Mikko Lamberg arvioi Kulttuuritoimitus-verkkolehdessä Pentti Straniuksen kirjan Unohdettu valkokangas – Esseitä venäläisestä elokuvasta (Warelia 2022). Kirjan oman esittelytekstin mukaan Unohdettu valkokangas ”on esseekokoelma ja samalla Neuvostoliitto-nimisen maan elokuvataiteen viimeisiin vuosikymmeniin keskittyvä tietokirja. Teoksen keskeinen sisältö liittyy pääosin aikanaan sensuroitujen ja/tai hyllytettyjen ohjaajien henkilökuviin, haastatteluihin ja tuotantoon. Se kertoo Neuvostoliiton ajasta paljolti tuntemattoman elokuvallisen tarinan – valkokankaalta ja sen takaa.”
Mikko Lambergin kirjoituksesta paistaa lukijan silmään häiritsevästi kaunaisuus kirjan kirjoittajaa kohtaan. Mikko Lambergin kritiikki on itsessään hyvän maun tuolla puolen, sillä taidehommeleissa eivät pelkät mielipiteet ja makukysymykset lopulta ratkaise; on oltava vahvasti lehmä tietääkseen, mistä maito tulee. Tässä tapauksessa se tarkoittaa asiantuntijuutta ja että tietää itse tarkkaan, mistä puhuu, eikä vain luule tietävänsä.
Ammattitaiteilijat tarvitsevat ammattikriitikoita siinä missä kriitikot ja suuri yleisökin taiteilijoita. Kyseessä on niin sanottu ”tuoteselosteen popularisointi” suurelle yleisölle. Lamberg ei selvästikään tätä tee tai halua tätä jutussaan tiedostaa, vaan esittelee mielipiteitä, ei asiantuntijan huomioita.
Lambergin mauton teilaus kirjasta Unohdettu valkokangas – esseitä venäläisestä elokuvasta on juuri siksi sekä pahansisuinen että myös ala-arvoinen ja asiantuntematon turha räpellys, jota ilman suomalainen taidemaailma olisi hyvin pärjännyt.
Oli ikävä lukea kirjoitusta, varsinkin kun Stranius on sekä osaava että arvostettu neuvostoelokuvan asiantuntija, jolla on laajan kokemuksen lisäksi aitiopaikan näkemys neuvostoelokuvasta. Lamberg paljastaa korttinsa junnaamalla ja inttämällä yhden ja saman epämääräisen väitteen ympärillä sitä hieman varioiden:
”Onko jälleen yhden pitkän Tarkovski-esseen julkaiseminen tarpeellista siihen nähden mitä muuta elokuvahistorialla olisi tarjottavana vaikkapa komedian tai piirrettyjen saralla? Voiko neuvostoelokuvasta todella antaa kattavaa kuvaa ilman animaatiostudio Sojuzmultfilmiä? Dokumentaristitkin rajautuvat odotetusti Dziga Vertoviin (1896–1954) – josta on ainoana vanhoista mestareista teoksessa jostain syystä essee – ja Sokuroviin.”
Toisin kuin kriitikko väittää, on hyvä, ettei Straniuksen katse yllä epäilyttävään roskaan, jota kirjoittaja kutsuu epämääräisen sumuverhon takaa viihteeksi, genre-elokuvaksi tai animaatioksi. Jo tässä huomaa kriitikon yksisilmäisen heppoisuuden. Yleistys ei riitä näin vahvaan väitteeseen. Missä ovat käytännön esimerkit ja analyysi? Mihin hän viittaa tällä? Ei mihinkään.
Kriitikko puhuu pehmoisia omaksi huvikseen ja itselleen, kun hän samaan hengenvetoon väittää rajauksen olevan ymmärrettävä, mutta samalla hiukan masentava, eikä anna tarkkaa näkemystä neuvostoelokuvan ulottuvuuksista, saati kansalaisille tärkeistä elokuvista.
Miksi? Jos hän selvittäisi tätä asiaa tarkemmin ja keskittyisi siihen, se olisi kritiikkiä ja toisi jotain uutta keskusteluun, mutta ei tämä. Väite elokuvaesseistä harhaanjohtavana on yhtä mauton kuin absurdi.
