Kulttuurivihkot 2/2023, pääkirjoitus

”Suomalainen demokratia on kuolemanvaarassa.”

Näin kirjoitti kokenut politiikan toimittaja Unto Hämäläinen tutkittuaan puolueiden jäsenmäärien kehitystä (Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä syyskuussa 2022). Kun 1980-luvun alussa pelkästään kolmella suurella puolueella oli puoli miljoonaa jäsentä, viime vuonna kaikilla eduskuntapuolueilla yhteensä oli enää 190 000 jäsentä. Vielä kaksi vuotta aiemmin määrä oli 214 000. Kaiken lisäksi huomattava osa puolueiden jäsenistä, esimerkiksi SDP:n jäsenistä yli puolet, on eläkeläisiä.

Hämäläinen ennustaa puolueiden häviämistä ja pohtii, mitä tulee tilalle – etujärjestöjen lobbareita, spontaaneja kansalaisliikkeitä vai asiantuntijavaltaa.

Suomalaisilla puolueilla on kunniakkaat juuret ruohonjuuritasolta nousseina kansanliikkeinä. Työväestön kamppailu olojensa parantamiseksi synnytti vasemmistopuolueet, joita ilman Suomessa ei olisi edes nykyisen kaltaista hyvinvointivaltiota. Pienviljelijät ja muut maaseudun vähäväkiset ajoivat asiaansa Maalaisliiton kautta. Kokoomus syntyi halusta tehdä Suomesta kuningaskunta, mutta sen varhaisemmat juuret ovat suomalaisuusliikkeessä. Vihreät nousivat Koijärven kettingeistä Arkadianmäelle ja toivat ihmisten huolen ympäristön tilasta osaksi politiikan esityslistoja.

Mutta ovatko puolueet enää eläviä kansanliikkeitä? Käytetäänkö niiden piirissä valtaa enemmän alhaalta ylöspäin vai ylhäältä alaspäin? Jo vuonna 2008 ilmestyneessä Hanna Kuuselan ja Mika Rönkön toimittamassa kirjassa Puolueiden kriisi todetaan, että puolueet ovat antautuneet rahan ja median ohjailtaviksi. Tuolloin puhuttiin uusliberalisoitumisesta: poliitikot olivat menettäneet valtaansa talouselämälle ja sisäistäneet ajatuksen vaihtoehdottomuudesta.

”Puolueiden johtoportaat ovat lähentyneet muita poikkikansallisia puolue-eliittejä ja omaksuneet uusliberalistisen, liikkeenjohdollisen maailmankuvan. Taloushallinnon virkamiehet määrittelevät keskustelua ja erimielisyydet marginalisoidaan”, Kuusela ja Rönkkö kirjoittivat.

Tuon jälkeen on tapahtunut paljon. Perussuomalaiset tekivät jytkynsä puhumalla kansan kielellä ja onnistuivat herättämään nukkuvia äänestäjiä, missä vasemmisto oli epäonnistunut. Toisaalta vasemmistokin 2010-luvun mittaan hieman terästäytyi ja politiikka tuli takaisin politiikkaan. Juha Sipilän porvarihallitus ja Antti Rinteen ja Sanna Marinin keskusta-vasemmistolainen hallitus ovat olleet monessa asiassa – sisäpolitiikassa – kuin yö ja päivä. Tämän kevään vaalien jälkeen vasemmistoliitto ja kokoomus tuskin lähtevät yhteiseen hallitukseen, kuten 1990-luvulla ja vielä jytkyn vuonna 2011. SDP ja kokoomus saattavat lähteä, mutta helposti nekään eivät yhteistä säveltä löydä.

Isossa kuvassa irtiottoja globaaliin kapitalismiin perustuvista näennäisistä politiikan raameista ei ole kuitenkaan juuri nähty. Millä hallituksella olisi rohkeutta vaikkapa kansallistaa maan sisuksessa olevat luonnonvarat, lyhentää lakisääteisiä enimmäistyöaikoja, alkaa verottaa suuria pääomatuloja palkkatulojen tavoin ja liittää ne myös kunnallisverotuksen piiriin tai mahdollistaa työntekijöiden merkittävä päätösvalta yrityksissä henkilöstörahastojen avulla? Tällaiset muutokset vaatisivat toisenlaisia vaalituloksia kuin tähän asti, mutta ennen kaikkea vahvaa kansalaisvaikuttamisen kautta tulevaa painetta.

Puolueista on tullut yhä enemmän vaaliorganisaatioita, jotka ovat omaksuneet yritysmaailman viestintä- ja markkinointiopit. Moni kokee ne arjessaan etäisiksi. Toki puolueilla ja niiden liepeillä on monenlaista demokratian kannalta merkittävää toimintaa, kuten keskustelutilaisuuksia, seminaareja ja opinto- ja julkaisutoimintaa. Suuria joukkoja ne eivät kuitenkaan ole enää vetäneet.

Jos kansa ei kiinnostu puoluepolitiikasta, pitäisikö kansa vaihtaa? Ehkäpä kuitenkin puolueissa ja poliittisessa järjestelmässä toimivien tulisi katsoa peiliin. Virittäisikö kiinnostusta ihmisten suorien vaikutusmahdollisuuksien lisääminen puolueiden jäsenäänestysten ja kansanäänestysten avulla tai päätöksenteon avoimuuden lisääminen?

Entä onko hektisessä nykymaailmassa ylipäänsä pistemäisen aktivismin ja some-tykkäilyn lisäksi sijaa yhteiskunnallisen kehityksen kokonaisvaltaiselle hahmottamiselle ja siihen perustuvalle pitkäjänteiselle toiminnalle? Pitäisi olla, mutta sen edellytykset tuntuvat jo hapertuneen siinä määrin, että niitä pitäisi aktiivisesti sivistyspolitiikan keinoin edistää.

Ehkä saamme nähdä myös uudenlaisia muutosliikkeitä ja vaikuttamisen muotoja, jotka tulevat puolueiden tilalle tai uivat niiden sisään. Demokratiaa voi olla myös ilman puolueita?

Nyt on kuitenkin edessä eduskuntavaalit, joissa valittavana on vielä toistaiseksi lähinnä puolueiden ehdokkaita. Äänestetään ja muutetaan maailmaa sitäkin kautta!

Kulttuurivihkot 2/2023, sisältö ja saatavuus

ILMOITUS