Sanomattakin selvästi tuomittavat terrori-iskut eivät sinänsä saa minua innostumaan minkäänlaisesta keskustelusta, mutta kun sananvapaudesta pauhataan sen sisällöistä ja soveltamisesta piittaamatta, saa se keskustelynystyräni kiihottumaan. Ilman vastuullisuuden ja tasa-arvon ihanteita pelkällä sananvapauden käsitteellä ei tietenkään tee mitään. Kyse on samanlaisesta tyhjästä kuoresta, jota voidaan paradoksaalisesti käyttää kilpenä itseään vastaan, kuin demokratian käsite. Vai onko muka hyväksyttävää, kun enemmistö sortaa vähemmistöä demokratian pelisäännöillä? Miksi siis sananvapauden soveltaminen ilman vastuuta sanomisistaan on hyväksyttävä käytäntö?
Toinen mieleen tuleva termi on tietysti ihmisoikeudet, joita länsimaat ovat tottuneet soveltamaan ilman olemassa olevien kulttuuri- ja valtaerojen tai yksilö–yhteisö-vastakkainasettelujen huomioimista. Eikö tällaiseen mystisen pyhän sananvapauden palvomiseen siis liity paljon samanlaisia konnotaatioita kuin länsivallat tulevat liittäneeksi uskonnolliseen fundamentalismiin? Ovatko länsimaiden arvot jotenkin pyhempiä? Jos näin olisi, miten se selittyy?
Pariisin tapahtumat eivät ainoastaan puhu länsimaisesta, eurooppalaisesta, ranskalaisesta ylimielisyydestä, vaan heijastavat myös kolonialistista asennetta, jonka puitteissa kulttuurieroja ei ole koskaan ymmärretty: kaikkien kulttuurien keskuudessa ei tunneta eikä ajatella samoin. En voi tukea Charlie Hebdon linjaa, sillä satiirin piiriin ei kuulu jo muutoinkin alistettujen väestöryhmien arvomaailmalle nauraminen. Lisäksi on käsittämätöntä, miten äärivasemmalla voidaan pilkata toisia kulttuureja lähes yhtä säälimättömästi kuin vanhastaan rasistinen äärioikeisto tekee. Vasemmiston historiallinen tehtävä on olla humanismin veturi, ei sen polttouuni.
Voidaanko huumorin ja sananvapauden varjolla oikeuttaa kaikenlainen verbaalinen ruoskinta, sanallinen alistaminen ja lauseilla orjuuttava kolonialismi? Ymmärrän hyvin ranskalaisessa yhteiskunnassa syrjittyinä elävien muslimien vihaa, varsinkin kun samaan aikaan monet länsimaat kuten Ranska käyvät sotaa Lähi-idässä öljyn puolesta ja islaminuskoa vastaan. Vuoden 2001 jälkeisessä maailmassa liian monien mielessä islaminusko on tullut samaistetuksi täysin aiheettomasti terrorismiin. Siksi sota terrorismia vastaan voi vain tuottaa lisää terroristi-iskuja, lisää kuolemaa. Aseilla ei rakenneta rauhaa tai ymmärrystä kummallakaan puolella kulttuurien tai uskontojen rajaa.
Sarjakuvalehden toimintaa voidaan pitää vähintäänkin kyseenalaisena ranskalaisessa yhteiskunnassa, jossa on viime vuosina nähty monia muslimiväestöä vastaan kohdistuneita toimia, joista hyvänä esimerkkinä käy vuonna syyskuussa 2010 säädetty laki, joka kieltää kasvojen peittämisen julkisissa tiloissa. Jo vuonna 2004 uskonnolliset symbolit julkisissa kouluissa kiellettiin. Kyse ei ole vain pienistä muutoksista, vaan ilmiötä voitaisiin sosiologi Pierre Bourdieuta lainaten nimittää symboliseksi sodaksi tai väkivallaksi. Charlie Hebdo julkaisi vuonna 2007 tanskalaislehdessä Jyllands-Postenissa esillä olleet erittäin huonoa journalistista etiikkaa edustaneet Muhammad-pilapiirrokset. Jo tuolloin se liitti omia kuviaan joukkoon. Myynti lisääntyikin merkittävästi, se jopa kolminkertaistui sadastatuhannesta kolmeensataantuhanteen. Lehden suosimalle huonolle journalistietiikalle on siis löydettävissä syynsä kapitalismin kysynnän ja tarjonnan laista.