Pikainenkin tutustuminen sekä Michel de Montaignen että John Locken käsityksiin ja sanomisiin esseistä kumoavat kirjoittajan naurettavan kapean käsityksen ja paljastavat avaran ymmärryksen puutteen esseiden kohdalla. Esimerkiksi Locke muistutti, ettei muoto voi olla este sisällölle. Sitä kirjoittaja ei ole kuullut ehkä siksi, ettei ole koskaan edes lukenut sellaisesta. Eikä esseissä ole lähteitä, toisin kuin Lamberg kirjoittaa:
”Lähteistä puheen ollen erityisesti esseemäisempien tekstien kohdalla ihmetyttää kirjallisen lähdemateriaalin puute.”
Myös tämä on olevinaan järkevää kritiikkiä, vaikka on sekä typerää että turhaa loanheittoa hienoa kirjaa ja itse asiantuntevaa kirjailijaa kohtaan:
”Eikö aiheista todella olisi löytynyt venäjän- tai englanninkielisiä tekstejä, jotka olisivat voineet laajentaa esseitä ja samalla lukijan perspektiiviä?”
Kriitikon on kannettava suuri vastuunsa ilman vastamutinoita. Mutta mitä sitten käytännössä vastuu tarkoittaa? Tästä puhuttiin paljon viime vuonna Suomen arvostelijain liiton (SARV) 70-vuotisjuhlien Kritiikki näkyy -hankkeessa muun muassa muutaman seminaarin ja yhden mainion kirjan verran.
Kriitikon suuri vastuu teoksen esittelyssä on yrittää pysyä asiallisena sekä harjoittaa todenpuhumista ja puhdasta teoskritiikkiä, ei epämääräisiä vihjailuja tai tyhjänpuhumisia.
Lambergin olisi yksilöitävä väitteensä ja todistettava niiden oikeutus sekä tarkkuus samalla, kun itse paljastaa lähteet, viittaukset, analyysin tason, jos hänellä olisi oikeasti jotain muuta sanottavaa kuin yrittää leikkiä kavereidensa silmissä kovaa jätkää ja mollata Straniusta.
Sitä hän ei kuitenkaan tee. Ja kun hän ei enää muuta marmatettavaa löydä – itse asiassa koko kirjoituksen tyyli on häiritsevän negatiivinen, ei siis rakentava, opastava ja suopea, kuten taidekritiikki yleensä on –, häntä tympäisee koko kirjoitus.
Esimerkkinä tästä hän kirjoittaa Muratovaa käsittelevän luvun jäävän tyngäksi eikä haastattelu ole kuin muutaman sivun mittainen. Jos haastattelu olisi ollut laaja, monen sivun mittainen, hän olisi mitä todennäköisimmin moittinut kirjailijaa liiasta rönsyilystä ja poukkoilusta itse asian kustannuksella.
Straniuksen merkittävin ongelma tuntuu olevan, että Stranius unohtaa elokuvien taustoista puhuessaan usein itse elokuvat ja siten taiteellisen sisällön, vaikka vasta yhdessä taustatietojen kera ne voivat Lambergin mielestä muodostaa kokonaisen taiteilijakuvan.
Lukujen taso vaihtelee aika tavalla, mikä on aina sekä luonnollista että hyvä asia: näin lukijan mielessä hahmottuu kirjan dramaturginen tenho.
Ketä tällainen teilaus oikein palvelee? En usko, että ketään. Sitä on ikävä lukea sen läpi koko linjan vain huonouksia esittelevän tyylinsä takia. Kai kirjasta nyt jotain hyvääkin löytyy, kun sitä oikein tarkkaan tutkii? Se olisi kriitikon tehtävä, vaikka koko kirja surkeudessaan inhottaisi häntä.
Ja kun Lamberg ei osaa sanoa varsinaisesti mitään laadusta, ei edes yhtä esimerkkiä kriittisen kriitikon tai tutkijan tavoin vertailemalla sitä eri traditioihin, tutkimuksiin ja kirjallisuuteen, on sanoma mukakritiikistä tutunoloista jonninjoutavaa mielipidetoistoa ja marmatusta lukujen pituuksista, ei sisällöistä kuten taas varioiden pääsyntinään pitämäänsä asiaa:
”Esimerkiksi Larisa Šepitkoa ja Elem Klimovia (1933–2003), siis kahta merkittävää ohjaajaa, käsittelevä luku jää alle kymmenen sivun.”
Jos kirja on kriitikon mielestä huono ja puutteellinen, on sitä myös itse kritiikkikin.
