Kulttuurivihkot 6/2019, pääkirjoitus

Vihreä liitto päätti lokakuussa lopettaa äänenkannattajansa Vihreän Langan rahoittamisen. Lehti ilmoitti päätöksen merkitsevän sen ilmestymisen loppumista vuodenvaihteessa. Päätöksessä yhdistyvät kahden keskeisen yhteiskunnallisen instituution, median ja puoluelaitoksen, kriisit.

Taustalla on puoluesihteerien vuonna 2008 sopima muutos, jossa puoluelehtien erillinen tuki yhdistettiin puoluetukeen ja muutettiin viestintätueksi, jonka käytöstä kukin puolue saa itse päättää. Tuolloin puoluesihteerit sopivat, että lehtien tukemiseen käytettäisiin vastaava summa kuin aiemminkin, mutta myöhemmin tämäkin korvamerkintä poistettiin. Kenellekään ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, että nämä päätökset ovat osaltaan ajaneet puoluelehdistön ahdinkoon.

Vihreä Lanka lopetetaan tilanteessa, jossa vihreät ovat saavuttaneet historiansa parhaan eduskuntavaalituloksen ja sen myötä roiman korotuksen puoluetukeensa. Rahan puutteesta ei siis ollut kyse. Puoluesihteeri perusteli päätöstä sillä, että puolueen kannattajat tavoitetaan paremmin sosiaalisen median kautta.

Alan piireissä on päivitelty aiheellisesti journalismin merkityksen unohtamista sekä viestinnän ja journalismin sotkemista toisiinsa. Viestintä palvelee viestivän organisaation tarpeita, kun taas journalismi – ainakin ihanteidensa mukaan – palvelee lukijoiden oikeutta tietää. Ei ole myöskään epäilystä siitä, kummassa asioihin voidaan pureutua syvemmälle.

Brändäystä journalismin sijasta

Median kriisi on kaikille tuttu: lehtien tilaajamäärät vähenevät, kun uutisia luetaan internetistä maksutta. Nuoremmissa ikäluokissa aiempaa harvempi tilaa päivä- tai viikkolehtiä kotiinsa. Omistus alalla on keskittynyttä ja uutisvälitys yksipuolistunut ja samanlaistunut.

Suomalaiset puolueet rakentuivat alkujaan paljolti ruohonjuuritasolla eri väestöryhmien intressien mukaisesti. Niiden lehdet ovat olleet tärkeitä maailman haltuunoton välineitä ja yhteisöllisyyden luojia. Puolueet elävinä, laajoina joukkoliikkeinä kuitenkin hiipuivat, kun poliittiset vastakkainasettelut lientyivät konsensusta rakennettaessa ja kun työväenliikkeen voima heikkeni reaalisosialismin romahduksen ja uusliberalismin läpimurron myötä.

Vain muutama prosentti suomalaisista kuuluu johonkin puolueeseen. Puolueiden viestintä perustuu aatteiden sijasta mielikuvien ja brändien rakentamiseen, kun ne kalastelevat sen enemmistön ääniä, joka ei ole poliittisesti tiedostavaa. 2010-luvulla vastakkainasettelut ovat jälleen korostuneet, mutta aatteiden ja luokkaintressien sijasta puhutaan identiteeteistä. Erityisesti tämä korostuu toisaalta vihreiden ja toisaalta perussuomalaisten kannattajakunnissa. Asialliselle ja syvälliselle journalismille, jota Vihreä Lanka on osaltaan edustanut, ei tunnu olevan tällaisessa ilmapiirissä sijaa.

Tästä huolimatta puoluelehdillä ja muilla aatteellisilla lehdillä on merkittävät lukijakuntansa ja ne ylläpitävät tärkeää yhteiskunnallista keskustelua. Jos niiden annetaan kuihtua, luodaan kierrettä, jossa poliittisen julkisuuden pinnallistuminen ja yhdenmukaistuminen kiihtyvät.

Poliittisten lehtien tukia kehitettävä

Yleisvasemmistolainen Kulttuurivihkot ei kuulu puoluelehtiin, vaan se saa Taiteen edistämiskeskuksen Veikkauksen tuotoista jakamaa kulttuuri- ja mielipidelehtitukea. Tuki on hyvin niukka: kokonaispotti on vajaat 900 000 euroa, ja tukea sai tänä vuonna 75 lehteä. Kulttuurivihkojen osuus oli 24 000 euroa. Muissa Pohjoismaissa vastaavat tuet ovat huomattavasti isompia.

Suomi on kuitenkin niin pieni kielialue, että valtavirrasta poikkeavat viestimet eivät voi täällä toimia pelkästään kaupalliselta pohjalta. Kun puolueet – muutkin kuin vihreät – vähentävät lehtiensä tukemista, on aika miettiä muita tukijärjestelyjä.

Poliittisia lehtiä varten voitaisiin perustaa oma tukimuotonsa, jonka piiriin voisi kuulua muitakin kuin puolueiden äänenkannattajia. Myös eduskunnan ulkopuolisten puolueiden julkaisuilla olisi mahdollisuus saada tällaista tukea. Yksi mahdollisuus olisi laajentaa kulttuuri- ja mielipidelehtituki koskemaan myös puoluepoliittisia lehtiä. Tällöin sen kokonaispotin pitäisi olla monin verroin nykyistä isompi. Mikäli tämä halutaan tehdä kustannusneutraalisti, puoluetukea voitaisiin vastaavasti leikata, jolloin palattaisiin vuotta 2008 edeltäneeseen tilanteeseen. Puoluetukikin on tosin sinänsä tarpeellinen ja perusteltu tukimuoto. Sen jaossa tulisi kuitenkin olla muitakin kriteereitä kuin puolueen kansanedustajapaikkojen määrä, jotta puolueet voisivat olla muutakin kuin vaaliorganisaatioita.

Jos haluamme monimuotoista ja moniäänistä tiedonvälitystä, julkiset panostukset sen eteen ovat välttämättömiä. Jos jotkut eivät pidä sitä tärkeänä, sekin olisi hyvä sanoa ääneen.

Kulttuurivihkot 6/2019, irtonumerot