Väkivaltaa on monenlaista: fyysistä, visuaalista, verbaalista, psykologista, emotionaalista, taloudellista, sosiaalista, rakenteellista ja symbolista. Sananvapaudesta tai turvallisuudesta ei Ranskassa tarvitse huolia. Muslimit sen sijaan ovat useimpien mainitsemieni väkivallan muotojen kohteena päivittäin. Kuka viitsisi huolestua heidän hyvinvoinnistaan? Ranskassa on todistetusti useita pienimuotoisia keskitysleirejä, joissa laittomia, siis ilman papereita eläviä, siirtolaisia pidetään vankina epäinhimillisissä oloissa ilman että heidän ihmisoikeuksiaan kunnioitettaisiin.
Nyt kun Charlie Hebdo on saanut maailmanlaajuista huomiota myyntinsä tueksi, julkaisi se heti murhien jälkeisellä viikolla typeriä pilakuvia, joista yhdessä Muhammad pitelee ”Olen Charlie” -kylttiä ja toisessa hän esiintyy muslimimaailman häpäisevänä pornotähtenä. Minä en kuuna valkeana päivä ostaisi näitä säälittäviä tekeleitä tai nauraisi toisten uskonnossa pyhinä pidettäville symboleille. Sananvapaudella ei yksinkertaisesti ole mitään merkitystä, jos sitä ei käytetä vastuullisesti, moraalisesti ja tasapainoisesti kaikkia ihmisryhmiä kunnioittaen. On täysin eri asia nauraa korruptoituneelle miljoonaomaisuudesta nauttivalle ranskalaispoliitikolle tai seksiskandaaleistaan tunnetulle Ilkka Kanervalle kuin yhden maailman toiseksi suurimman uskonnon perustajalle. Mitä pahaa Muhammad on sitä paitsi tehnyt Ranskan vasemmistolle?
Jumalanpilkka ja uskontojen kunnioittaminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Vaikka Eurooppa sekuralisoituu hyvää vauhtia, se ei tarkoita, että Euroopan kulttuureilla olisikin jokin erivapaus pilkata toisten vahvimmin uskonnollisesti orientuneiden kulttuureiden uskoa. Pornografisessa länsimaailmassa harvat tuntuvat tietävän, millä vakavuudella muslimit suhtautuvat kieltoihin uskonnon esittämisestä kuvina. Muhammadia ei ole tapana koskaan kuvata, joten harva muslimi voi kuitata ikävät pilapiirrokset uskontonsa perustaneesta profeetasta pelkäksi huonolla maulla tehdyksi huumoriksi. Muslimit myös kokevat profeettansa ja henkisen johtajansa parjaamisen tai suoranaisen solvaamisen jumalanpilkaksi. Miksi meidän tulisi kritisoida heidän näkemyksiään, koska eivät he puutu monin paikoin vallitsevaan eurooppalaiseen ateismiin? Siksi pilapiirrokset voidaan lukea pitkään listaan asioita, joissa länsimaat kokevat oman käsityksensä ainoaksi oikeaksi tajuamatta toisten kulttuurien eriävien näkemysten arvoa ja arvokkuutta. Pahinta kaikessa on se historiallinen ylimielisyys, jolla eurooppalaista elämäntapaa kaupataan, vaikka joskus olisi tarpeen nähdä omien aggresioidensa seuraukset, sisäistää niiden merkitys ja pyytää anteeksi.
Otetaanpa kehiin toisenlainen esimerkki: Kuinka moni suomalainen ottaisi ilolla vastaan sellaisen sananvapauden, joka nimittelee kadun ohikulkijaa rumin sanoin? Kuinka moni katsoisi vierestä hymy huulillaan, kun joku pariskunta nimittelee toisiaan kadulla tai jokin perhe riitelee päivällispöydässä tai oppilas nimittelee opettajaansa huoraksi. Sananvapaudella on rajansa tässä ja kaikissa muissa tapauksissa maan ja taivaan väliltä. Niillä rajoilla on nimensä, siis ”vastuu”, ”kunnioitus”, ”tasapuolisuus”. Joskus vaikeneminen on paljon vaativampi, mutta enemmän aikaansaava taiteen laji kuin satiiri.
