisuutena, mutta toisaalta myös valmiutena laittomaan toimintaan. Vähäisestä kansalais- ja demokratiakasvatuksesta kielinee osaltaan myös oikeistopopulismin nousu.
Hyväosaisimmat osaavat aina pitää eduistaan huolta, menestyksellisimmin tietysti rikkain prosentti, jonka ehdoilla maailmantalous pitkälti pyörii. Peruskoulun ja esimerkiksi ammatillisten oppilaitosten yhteiskuntakasvatus tarjoaa yhteiskunnan ymmärtämistä ja vaikuttamisen osaamista myös vähävaraisemmista ja vähemmän verkostoituneista perheistä tuleville. Siksi siihen panostaminen on demokratian kannalta ratkaisevan tärkeää.
