Kulttuurivihkot 4/2013, pääkirjoitus
”Nykyään ei enää ole hiljaisuutta / muualla kuin kirkossa”, kirjoitti Pentti Saarikoski teoksessaan Mitä tapahtuu todella? (1962). Nämä säkeet ovat tänä päivänä vielä ajankohtaisempia kuin Saarikosken kirjoittaessa ne yli puoli vuosisataa sitten.
Eräs paikka, jossa suhtautuminen hiljaisuuteen on muuttunut viime aikoina perusteellisesti, on kirjasto.
Vielä parikymmentä vuotta sitten lapset opetettiin olemaan kirjastossa hiljaa ja puhumaan korkeintaan supattamalla. Nyt lapset ja monet aikuisetkin puhelevat kirjastossa melkeinpä kuin millä tahansa julkisella paikalla kirjastovirkailijoiden puuttumatta asiaan.
Tätäkin merkillisempi ilmiö on se, että lähikirjastoon mennessä siellä on entistä useammin – keskellä kirjastoa – meneillään esimerkiksi lasten askartelukerho, nukketeatteriryhmän palaveri tai kaupunginosayhdistyksen kokous. Kaikki nämä ovat tärkeitä toimintoja, mutta kirjasto on niille väärä paikka. Ne tekevät keskittymistä vaativan lukemistyön monelle mahdottomaksi.
Kysymys on paljolti tasa-arvosta. Kaikilla ei ole yhtä hyviä mahdollisuuksia rauhaisaan lukemiseen kotona tai työpaikalla. Jos sitä ei voi tehdä kirjastossakaan, niin missä sitten?
Kirjastoja kuvaillaan yhä useammin ”olohuoneiksi”. Silloin menevät käsitteet sekaisin. Kirjasto ja olohuone ovat olleet perinteisesti hyvinvarustetuissa asunnoissakin kaksi eri huonetta, joilla on eri käyttötarkoitukset.
Etenkin pienten kirjastojen näkökulmasta muuttuneet linjaukset voi toki ymmärtää. Ne joutuvat taistelemaan olemassaolostaan leikkauspaineissa, joita valtiovalta on kunnille sysännyt. Kirjastoissa saatetaan tällöin kokea uudet ”olohuone”-tyyppiset toiminnot pelastusrenkaana, joka antaa lisää perusteita niiden olemassaolon turvaamiselle. Mutta samalla katoaa jotakin olennaista kirjaston perusfunktiosta.
Suuremmissa kirjastoissa on mahdollista tilaratkaisuilla eriyttää hiljainen ja äänekkäämpi toiminta. Erilliset ryhmätyötilat, joita monessa isossa kirjastossa onkin, ovat toimiva ratkaisu, kunhan kirjaston perustila, kirjahyllyjen ympäristö säilyy rauhallisena. Huolestuttavampaa on, jos käykin päinvastoin ja työrauhaa saadakseen on varattava erillinen huone.
Perustavampi kysymys on, onko työrauhan mahdollistamaa hiljaisuutta todella lähdettävä hakemaan lähimpään kaupunkikeskustaan saakka?
On myös merkillepantavaa, että äänekkäämpien toimintojen tuominen kirjastoihin ei ole ollut vain yksittäisten pikkukirjastojen, vaan monen kunnan kirjastotoimen virallinen linjaus.
Kuten Kulttuurivihkojenkin kirjoittajana tuttu tohtori Pertti Julkunen on kirjoittanut (Helsingin Sanomissa 24.11.2012), ”[k]irjastomelu vaurioittaa terveyttä ja tuhoaa pohjaa sivistykseltä”.
Viime kädessä kirjastomeluongelma on osa nykyistä julkisen sektorin ja kansalaisyhteiskunnan alasajoa, samaa palvelujen kurjistamista kuin terveydenhuollon hoitojonot, ylisuuret ryhmäkoot kouluissa ja päiväkodeissa, mielenterveyspotilaiden heitteillejättö tai vanhusten hoivan riittämätön henkilöstö. Eriarvoisuus maailman kilpailukykyisimpiin kuuluvassa maassa syvenee jokaisella elämänalalla.
Toinen selitys ongelmalle on hiljaisuuden vähäinen arvostus. Nykyisessä elämänmenossa rauhoittumiselle on usein niukasti sijaa. Hiljaisuuden, ainakin kohtuullisessa määrin, tulisi kuulua arkeen, muuallekin kuin kirkkoon. Sitä voisi kutsua jopa yhdeksi perusoikeudeksi.
