Christelle Mas: Bio Fraction, Galleria Huuto (Helsinki) 15.10 – 7.11.2021

Galleria Huudossa on esillä Ranskasta kotoisin olevan, Oulussa asuvan Christelle Masin biotaiteen saralle sijoittuvia valokuvakollaaseja. Teosten tuotannossa on käytetty hyödyksi Oulun Biocenterin resursseja, 3D-mikroskooppeja ja kuvankäsittelyohjelmia. Valokuvapaperille tulostettuja kuvia Mas on leikannut ja sommitellut vaikuttaviksi kollaaseiksi.

Mas on tutkinut mikroskoopeilla näytteitä, jotka ovat peräisin bakteereista, hyönteisistä, kaloista tai käärmeistä. Vaikka tietää, että kollaasit koostuvat mikroskooppisista osista, kuvista on erottavinaan vaikkapa heinäsirkan jalkaväkäset, jonkun kovakuoriaisen kiiltävän haarniskan ja liekohärkäkoiraan vahvat yläleuat. Toisaalta syntyy myös mielikuvia rannikoillemme huuhtoutuvasta muoviroskasta, josta esimerkiksi taiteilija Tuula Närhinen on koonnut Frutti di Mare -nimisen installaation. Siinä muovin kappaleista sommitellut eläimet keinuvat vesisäiliöissä kuin ironisoiden sitä ylpeyttä, jolla olemme kerran suhtautuneet kaikkeen luomaamme, oli se sitten planeetan siunaukseksi tai tuhoksi. Mas kuuluu siihen yhä kasvavaan joukkoon taiteilijoita, jotka yhdistävät työskentelyssään tieteellisiä metodeja esteettiseen luovuuteen.

Monilla biotaiteen tekijöillä paikkasidonnaisuus, maastossa työskentely ja vuoropuhelu luonnon kanssa ovat tärkeitä työn ulottuvuuksia. Esimerkiksi edellä mainittu Närhinen on tutkinut Senne-nimisessä teoksessaan kyseisen joen saastuneisuutta liikkuen maastossa keittiösiivilästä tehdyn näytteenottajan kanssa ja tarkastellut myöhemmin näytteitä mikroskoopin avulla. Tämän prosessin pohjalta valmistunut teos on eräänlainen vaihettuva värikartta, jossa lähempänä asutusta otetut näytteet vastaavat tummista sävyistä. Närhiseen verrattuna Mas työskentelee virtuaalisemmin. Laboratorio-olosuhteissa kytkös todellisuuteen, ulkopuoliseen maailmaan on heikompi ja tarkasteltavat ilmiöt sijoittuvat jollakin tavalla irti maasta olevaan ulottuvuuteen. Tämä ulottuvuus on osa Masin teosten eettistä selkärankaa.

Taiteilijan panostus tieteeseen tuntuu jostakin syystä rauhoittavalta. On levollisuutta herättävää, että tiedemaailman liepeillä operoi henkilöitä, joiden kiinnostus tieteeseen ei ole puhtaan tiedonjanon motivoimaa, vaikka näinä tieteellisen denialismin ja hokkuspokkuksen aikoina tällaiset ajatuskulut voivat herättää epäilyksiä. Kaikki yhteisöt kuitenkin tarvitsevat ulkopuolisia, jotta aukeaisi tiloja toiminnan päämääriä ja keinoja kyseenalaistavalle pohdinnalle. Taiteellinen työskentely tarjoaa reflektiivisen tilan tieteen saavutusten ja työkalujen arvottamiselle ja ristiriitojen käsittelylle. Mas onkin kiinnostunut siitä, miten tieteessä luodut uudet katsomisen tavat muokkaavat maailmankuvaamme.

Paul Virilio on pienessä ja vihaisessa, teknologiavastaisessa teoksessaan Art And Fear And Art As Far As The Eye Can See tarkastellut näkemisen teknologioiden vaikutuksia ihmisten maailmankatsomukseen. Hän tulee siihen johtopäätökseen, että jopa mikroskooppi on osa sellaista futuroskopiaa, jossa käsillä oleva menettää merkityksensä empaattisen toiminnan kohteena. Kaikki puuhastelu, joka katkaisee ihmisten suhteen humukseen ja siirtää toiminnan virtuaaliseen tilaan, on taipuvainen kutusumaan puoleensa katastrofeja, Frankensteineja. Masin näyttelyssä ei viitata suoraan biotekniikan mahdollistamaan elämän halveksuntaan. Alaa seuraava katsoja tuo pitkälti kriittisen potentiaalin mukaan näyttelyyn omassa ajattelussaan.

