Kulttuurivihkot 3–4/2020, pääkirjoitus

”Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan / voi viedä huomispäivän tie?” Tätä Georg Otsin Muuttuvat laulut -kappaleen kysymystä on koronakriisin yhteydessä jo useasti pohdittu. Tartuntataudin uhka on pakottanut suuren osan ihmisistä eri puolilla maailmaa muuttamaan arkeaan radikaalisti.

Koronakriisi ja moninaiset muut maailmalla koetut pandemiat ovat osa ympäristökriisiä. Kiinan villieläintorit ovat vain jäävuoren huippu: metsäkato, villieläinten luonnollisten elinympäristöjen tuhoutuminen ja tehoeläintalous ulostevuorineen ovat kaikki osaltaan johtaneet eläimille luontaisten mikrobien siirtymiseen ihmisten taudinaiheuttajiksi. Lisäksi kotieläintuotannon holtittomasta antibiootinkäytöstä juontuva antibioottiresistenssi on lisännyt kuolleisuutta COVID-19-taudin jälkitauteihin.

Pandemioiden ehkäisy jatkossa edellyttää ekologisesti kestävään ruuantuotantoon ja elämänmuotoon siirtymistä, mikä on muutenkin välttämätöntä. Jos vain epidemian laajemmat yhteydet tulevat ymmärretyiksi – mikä ei tapahdu itsestään –, meillä on nyt entistä paremmat mahdollisuudet ekokatastrofin torjumisen vaatimiin muutoksiin. Missään nimessä nyt ei pidä ”jatkaa siitä, mihin ennen epidemiaa jäätiin” eli syvemmälle umpikujaan ja uusiin pandemioihin.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa maanviljely ja kotieläintuotanto ovat kestävämmällä pohjalla kuin monilla muilla alueilla. Täälläkin ruuan tehotuotanto toimii silti uusiutumattomien tuontipanosten, kuten öljyn ja fosfaatin varassa, ja tuotantoeläimet eivät monesti pysty toteuttamaan lajityypillisiä tarpeitaan. Pandemiat tuskin täältä lähtevät liikkeelle, mutta omahyväisyyteen ei ole meilläkään varaa.

Suomalainen monitieteinen tutkimusyksikkö BIOS on lanseerannut ekologisen jälleenrakennuksen käsitteen. Aivan kuten toisen maailmansodan jälkeen rakennettiin yhteiskunnan infrastruktuuri paljolti uusiksi ja luotiin hyvinvointivaltio, nyt on uudistettava yhteiskunnan aineenvaihdunta fossiilitalouden jälkeiseen aikaan. Tutkimusyksikön tavoitteena on, että ”ilmastonmuutoksen ja muiden ekologisten kriisien pahimmat seuraukset vältetään samalla kun yhteiskunnan demokraattiset käytännöt, kansalaisten hyvinvointi ja kulttuurinen rikkaus kohentuvat”.

Ekologisesti kestävä elämänmuoto on harkitusti ja oikeudenmukaisesti toteutettuna todellakin nykyistä miellyttävämpi – ja huomattavasti miellyttävämpi kuin korona-ajan poikkeusarki. Se ei vaadi sosiaalisten kontaktien ja kulttuuritapahtumien rajoittamista, vaan juuri yhteisöllisyys ja kulttuuri ovat siinä eräitä keskeisiä elämänsisällön lähteitä aineellisen kuluttamisen sijasta. Silti muutokset kohti kestävää elämänmuotoa ovat huomattavasti vaikeammin saatavissa läpi kuin korona-ajan rajoitustoimet. Ne eivät ole mahdollisia ilman laajan hegemonian rakentamista.

Emeritusprofessori Jari Heinonen pohtii tämän Kulttuurivihkojen artikkelissaan (s. 56) 2020-luvun  hyvinvointivaltion mallia ja sitä, miten muodostuisi suuri liike ja hegemonia sen rakentamiseksi. Kun digitalous kasvattaa työnantajien valtaa ja jättää työntekijöitä entistä enemmän yksin, usein näennäisyrittäjiksi, vastaliike lisääntyvälle riistolle saa ennemmin tai myöhemmin lisää kaikupohjaa. Tuottavuuden kasvu on saatava kanavoitua työntekijöiden ja kansalaisten enemmistön hyväksi, ja tähän on yhdistettävä ympäristökysymysten ratkaisu.

Porvarilliset poliitikot, "asiantuntijat" ja mediat toistelevat erityisesti talouskriisin aikana tai sellaisen uhatessa (ja milloinpa sellainen ei uhkaisi), kuinka meillä "ei ole varaa" tasa-arvoisen hyvinvointivaltion rakenteisiin ja heikko-osaisimmista huolehtimiseen. Aineellisesti niukentuvassa taloudessa resurssien oikeudenmukainen jakaminen tulee kuitenkin entistäkin tärkeämmäksi. Mantra onkin käännettävä päälaelleen: meillä ei ole varaa vaurauden keskittymiseen harvalukuiselle suuromistajien luokalle.

Olennaista on erilaisten muutosliikkeiden yhteistyö. Esimerkiksi ympäristö- ja rauhanliikkeen olisi löydettävä toisensa, Suomessa tällä hetkellä etenkin HX-hävittäjähankkeen torjumiseksi nykymuodossaan. Hankkeen ympäristö- ja ilmastovaikutukset ovat mittavat ja sen nielemillä miljardeilla saataisiin suuria aikaan ekologisessa jälleenrakennuksessa.

Kirjallisuus ja taiteet viitoittavat monesti tietä uuteen ja laajentavat ymmärrystämme maailmasta. Runous, jonka näkyvyyttä tässä Kulttuurivihkoissa pohditaan (sivuilla 23–43), laajentaa etenkin kielellistä tajuntaamme ja rekisteriämme. Tällainenkin auttaa suunnistamaan myllerrysten ajassa.

Georg Otsin sanoin: ”Huomiseen lauluun nyt soinnut luokaa”.

Kulttuurivihkot 3–4/2020, sisällys ja saatavuus

 

ILMOITUS