Antropologina on mainittava myös länsimaiden huono kyky ymmärtää kulttuurierojen merkitystä tai soveltaa ideaalia erilaisista mutta tasavertaisista ihmisistä, joka vastoin Ranskan vallankumouksen aatemaailmaa on todellinen este monikulttuurisen Euroopan rakentamiselle. Yksi myönteinen esimerkki rauhallisesta kahden kulttuurin rinnakkainelosta voidaan löytää Espanjan historiasta: muslimit hallitsivat Iberian niemimaata aina 600-luvulta 1400-luvulle saakka noin 800 pitkän rauhan vuoden ajan. Väkivaltaisuudet leimahtivat vasta, kun kiihkouskonnolliset katoliset ryhtyivät tappamaan muslimeja joukolla. Samaista köyhämielisten sakkia voidaan myös syyttää ihmiskunnan historian suurimmasta väestötuhosta eli yli sadan miljoonan ihmisen kuolemasta Amerikan kaksoismantereilla.
Vuotta 2014 leimasivat tuttuun tapaan monet yhteiskunnan vähäosaisten kuolemantapaukset eri puolilla maailmaa, Meksikossa Ayotzinapan opiskelijoiden joukkomurha ja Yhdysvalloissa Fergusonin tapaukseen kiteytynyt rasistinen väkivalta. Valkoisten ranskalaisten ja rikkaiden lehtimiesten henki ei voi koskaan olla muiden maiden värillisten tai yhteiskunnan köyhimpien henkeä arvokkaampi. Silti median huomio kohdistuu aina positiivisesti juuri niihin, joilla on valtaa muutenkin. Tämä vain osoittaa medioiden täysin puolueellisen luonteen. Miksi ihmiset yleensä uskovat, että liiketalouden pelisäännöillä toimivassa markkinataloudessa voisi ylipäätänsä olla puolueettomia yksityisomistuksessa olevia medioita? Muutaman miljoonan ranskalaisen eturintamassa täysin omassa maailmassaan marssineet eurooppalaiset politiikot tulivat Charlietä tukiessaan paitsi osoittaneeksi oman tekopyhyytensä niin alleviivanneeksi vanhan mantereen demokratiakriisin tärkeimmän piirteen: johtajat seisovat kauempana kansasta kuin koskaan aikaisemmin. Millä oikeudella poliitikot muutenkaan tuomitsevat omalla maaperällään tapahtuvan väkivallan, kun Irakin sadattuhannet kuolinuhrit eivät heitä kiinnosta?
Tyhjänpäiväisen sananvapauspäivittelyn sijaan toivoisinkin huomion kohdistuvan asioiden todellisiin sisältöihin. Pelkät sanat demokratia, sananvapaus ja ihmisoikeudet eivät voi olla pyhiä, jos ja kun niiden sisältöä ei oikeasti tulla koskaan miettineeksi tai kyseenalaistaneeksi. Ranskan ja ranskalaisten on helppoa asettua uhrin asemaan ilman, että he arvioisivat kriittisesti omaa yhteiskuntaansa tai sen kolonialistisiä mekanismeja. Ranska oli myös merkittävin siirtomaaisäntä Afrikassa, jossa kuolee pitkään jatkuneiden ja yhä ratkaisemattomien vääryyksien takia joka päivä 30 000 ihmistä nälkään ja janoon, 30 000 aivan yhtä arvokasta ihmistä kuin sinä ja minä sekä Charlie tai tuntemasi naapuruston muslimi. Muhammad on muuten tätä nykyä yksi Euroopan suosituimmista nimistä, perimätiedon mukaan nimistä kaunein, tuo kantajalleen hyvää onnea. Miten tuo onni kanavoituisi väestötietojärjestelmistä ihmisten ymmärryksen tasolle?
En voi todeta muuta kuin että ihmiskunnan pahimmat viholliset ovat kyltymätön uusliberalistinen kapitalismi, tietämättömyys muista kulttuureista ja sen aiheuttama rasismi sekä tietysti yhä halki maailman tuhoa kylvävä kolonialismi. Nämä kolme – kapitalismi, rasismi, kolonialismi – ovat syvästi kytköksissä toinen toisiinsa tavalla, joka suosii valkoihoisia ja rikkaita, mutta riistää värillisiä ja köyhiä. Nyt ei ole syytä puolustaa sananvapautta, vaan kasvattaa oikeasti sivistyneitä lapsia ja nuoria, jotka kykenevät oikeasti kriittiseen ajatteluun omaa manipuloitua kuvaansa maailmastaan syöttävien medioiden jatkuvasta ideologisesta täsmäammunnasta huolimatta. Minä en ole Charlie, mutta toinen maailma on mahdollinen.
Sami Laaksonen, poliittisen ja sosiaalisen antropologian tohtorityöläinen, Mexico City