Biotieteissä sekä katsominen että koskettaminen ovat mahdollisia kehittyneen teknologian ansiosta. Sitä kohtaan, mitä ei voi käsin koskettaa, ei voi tuntea empatiaa, voisi todeta Husserlin kuuluisaa lausahdusta hieman muunnellen. Masin hybridiolentojen äärellä mieleeni palautuu kuva laboratoriossa kasvatetusta hiirestä, jonka geenejä manipuloimalla sen selkään oli saatu kasvamaan ihmisen korva. Masin hybridit ovat samalla kertaa eettisiä ja esteettisiä. Hybridiolentojen ”elinkelpoisuus”, hirviömäisyyden vastakohtana, on tulosta juuri siitä, että Masia on ajanut niiden luomisessa kauniiden muotojen löytäminen. Ihmeen kaupalla tuloksena on kollaaseja, jotka vaikuttavat evoluution tulokselta.

Orgaanisuuden vaikutelma ei karise, vaikka hybridiolennot tuntuvat välillä rakennetun niistä samoista värikkäistä ja kiiltävistä papereista, joista hauraat joulukoristeet on askarreltu. Hybridit koostuvat lukemattomista jaokkeista, niiden yhteispelin mahdollistavista nivelistä, mielikuvituksellisia käyttötarkoituksia omaavista ulokkeista. Elämä on näkymättömissäkin tavattoman eriytynyttä ja monimutkaista. Tällaisia hahmoja voisi elää syvällä meren pohjassa tai sisällä meissä itsessämme. Kollaasien pinnoista osa on harmaan värisiä, osan Mas on värittänyt digitaalisesti ja myös tusseja käyttämällä.

Värit katoavat mikroskoopilla katsoessa, sillä tarkasteltava alue on pienempi kuin värien aallonpituus. Myös avaruuden vaikuttavat näyt saavat värinsä jälkikäsittelyssä, sillä kuvat otetaan mustavalkokameroilla. Kun näet hiekan värisen Jupiterin punertavine myrskynsilmineen, kyse on aina taiteilijan näkemyksestä. Väreillä tehdään kuvaa uskottavaksi, todelliseksi. Mustavalkokuva ei ole yhtä hyvä propagandassa kuin värivalokuva, ja esimerkiksi NASA on pitänyt palkkalistoillaan taiteilijoita, värin ammattilaisia, kylmän sodan avaruuskilpajuoksun aikana. Masin teoksissa alkuperäisen ja käsitellyn kuvapinnan vuorottelu muistuttaa siitä, että tieteessä estetiikalla on aina ollut vaikuttavuutta rakentava funktio.

Mas toteuttaa tieteeseen kuuluvaa, katsomiseen linkittyvää pakkoa toimia järjestellessään uusiksi havaintojaan. Värittämisen eleen voi nähdä viittauksena tieteellisten tutkimusten popularisointiin, suurten suunnitelmien vaatimaan maaperän valmisteluun. Tiedämme, että NASAn Mars-mönkijän ottamat kuvat punaisesta planeetasta, sopivasti editoituina, ovat alku tulevaisuudessa tapahtuvalle kolonisaatiolle. Käsi seuraa katsetta.

Mas ei tyydy mikroskooppien avaamiin näkyihin, vaan työstää kuvia edelleen digitaalisesti ja käsin. Siten hän noudattaa imperatiivia, että tiedolla on tehtävä jotakin. Tieteentekijän etiikkaan kuuluu ajatus siitä, että ei ole arvokasta se, että vain jotkut tietävät, vaan että tieto on saatettava yhteiskunnan käytettäväksi. Taiteen tekijänä Mas on kuitenkin vapautettu vaatimuksesta, että tiedon on oltava hyödyllistä. Se on vain asetettu esille sellaisessa manipuloidussa muodossa, jossa tuloksia arvotetaan tieteelle vierailla mittatikuilla, puhtaalla esteettisyydellä ja subjektiivisilla mieltymyksillä.

