Ajatushautomo Liberan Heikki Pursiainen on saanut valitettavan paljon huomiota ”analyysillään” Janne Saarikiven uudenvuodenpuheesta Image-lehdessä. Pursiaisen kritiikin ensimmäiset kolme kappaletta ovat vapautunutta loanheittoa: Saarikivi on tympeä, huono tiedetoimittaja, nurkkakuntainen, taantumuksellinen, onneton. Lukija jätetään henkeä pidättäen odottamaan perusteita. ”Aikojen synkkyydestä kertoo, että sivistyksen ja yliopiston yhdeksi näkyvimmäksi puolestapuhujaksi on valikoitunut kielentutkija Janne Saarikivi”, Pursiainen aloittaa. Ja ”synkäksi” tämän tekee Saarikiven näkemykset, jotka ovat ”sanalla sanoen aika tympeitä”. Ehkä tällaista perustelua voisi jatkaa pidempäänkin samoilla linjoilla, huomauttamalla vaikka, että näkemykset ovat ”tympeitä koska ovat tosi hölmöjä”, ja ”hölmöjä koska Saarikivi on ihan tyhmä”.
Synkempää ja tympeämpää tässä ajassa on se, että kuka tahansa neoliberalismin valon nähnyt pursiainen voi päästä seisomaan saippualaatikon päällä yksinomaan siksi, että isolla rahalla ison rahan etuja ajava ”ajatushautomo” maksaa tällaisten mielipiteiden toitottamisesta. Tässä tapauksessa siis Libera, jonka säätiön hallituksessa istuu mm. Björn Wahlroos. Pursiaisen naama alkaa valitettavasti käydä tutuksi suomalaisessa mediassa. Kaipa hän uskoo ajatuksiin, joita kovalla vaivalla siellä Liberassa kollegoiden kanssa haudotaan. Mutta jos ei uskoisi, ei hänellä olisi tällaista työpaikkaakaan, eikä sitä myöten tällaista näkyvyyttä.
Pursiaisen kritiikin ydin on, että yliopisto ja sivistys tarvitsevat paremman puolestapuhujan kuin Janne Saarikivi. Ehkä Liberankin on aika ostaa itselleen parempi oikeistolainen puotipuksu Heikki Pursiaisen tilalle, joka palkattiin puhdistamaan laitoksen maine aatteellisena PR-toimistona, jossa ajatusten hautomisen sijaan kierrätetään asenteellisia mielipiteitä. Työ ei näytä onnistuvan. Englanniksi tällaisia hahmoja kutsutaan termillä ”shill”, jolle ei ole hyvää suomenkielistä vastinetta. Ehdotankin, että omaksumme termin ”pursiainen”. [Substantiivi. 1. Henkilö, joka teeskentelee esittävänsä puolueettomia kantoja rahasta tai muutoin omien intressiensä puolesta. ”Ilmastonmuutosta epäillyt tutkija paljastui hiiliteollisuuden palkkaamaksi pursiaiseksi.”]
Saarikivi julkaisi kritiikille maltillisen vastineen ja jatkoi ajatusten vaihtoa vielä Facebookissa. Tämä on mielestäni virhe monesta syystä. Tärkein niistä on, että pursiaisten elinehto on huomio ja väittely. Vaikka vasta-argumentit olisi muotoiltu kuinka murskaavasti (mikä ei tässä tapauksessa ole vaikeaa), ja riippumatta väittelyn sävystä, tällaisen ”analyysin” ottaminen vakavasti on jo sinänsä työvoitto pursiaiselle.
Toinen syy on, että Pursiaisen blogitekstistä leijonanosa on tahallista väärinymmärrystä ja epätotuuksia (joista useimmat Saarikivi käy läpi vastineessaan), eli suomeksi valehtelua. Mutta kun hän kaiken tämän lisäksi on näin estoton ad hominem -hyökkäysten suhteen, perustelluin tapa vastata on tuomalla ilmi miten paljon aihetta henkilöön käyvään kritiikkiin hän itse antaa. Ad hominem ei ole aina älyllisesti epärehellistä: on olennaista muistuttaa väittelyä seuraavaa yleisöä siitä mitkä motiivit ja minkälainen rahoitus tiettyjen väitteiden takana on.
Kun tekstin avaava sisällyksetön mollaus on ohi, Pursiainen alkaa summata Saarikiven väitteitä: ”Saarikivi kertoo puheensa aluksi, että meille suomalaisille valehdellaan. Sanotaan, että menee huonosti, vaikka oikeasti menee hyvin. ’Suomen kansantalous on oikeasti iso’, Saarikivi kertoo. Meidän pitäisi jo ’hävetä hyvinvointiamme’. Talouskasvun vaatiminen on ’alhaista’, vaaditaan vain lisää meille ’ökyrikkaille’. Tämä on aika tavanomaista löysää kasvukritiikkiä.”
