Kulttuurivihkot 3/2009 pääkirjoitus
Lehtitiedon mukaan pääministeri Matti Vanhanen (kesk.), kansanedustaja Kimmo Kiljunen (sd.) ja tutkija Teija Tiilikainen ovat jälleen vakuuttaneet Eurooppa-tutkimuksen verkoston seminaarissa, että Euroopan unionista ei ole tulossa liittovaltiota, vaikka EU:n perustuslaki eli Lissabonin sopimus hyväksyttäisiin.
He ovat sikäli oikeassa, että liittovaltioon ei mennä yhdellä harppauksella. Liittovaltiokehitys ei alkanut EU:n perustuslaista, ja sen tuskin on tarkoitus myöskään päättyä siihen. Väärässä kolmikko sen sijaan on väittäessään, ettei sopimus veisi unionia entistä enemmän liittovaltion suuntaan.
Sopimus vie useassa kymmenessä asiaryhmässä päätösvallan pois jäsenvaltioilta ja niiden parlamenteilta. Ylikansallisen europarlamentin valta sekä suuria maita suosivat määräenemmistöpäätökset lisääntyvät.
Kansalliset parlamentit saavat ilmaista mielipiteensä, jos arvelevat komission esitysten rikkovan subsidiariteettiperiaatetta, mutta niiden on saatava tulkintansa tueksi kolmasosa EU-maiden parlamenteista. Vaikka saisivatkin, komission ei siltikään tarvitse muuttaa esitystään.
Päätösvaltaa siirtyy EU-tasolle Suomelle erityisen tärkeissä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Näissä asioissa etenee euronationalismi, joka on iskujoukkoineen suoraa jatkoa EU:n suurten (ydinase)maiden nationalismille ja laajenemispyrkimyksille. EU:sta tulee myös oikeushenkilö, jolloin se voi alkaa tehdä kansainvälisiä sopimuksia omissa nimissään.
EU:ta on koko sen olemassaolon ajan viety liittovaltion suuntaan niin sanotun Monnet-metodin mukaisesti, pienin askelin. Sitaatti EU:n perustajaisiin kuuluvalta Jean Monnet´lta puhuu puolestaan: »Euroopan kansakuntia pitäisi ohjata kohden supervaltaa ilman, että niiden ihmiset ymmärtävät, mistä on kysymys.»
Huomattava osa ihmisistä kuitenkin ymmärtää. Siksi kansanäänestykset EU-sopimuksista ovatkin harvinaista herkkua. Ne ovat useasti päättyneet euroeliitin tappioon. Vuonna 2005 ranskalaiset ja hollantilaiset hylkäsivät kansanäänestyksissä EU:n perustuslain. Asian olisi pitänyt olla sillä selvä, koska itse perustuslakiin oli kirjattu, ettei se voi tulla voimaan ilman kaikkien jäsenmaiden hyväksyntää.
Perustuslain raatoa ei kuitenkaan kuopattu, vaan EU-johtajat neuvottelivat sen uusiksi ja lakkasivat kutsumasta sitä perustuslaiksi. Keskeinen sisältö ei muuttunut miksikään. Uutta sopimusta ei enää viety kansanäänestyksiin paitsi Irlannissa, jonka perustuslaki velvoitti siihen. Irlannin kansa siis äänesti meidän kaikkien puolesta – ja hylkäsi Lissabonin sopimuksen. Todennäköisesti tulos olisi ollut sama useassa muussakin maassa, Suomi mukaan lukien.
Mutta vieläkään ei euroeliitti antanut periksi, vaan pani irlantilaiset äänestämään uudelleen samasta sopimuksesta. Syksyllä järjestettävässä kansanäänestyksessä sopimuksen kannattajien valtteina ovat talouskriisi ja pelottelu koko EU:sta eroamisella. Vastustajat taas voivat entistä vahvemmin perustein vedota siihen demokratian ja kansalaismielipiteen halveksimiseen, jota EU-koneisto on prosessissa osoittanut.
Paitsi itse prosessi myös sen päämäärät ovat demokratian kannalta kyseenalaisia. Ylikansallisesta demokratiasta ei ole toimivaa mallia, ja nyt rakennetaan pikemminkin ylikansallista harvainvaltaa.
Globaali kapitalismin tuottama epätasa-arvo ja ympäristötuho vaativat tiivistä yhteistyötä ja kansainvälisiä sopimuksia, mutta ylikansallisesta lainsäädännöstä hyötyvät yleensä isot valtiot ja isot yhtiöt. Sosiaalisia ja ekologisia minimisäädöksiä toki tarvitaan.
EU:n perustuslaki ei niitä kuitenkaan vie eteenpäin, vaan sinetöi EU:n roolin pääomien vapaan liikkuvuuden takaajana. Se ei tuo eurooppalaisille uusia sosiaalisia oikeuksia, mutta sitä vastoin vahvistaa EY-tuomioistuimen asemaa, joka on vast’ ikään tehnyt ammattiyhdistysväkeä kauhistuttaneita tulkintoja lakko-oikeuden rajoittamisesta ja halpatyövoiman maahantuonnin sallimisesta.
EU:n muuttaminen eurooppalaisen kapitalismin käsikassarasta sen suitsijaksi edellyttäisikin kokonaan uudenlaista perussopimusta.
Euroalamaisuuden vaivaamassa Suomessa kansalaiset eivät ole saaneet äänestää EU:hun liittymisen jälkeen yhdestäkään liittovaltiotien uudesta askeleesta, kuten Emu-jäsenyydestä, Nizzan sopimuksesta tai EU:n perustuslaista. Kaikesta epädemokraattisuudesta huolimatta – tai juuri sen takia – mahdollisuus ottaa kantaa Euroopan Parlamentin vaaleissa kannattaa nyt hyödyntää.
»Euroopan kansakuntia pitäisi ohjata kohden supervaltaa ilman, että niiden ihmiset ymmärtävät, mistä on kysymys.» Jean Monnet
