Ihmisjärki, tieto ja ”tosi” pysyvät ikuisina arvoituksina. Ihmisjärjen ei ole viisasta soveltaa yksipuolisesti ”tieto on valtaa”-periaatetta, koska ihmisen olemassaolo, ajattelu ja toiminta rakentuu valtaosin kuvittelun varaan. Myös sattuma ja asoiden vyöryminen sisältyvät elämään.
Ihmisyhteisöt rakentavat koko ajan kuvitteellisia kulttuurisia rakenteita ja myyttejä. Kuvitelmat, elämykset ja uskomukset kuuluvat luontevasti ihmisenä olemiseen.
”Puhtaan järjen” käyttöön perustuvan teollisen yhteiskuntamme epäkohtiin sisältyy se, että se ei perustu ihmis- ja yksilökeskeisen inhimilisen olemassaolon kunnoittamiseen kokonaisvaltaisesti.
”Kovia tosiasioita” pohtiva filosofi voi lausahtaa, että ”mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava” (Ludwig Wittgenstein, Tractatus Logico-Philosophicus, 1921). Tosiasoista piittaamaton runoilija voi kuitenkin ajatella ja lausuhtaa ääneen mistä vain ja milloin vain. Runoilijoiden tapana on olla välittämättä todellisuudesta (Martin Heidegger, Esitelmiä ja kirjoituksia osa II, suomennos 2009).
Vapailla taiteilijoilla on yhteisön ja yksilön kannalta keskeinen merkitys. Taiteesta on tehtävä siksi yhteiskunnallinen vaikuttaja. Taide on valtaa.
Taideteoksen synnyttämistuskaan sisältyy se, että ihminen tuntee äärettömän monien mahdollisuuksien ja vaihtoehtojen edessä jatkuvaa ahdistusta. Jokainen uusi taideteos syntyy kivenkovan kärsimyksen läpi.
Olemassaolon kokeminen on keskeisempää kuin kaikki muu mitä elämässä kokee. Myös uskonnon kohdalla on tärkeämpää miten uskoo ja että on onnistunut tarrautumaan aitoon uskomissuhteeseen kuin mitä uskoo, uskooko esimerkiksi jonkin tietyn kansankirkon opetukseen.
Uskovaisia vihaava ateistiktikin uskoo johonkin, sillä maailmassaolon ahdistus pakottaa jokaisen olemassaolonsa pohtimiseen.
Lukijan ja katsojan vapaus kokea ”puhtaalta pöydältä” luovasti elämyksiä perustuu luovien taiteilijoiden työhön. Se ei perustu akateemisen tutkimuksen ”tieto on valtaa” -koneistoon, johon systeemivalta eniten tukeutuu. Vähiten se liittyy vallankäyttöön.
Kun puhumme abstraktista ekspressionismista, sillä viitataan taidetutkimuksessa uutta luovan ”taiteilijaneron” sisäiseen olemiseen ja näkemiseen. Vapaassa taiteessa abstraktista eksistentialismista puhumisella voi viitata sitä vastoin taidekuvan katsojan (tavallisen kansalaisen) olemiseen ja näkemiseen), ”kuvan lukijan” omiin oivalluksiin ja elämyksiin. Siinä katsoja alkaa nähdä olemassaolonsa, itsensä sekä suhteensa luontoon ja yhteiskuntaan uudella tavalla.
Taiteija voi pyrkiä häivyttämään lukijoiden ja katsojien hyväksi taiteessa myös oman persoonansa. Eniten taiteiljan tulee varoa itseensä kohdistuvaa henkilöpalvontaa, sillä siitä kasvaa hierarkkinen valtasuhde. Taiteilijan nerouden korostaminen ja taakse vetäytyminen liittyy vanhaan porvarillisean ja kaipitalistiseen arvomaailmaan. Sillä tähdätään yhteiskunnallisen eliitin, ei köyhälistön etujen ajamiseen.
Uuden testamentin ”kirjoittaja” (Jeesus) häivytti itsensä nousemalla taivaaseen ja jätti ihmisille pelkän pelastustarinan. Juutalaisen pyhän merkin (sanat, laintaulut) rinnalle ilmestyi yllättäen kuva, kun ”Hänen kasvonsa loistivat niinkuin aurinko”.
Sanan ja kuvan välille syntyi tämän tapauksen jälkeen eurooppalaisessa kulttuuripiirissä valtaisa jännite (kts. Michel Tournier, Taaborinvuori ja Siinainvuori, Esseitä nykytaiteesta, 1988).
Toisissa uskonnoissa suhtaudutaan vapauksia korostavan ”monimerkityksellisen kuvan” käyttöön vieläkin äärimmäisen kielteisesti. Uskovainen saa nähdä ikonissa ainoastaan pyhyyttä, ei kauneutta. Materialistisessa kulutuskulttuurissa kuvassa ei nähdä pyhyyttä lainkaan.
Visuaalinen maailma (kuva) sisältyy inhimilliseen elämään, tahdomme sitä tai emme. Pelkän sanakäytön suosiminen ja salliminen olisi virhe.