Se, että meille valehdellaan, ei ole löysää eikä tiukkaa kasvukritiikkiä vaan fakta. Kun pääministeri pitää kansalle talvisodan hengessä puheen, jossa kertoo valtion velkaantuvan miljardi euroa tunnissa; kun Elinkeinoelämän keskusliiton tutkimuksissa kerrotaan että suomalaiset tekevät vähemmän töitä kuin kreikkalaiset; kun Björn Wahlroos ja kumppanit toistelevat tällaisia väitteitä julkisesti – tämä on valehtelua. Sen takana on sama talouspoliittinen agenda, joka saa Pursiaisen laittamaan sanoja Saarikiven suuhun.
Pursiainen pudottelee jatkuvasti epämääräisiä vihjailuja Saarikiven ”taantumuksellisesta” suhteesta uskontoon, mutta tässä asiassa olisi ehkä syytä katsoa peiliin. Neoliberaalia maagista ajattelua vastaan on nimittäin sen verran valtava määrä empiiristä dataa – siis Pursiaisen maailmankatsomuksen mukaan ”tyypillistä löysää kasvukritiikkiä”. Saarikivi saa lokaa niskaan mm. siitä ettei seuraa Pursiaisen uskonnon opinkappaleita kestävyysvajeesta. Omassa uskontunnustuksessaan Pursiainen hyppää (keksittyjen) kausaliteettien yli kokonaan ja alkaa keksiä omia määritelmiään. Talouskasvua on ”lisääntynyt mahdollisuus nauttia vapaasta yhdessäolosta perheen kanssa, taide-elämyksistä, luonnosta tai sivistyksestä”. (Ei ole.) Talouskasvua on se, että ”muutkin voivat tavoitella Saarikiven elämänlaatua”. (Ei ole.)
Wikipediasta: ”Talouskasvu on talouden tuottamien tavaroiden ja palvelujen arvon lisääntymistä. Sitä mitataan tavallisesti reaalisen bruttokansantuotteen prosenttimuutoksella.” Sama määritelmä löytyy jokaisesta sanakirjasta. Kyllä, talouskasvu lisää ihmisten hyvinvointia tiettyyn pisteeseen saakka, jonka Suomi on jo kauan sitten ohittanut. Siitä eteenpäin näiden kahden asian välillä ei ole mitään yksiselitteistä yhteyttä, ja paljon tärkeämpiin tekijöihin kuuluu se, miten varallisuus yhteiskunnassa jakautuu. Tämä keskeinen ja yksinkertainen pointti välittyi varmasti Pursiaisellekin, joka kuitenkin hyökkää mieluummin itse kyhäämänsä olkinuken kimppuun.
”Kukaan ei saisi kysyä, kuinka paljon hyviä asioita yliopistoon tai taiteeseen sijoitetuilla varoilla saadaan”, Pursiainen jatkaa karrikoimistaan, tajuamatta miten lähelle asian ydintä on vahingossa tullut. Kehotan häntä tarkistamaan sanakirjasta termit ”itseisarvo” ja ”välinearvo”. Mitä ovat nämä ”hyvät asiat”, joihin hän viittaa? Voisiko taide sinänsä kuulua niihin? Entäpä jos tämän muotoilisi: kukaan ei saisi kysyä, kuinka paljon hyviä asioita lasten mielenterveyteen sijoitetuilla varoilla saadaan?
Hellyyttävin kohta Pursiaisen hyökkäyksessä on sen riemuvirsi globalisaatiolle: ”Paikalliset kulttuurit ovat liittäneet itseensä piirteitä muualta, ja muuttuneet samalla. Mutta tämä on pääosin ihmiskuntaa rikastuttava, ei köyhdyttävä asia. – – Maailman kiinnostavimmat paikat ovat niitä, joissa tätä sekoittumista on tapahtunut eniten, kuten New York, Hong Kong tai Lontoo.” Siis kun pienten alkuperäisväestöjen perinteiset elinkeinot katoavat suurmaatalouden ja luonnonvarojen loputtoman hyödyntämisen tieltä, kun kieliä katoaa ja McDonald’seja nousee, jokaisesta köyhtyvästä kolmannen maailman kylästä tulee hiljalleen pieniä New Yorkeja ja Hongkongeja.
Pursiainen on kuitenkin oikeassa yhdessä asiassa: että ”sivistyksen ja yliopiston yhdeksi näkyvimmäksi puolestapuhujaksi on valikoitunut kielentutkija Janne Saarikivi”. Ero on nimenomaan tässä – Saarikivi on valikoitunut, Heikki Pursiainen on palkattu. Siispä kun tällainen Pursiaisen Libera-vaipoissa hautoma suklaamuna seuraavan kerran kuoriutuu julkiseen keskusteluun, kehotan osapuolia pysymään asiassa: että Pursiainen on pursiainen, eikä siitä muutu.