Pääkirjoitus, Kulttuurivihkot 2/2022
Kulttuurivihkoissa on ollut viime vuosina teemapaketit imperialismista, sodan ja rauhan kysymyksistä ja ydinaseuhasta. Tämän vuoden helmikuun lopulla alkaneen Ukrainan sodan myötä nämä teemat tulivat ikävästi entistäkin ajankohtaisemmiksi.
Venäjän hyökkäyssota lienee suunnattu viime kädessä Yhdysvaltoja ja sotilasliitto Naton laajenemista vastaan, mutta käytännössä se kohdistuu miljooniin täysin viattomiin ihmisiin, jotka ovat joutuneet historiasta tuttuakin tutumpaan tapaan suurvaltapolitiikan pelinappuloiksi.
Edes puhtaan voimapolitiikan näkökulmasta on vaikea nähdä Putinin Venäjän lopulta hyötyvän laittomasta sodastaan. Vaikka se saisi pakotettua Ukrainan vaatimuksiinsa, isommassa kuvassa hinta on kova: viimeisenkin luottamuksen ja taloudellisten suhteiden katkeaminen länteen, pääomapako ja itse sodan vaatimat valtavat menetykset. Venäjä tosin suuntautunee nyt entistä enemmän Aasiaan ja maailma jakautuu yhä vahvemmin kahteen vastakkaiseen leiriin.
Euroopassa tilanteesta hyötyy pikemminkin Yhdysvallat, jonka niin poliittinen, sotilaallinen kuin taloudellinen rooli täälläpäin näyttää nyt entisestään kasvavan. Nordstream 2 -kaasuputkihankkeen keskeyttäminen on ollut juuri Yhdysvaltojen pitkäaikainen tavoite. Kun Saksa oli tästä ilmoittanut ja EU suuntautui luopumaan venäläisestä tuontienergiasta, presidentti Joe Biden vakuutti oitis korvaavaa energiaa kyllä järjestyvän yhdysvaltalaisilta yhtiöiltä.
Esimerkiksi Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen, demokraattien presidenttiehdokkaaksikin pyrkinyt Tulsi Gabbard arvioi hyökkäyksen edellä silloisen suurvaltojen välisen yhteydenpidon perusteella, että Biden haluaa Venäjän hyökkäävän Ukrainaan, jotta ankarat pakotteet saataisiin toteutettua ja Yhdysvaltojen hegemoniaa Euroopassa voimistettua. Tämän vuoksi Yhdysvalloilla ei ollut halua ryhtyä neuvotteluihin sodan estämiseksi.
Tutkija Anu Kantolan mukaan (Helsingin Sanomat 8.3.) Putinin hyökkäys oli kuin ”suoraan radikaalin häviäjän pelikirjasta”. Hän muistuttaa, että sotien häviäjiä ei kannattaisi unohtaa. Ensimmäistä maailmansotaa lietsoi Ranska, joka oli hävinnyt Saksalle edellisessä sodassa vuonna 1871, ja toista maailmansodan käynnisti tunnetusti Saksa hävittyään ensimmäisen maailmansodan. Neuvostoliitto, jonka aikana Putinin ura KGB:ssä alkoi, hävisi kylmän sodan.
1990-luvulla Varsovan liiton purkauduttua oli kuitenkin todelliset mahdollisuudet – ja suunnitelmiakin – järjestää Euroopan turvallisuus kokonaan uudelta pohjalta ilman sotilaallista vastakkainasettelua. Tämä momentum hukattiin kohtalokkaasti ja asevarainen turvallisuuskäsitys vei voiton yhteistyöperustaisesta kehityksestä. Muun muassa Yhdysvaltojen aseteollisuus lobbasi Naton itälaajenemisen puolesta uusien markkinoiden haalimiseksi.
Toisaalta sotilaallinen varustautuminen ja Nato-liittoutuminen yhä lähempänä Venäjää ja toisaalta Venäjällä Putinin kaudella voimistunut nationalismi ja militarismi muodostivat vaarallisen, toinen toistaan vahvistavan kierteen, joka nyt on kulminoitunut traagisesti Ukrainassa. Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys merkitsisi tämän kierteen jatkamista edelleen tilanteessa, jossa olisi välttämätöntä se katkaista.
Naton kannatus hypähti Suomessa ennennäkemättömäksi jonkinlaisena selkäydinreaktiona Venäjän hyökkäykselle Ukrainaan. Liittoutumattomuuden lähtökohdat, kuten pysyttely suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella, eivät ole kuitenkaan vanhentuneet, vaan juuri eurooppalaisen sotilaallisen kriisin oloissa niiden merkitys päinvastoin aktualisoituu.
Tämän Kulttuurivihkojen teemapaketissa liikutaan kuitenkin Euroopan sijasta Afrikassa. Täkäläiset uutiset Afrikasta ovat monesti sota- ja katastrofikeskeisiä, mutta siellä riittää myös kukoistavaa kulttuuria ja paljon muuta myönteistä. Afrikkakin on kuitenkin jatkuvasti suurvaltakamppailujen näyttämönä, kuten Pinja Vuorisen Afrikan uusi jako -artikkelissa (s. 22) kerrotaan. Yhdysvalloilla, Kiinalla ja EU-mailla on kaikilla omat intressinsä ja tavoitteensa luonnonvaroiltaan vauraassa maanosassa. Myös Venäjä pyrkii kasvattamaan etenkin poliittista vaikutusvaltaansa Afrikassa, vaikka sen mahdollisuudet taloudellisiin investointeihin ovatkin vähäisemmät. Ukrainan sota vaikuttaa Afrikkaan ikävästi: siitä juontuva ruokakriisi uhkaa pahentaa nälkäongelmaa entisestään.
Mitäpä positiivista lopuksi? Sanotaan se kirjailija Elvi Sinervon sanoin: ”vielä on aikaa sytyttää tulet pimeyttä vastaan”.
* Otsikko juontuu venäläisten mestarillisesta kyvystä kiertää sensuuria. Kun Putinin hallinto kielsi sota-sanan käyttämisen Ukrainan tapahtumista, ihmiset alkoivat jakaa kuvia Tolstoin Sota ja rauha -romaanin kannesta, jossa teoksen nimeksi oli muutettu ”Erikoisoperaatio ja rauha”.