Kansaa ”sivistävä” valistusyhteiskunnallinen systeemivalta toimii ”tieto on valtaa” -periaatteella. Siinä valta valvoo yötä päivää massoja näkymättömänä silmänä ja ruokkii ihmisiä valmiiksi kypsytetyillä ”tosiasioilla” ja ennalta ruokituilla käsityksillä maailmassaolosta (tutkimusvalta sekä poliittinen päätöksentekovalta) ja rakentaa ihmismassoille kokonaista systeemivallan teräksistä kulttuuri- ja myyttihäkkiä.
Edustuksellisessa demokratiassa eliitin valta-asema perustuu ihmismassan ja äänisumman (äänten kokonaismäärä), ei eksistentialististen yksilöiden varaan. Annie Cohen-Solalin elämäntarinasta Jean-Paul Sartresta (1998) käy ilmi se, kuinka Sartre tunsi tulleensa sotilaana osaksi massaa. Sartre kertoo keskineensä uuteen romaaninsa aiheen ”vapaus” jo ennen maailmansotaa, 1938 (manittu elämäntarinateoksen sivulla 178).
Ihmismassan yksilöiksi hajottava eksistentialistien ajattelu syntyi keskellä ”kafkalaista sotaa” ja militarismia. Massa- ja joukkohteiskunta elää raskaana puoli vuosisataa sodan jälkeenkin.
Vaalikuumepuhe ”äänimagneettien” ja ”yllätysnimien” houkuttelemisesta ääniharaviksi on paljastavaa. Äänestäjien ja päättäjien tulisi ymmärtää omat valinnat ja ottaa ratkaisuistaan myös vastuu. Molemmat kuihtuvat kuitenkin tyhjäksi, jos uusi yhteiskunta on niin monimutkainen, etteivät edes päätöksentekovaltaa käyttävät ymmärrä sitä täysin.
Tähän seikkaan liittyviä kysymyksiä on käsitellyt ansiokkaasti Georg Henrik von Wright teoksessa Tieto ja ymmärrys (1999), katso luvun ”Tiede ja ihmisjärki” kappaletta ”Ongelmallinen teollisuusyhteiskunta” (teoksen sivut 73-75).
Valistushenkinen valvonta- ja kuriyhteiskunta perustuu massavaltaan. Populistisella laumahenkisyydellä on demokratiassa vahva asema. Tämän seuraukset tunnetaan kahtena maailmansotana sekä kansallisvaltioiden äärioikeistolaisina liikkeinä.
Sodankäynnin vastainen pasifistinen toiminta on perustunut aina massaliikehdinnän vastaiseen toimintaan. Elollisen luonnon pelastamistakaan ei voi toteuttaa herättämättä hyötykeskeisessä luontosuhteessa elävää massaa luonnon seuraamiseen.
Massan vastaisen taistelun päätehtävä on eksitentialistisen yksilöyhteiskunnan luominen. Jokaisen oman olemassaolon kunnoittamiseen perustuvan kulttuurin luomisessa vapailla taiteilijoilla on keskeinen rooli. Se tapahtuu tekemällä yksilön luovasta lukemistapahtumasta ja kuvan katsomisesta pääasia.
Systeemin ja kansakunnan liittoa ei voi trimmata niin hyvään kuntoon, ettei sen tasapaino horjahtaisi koskaan. Vaikka voittaisimme kaikki maailmanmestaruudet, sekään ei takaisi varmaa tulevaisutta. Ei pidä kuvitella Kreikan romahtavan, mutta Suomen pysyvän ikuisesti pystyssä.
Äärioikeistolaiset rasistis-militaristiset liikkeet ammentavat valtansa vallitsevan nationalistisen systeemin ideologiaan ja paikkaan sitoutumista korostavasta möhkälemäisestä yhteisöllisestä kulttuuri- ja myyttihäkistä. Mutta tuo ”asunto” ei ole ihmisen koti.
Ihmisen perimmäinen koti on jokaisen meistä sisällä tällä kaikkien yhteisellä maapallolla.
Nyt kun nationalistisen sivistysvaltion virheet ovat tulleet todistettavasti näkyviin sotina ja luonnonkatasrofeina sekä yliraskaina talouskuormina (ilmastomuutoksen seurausvaikutukset jne.), taiteilijoiden ja arkkitehtien ei pidä erehtyä ylistämään esimerkiksi valotaiteella systeemivallan aikaansaamia teollis-kulttuurisia ympäristöjä kuten moderneja ”kaupunkikoneita”.
Helsingistäkään ei tule uuden Guggenheimin kullatussa valokiilassa todellista ihmisen kotia.
Poliittisesta ja taloudellisesta taidevallasta vapaa kulttuuri voi vapauttaa runon lukijan ja maalauksen katsojan ennakkoluuloista itsenäiseen ajatteluun ja ratkaisujen tekemiseen.
Systeemivallan seuraaminen orjamoraalisena maassana päättyy heti, kun yksilöille annetaan tilaisuus sukeltaa oman olemassaolonsa perimmäisiin näkymiin.
Omaehtoinen tarinan lukeminen ja kuvan katsominen tekee yksilöstä ”todellisen taiteilijan”. Tämän uuden yhteiskunnallisen tilanteen synnyttäminen ei voi tapahtua ilman vapaita taiteilijoita ja vapaita yksilöitä. Olemassaolossa ei ole mitään mieltä, jos tuntee olevansa hiukkanen massaa.
Jukka Paaso
Turun yleissuunnitteluarkkitehti 1987-2010, eläkkeellä Kauhavalla
