Kulttuurivihkot 1/2016, pääkirjoitus
”Elämäni on mennyt elämän edellytysten luomiseen”, totesi taannoin Paavo Haavikko. Haavikko sanoi myös pelkäävänsä köyhyyttä, ja sen hän onnistuikin välttämään. Kustannusalan etevä bisnesmies loi silti myös runsaan ja upean oman kirjallisen tuotannon. Sikäli hänen elämänsä ei sittenkään mennyt vain edellytysten luomiseen.
Useimmilla kirjailijoilla ja taiteilijoilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Suuri osa heistä on aina ollut taloudelliselta asemaltaan prekariaattia, jo ennen kuin tätä käsitettä oli keksitty. Teosten myyntituloilla elää vain ani harva. Apurahojen varassa toimeentulo on epävarmaa ja katkonaista. Sama koskee useimpia freelancerina työskenteleviä. Myös eläkkeet jäävät pieniksi ja sosiaaliturva puutteelliseksi. Päätoimenaan muuta työtä tekevälle taas palkkatyön, yksityiselämän ja taiteellisen työn yhdistäminen on monesti vaikea dilemma. Niinkin merkittävä kirjailija kuin Elvi Sinervo lopetti tyttärensä kertoman mukaan oman kirjoittamisensa siksi, että hänen oli elätettävä perheensä.
Vallitseva ajattelumalli on edelleen se, että olemme joko säännöllisessä palkkatyössä tai työttöminä (ellemme ole opiskelijoita tai eläkeläisiä). Kulttuurialoilla ja monella muullakin alalla rajat ovat kuitenkin käytännössä häilyviä. Tätä osoittaa muun muassa keskustelu freelancereiden oikeudesta työttömyysturvaan, kun heidät tämän vuoden alusta alkaen luokitellaan yrittäjiksi. Yrittäjyysteemamme artikkelista (s. 24) käy ilmi, millaiseen byrokratian pyörteeseen freelancer voi joutua, jos työkeikat ehtyvät – eikä kyse ole vain yhdestä lakimuutoksesta.
Niin sanottu epätyypillinen työ alkaa monella alalla olla jo pikemminkin tyypillistä. Siksi erikoistilanteita riittää, ja niiden selvittämiseen sekä erilaisiin kontrollijärjestelmiin kuluu valtavasti niin asianosaisten kuin virastojen työntekijöidenkin, viime kädessä koko yhteiskunnan, voimavaroja. Olennaistahan on, että viranomaisten on oltava selvillä työttömän kaikista niistä toimista, jotka kenties voitaisiin luokitella työnteoksi tai opiskeluksi. Niitä sitten saatetaan setviä ja tutkia kuukausikaupalla.
Ratkaisun tähän tarjoaisi yleinen ja yhtäläinen perustulo, joka korvaisi pääosan nykyisestä sosiaaliturvasta. Köyhyyttä se ei poistaisi, mutta sen sijaan se poistaisi valtaosan tästä järjettömästä byrokratiasta, kontrollista, kyttäämisestä ja kyykyttämisestä ja vapauttaisi voimavaroja varsinaiseen elämään ja työntekoon. Nykyisen hallituksemme suunnittelemaan perustulokokeiluun on kuitenkin parasta suhtautua varauksella ainakin siihen saakka, kunnes tiedetään, millaista perustulomallia aiotaan kokeilla. Esillä on ollut perustuloon mahdollisesti liitettäviä sudenkuoppia, kuten opiskelijoiden lukukausimaksut – monien porvarillisten päättäjien mielestähän olisi kerrassaan kauhea visio, että opiskelijat pääsisivät noin vain yleisen minimitoimeentulon piiriin eli saisivat yhtä ”hyvän” toimeentulon kuin työttömät.
Perustulon lisäksi kehittämisen arvoisia ovat ajatukset sen päälle maksettavasta vastikkeellisesta kansalaispalkasta sekä taiteilijapalkasta.
Työn ja toimeentulon epävarmistumiseen ei myöskään ole syytä tyytyä. Suurin osa ihmisistä, luultavasti myös useimmilla kulttuurialoilla, tavoittelee edelleen kokopäiväistä palkkatyötä reiluin työehdoin. Nykyinen politiikka, jossa pitkäaikaistyöttömyyden annetaan vapaasti kasvaa, vaikka se olisi edullisesti katkaistavissa esimerkiksi palkkatukeen panostamalla, on kansantaloudellisestikin järjetöntä.
Kati Peltola esittelee artikkelissaan (s. 26) mallin verotuksen ja sosiaaliturvamaksujen uudistamisesta siten, että ne suosisivat kotimaisen työn teettämistä, kun nykyään ne pikemminkin rankaisevat siitä. Tästä olisi merkittävästi apua myös kulttuurialoilla, koska ne ovat erityisen työvoimavaltaisia.
Elämän edellytysten heikentämiselle on runsaasti taloudellisesti realistisia vaihtoehtoja. Haasteena on tehdä ne myös poliittisesti mahdollisiksi.