Biotieteissä luodut risteymät, kimeerit, yhdistävät kahden tai useamman eliön soluja ja näiden yhdistelmien tutkimuksella tavoitellaan lääketieteellistä hyötyä ihmiskunnalle. Risteymillä ei ole itseisarvoa. Masin taiteellinen projekti vie tieteen sivuraiteelle subjektiivisen mielikuvituksen höttöiselle maaperälle, missä kimeerien luomiselle on vielä otollisemmat olosuhteet kuin biotieteissä. Miten Mas käyttää tätä vapauttaan?

Masin hybridiolentojen esteettistä vaikutelmaa vahvistaa niiden muotojen synnyttämä mielikuva tarkoituksenmukaisuudesta, funktionaalisuudesta. Hybridiolentoja katsoessa voi melkein kuvitella, miten ne liikkuvat. Kiemurtelemalla, värisyttämällä ruumistaan, käyttämällä pikku jalkojaan. Niillä on keinot saada tietoa ympäristöstään, väkästen päässä on tunto ja verkkosilmät aistivat valoa. On kuin olentojen ulkomuoto olisi heijastusta jostakin tietystä ympäristöstä. Tuntuukin, että Mas on kuvitellut otukset osana niiden asuttamaa maailmaa, niillä on oma paikka, joskin aivan pienen pieni. Koti, pikemminkin kuin kaikilta muilta ylijäävä lokero. Universumi puhuttelee näissä muodoissa ihmisen, tämän tarpeiden, ohi. Elämä sulkeutuu itseensä ja selittyy itsestään käsin. Masin hybridien äärellä voi esittää viattoman kysymyksen siitä, miksi mitään on, joka on tunnepohjainen reaktio kaiken tarkoituksenmukaisuuteen sattumanvaraisuudessa.

Lopulta Masin taide onkin melko kilttiä, mikä johtunee paljolti siitä, että laboratorioiden raadollinen todellisuus jää tämän näyttelyn ulkopuolelle. Hybridejä tulee pitäneeksi universaalin ylevyyteen korotettuina suurenmoisen elämän kuvaajina. Biotieteitä koskevassa yhteiskunnallisessa keskustelussa ollaan kuitenkin vasta siinä vaiheessa, että kimeerien ja kudosviljelmien itseisarvoinen olemassaolo ei vieläkään ole tunnustettua. Näyttelyn katsoja pääsee etenemään suoraan tähtitaivaan kirkkauteen kulkematta ensin eettisten painajaisten kautta.

Ravistelevat kuvat ovat vaikuttaneet elämänvalintoihini, vaikka suljen silmäni ja klikkaan itseni pois saman tien, kun näen vaikkapa verkossa kaltoinkohtelua. Tällaisten kuvien vaikutus ei perustukaan aikaan, jonka käytät niiden katsomiseen. Niiden voima perustuu siihen, että ne iskostavat ruumiiseen refleksinomaisen pahasta pois kääntymisen. Pohjimmiltaan kaikkein painavimmat päätökseni ovat olleet refleksejä. Ehkä Masin edustaman taiteen tehtävä on varmistaa, että tuskallisilla välähdyksillä on paljon rikottavaa, paljon mahdollisuuksia tuottaa kipua.

Masin hybridiolentojen etäisesti tunnistettavat ruumiinosat, toki vain mielessä kuvitellut, saavat miettimään, miten näytteenotto on tapahtunut. Millaisten toimenpiteiden kohde eläin on ollut? Millaisiin prosesseihin taiteilija kytkeytyy tieteen resursseja käyttävänä ulkopuolisena? Toimiiko taiteilija enemmän uuden katseen tuojana kuin instituution tavoille oppivana omaksujana? Empatian toteutumisen tiellä on matka katseesta kosketukseen. Kosketettu on aina samalla katseen kohde, ja kauneus synnyttää katsojassa halun koskettaa. Katse voi olla kylmä, vain tietoa uuttava, tai se voi olla kosketus, empaattinen silmäys. Masin taiteessa pohditaan empatian ulottamista alueille, joissa virtuaalisuus syrjäyttää käsinkosketeltavan todellisuuden. Virtuaalisuus synnyttää eettisiä tyhjiöitä, joissa on mahdollista luoda hirviöitä vain, koska kukaan ei ollut paikalla näkemässä toisin.

Kirsi Uusitalo

Kuvat: Christelle Mas

ILMOITUS