Kulttuurivihkot 6/2021, pääkirjoitus

Poliittinen keskustelu eduskunnassa on siirtynyt jo hyvän aikaa sitten yhteisen pandemia-kriisin hoidosta takaisin kinastelupositioon, joka ei kunnolla Marinin hallituksen kohdalla ehtinyt alkaakaan koronan koittaessa. Hallitus on aivan uudenlainen kaikkiin aiempiin verrattuna sekä ikä- ja sukupuolirakenteeltaan että toimintatavoiltaan. Tämä ärsyttää ja pelottaakin suunnattomasti oppositiota. Eduskunnassa on siksi nähty tällä vaalikaudella luokattoman ja häpeällisen alatyylistä keskustelua sekä suoranaista kiusaamista.

Vetoan puhemies Anu Vehviläiseen, että hän asettaisi parlamentaarisen komitean luomaan johtamalleen maamme ylimmälle vallankäyttäjälle sitovan säännöstön, jolla tälle kansanvallan kukkulalle määriteltäisiin raamit ohjaamaan sivistynyttä, kunnioittavaa ja totuudessa pysyvää keskustelua sekä toisten kansanedustajien kohtelua.

Samantyyppistä itsetutkiskelua pyytäisin medialtakin. Jokaisen toimituksen ja yksityisen toimittajan olisi mietittävä sitä, miten asiansa tuo julki. Eriäviä mielipiteitä ja näkökulmia tarvitaan aina, mutta dialogia olisi käytävä toisia kunnioittavasti. Klikki- ja lokajournalismin sijasta tarvitaan ylevämpiä tavoitteita työtämme ohjaamaan.
Tiedonvälitys siirtyy yhä enemmän internetiin, jossa melkeinpä joka lehdellä – mukaan lukien Kultuurivihkot – on kommentointiosio. Media jakaa uutisiaan sosiaalisen median alustoilleen, joilla kommentointi on vilkasta. Eikä siinä ole mitään pahaa. Parhaimmillaan se rikastuttaa keskustelua ja avaa uusia näkökulmia.

Nyt se ei sitä tee – päinvastoin. Palstat täyttyvät ala-arvoisuuksista, tyhjää täynnä olevista poliitikkoja (ja kaikkia julkisuudessa olevia henkilöitä) kohti osoitetuista solvauksista. Kukaan ei näitä oikeasti valvo tai moderoi, kellään ei ole vastuuta näistä kirjoituksista, joita päivästä toiseen suolletaan esimerkiksi suurimpien päivälehtiemme uutisten alle muun muassa Facebookissa. Nämä päivittäiset tuhannet kunnianloukkauksen rajan heittämällä ylittävät herjaukset vyöryvät joka kotiin, joka kännykkään. Miksi asian annetaan olla?

Ne toki kiinnostavat monia ja keräävät seuraajia. Joitakin ne houkuttavat näpyttelemään perään vieläkin alhaisemman herjan. Ainahan varsinkin poliitikkoja on arvosteltu ja usein syystäkin. Kotien ja huoltoasemien pöydissä käyty keskustelu tyylilajeineen on nyt vain siirtynyt nettiin – ja murtautunut siten julkiseen sfääriin. Toisaalta kasvokkain istuminen sai edes vähän miettimään sitä, mitä suustaan voi päästää. Netissä näin ei ole.

Toki myös huoltoaseman baarin pöydässä olevasta lehdestä kohtaamme nykyään entistä pahempaa provosointia ja tahallaan väärinymmärtämistä. Kun iltapäivälehti jauhaa kuukaudesta toiseen omaa propagandaansa, esittää tyhmempää kuin on ja levittää paikkansapitämättömiä huhuja, kansalainenkin voi ajatella, että millään ei ole enää mitään väliä. Mitä ja miten tahansa saa sanoa.

Miten tällaisessa ympäristössä esimerkiksi valtioneuvoston jäsen jaksaa tehdä pitkäjänteisesti työtään? Vaikka kuinka vastustaisi hallituksen politiikkaa, täytyy muistaa, että kansa nämä ihmiset päättäjiksemme on valinnut ja he tekevät heille osoitettua työtä. Politiikan sisältöjä saa ja pitää arvostella.

Osalle mediaa oletus – tai pikemminkin toive – hallituksen kaatumisesta tuntuu olevan jatkuvasti juttujen lähtökohtana. Hallitusta kaatavaa kriisiä etsitään joka asiasta. Esimerkiksi syksyn budjettiriihen yhteydessä mediassa kysyttiin: ”Onko tämä se päivä, jolloin hallitus kaatuu?” Tunnin päästä uutisesta valtioneuvoston kanslia ilmoitti, että budjettisopuun on päästy. Esimerkiksi budjettiriihet ovat iät ajat venyneet ja niissä on nähty jos millaista draamaa, muttei niihin yksikään hallitus ole kaatunut sitten 1970-luvun.

En muista ennen nähneeni yhtä raflaavia otsikoita kuin nyt. Tämäkin voi selittyä nettiajan nopeudella: siellä voi julkaista sekunnissa mitä tahansa sen enempää miettimättä. Mitään erityisen hyvää tämä ei journalismille tee, eikä sille kunniaa. Nämä uutiset vain polarisoivat, hajottavat ja rikkovat yhteiskunnallista keskustelua ja koko kansaa eivätkä anna yhtään mitään.

On tärkeää muistaa populistipoliitikoiden, keskustelupalstoilla mesoavien kansalaisten ja yhden agendan perässä juoksevien toimittajien olevan silti vain pieni vähemmistö. Valtaosa meistä kykenee asialliseen kielenkäyttöön, suorastaan vaatii sitä. Edellä kuvaamiani on vain pieni osa ja toivottavasti sellaisena – näkyvästä roolistaan huolimatta – pysyvätkin. Olemme suurilta osin sivistynyttä, rauhallista, hyvää dialogia käyvää kansaa. Suuri osa lehdistä kantaa Kulttuurivihkojen tavoin Julkisen sanan neuvoston Vastuullista journalismia -merkkiä. Annetaan sen näkyä entistä vahvemmin tulevana vuonna.

Juha Säijälä

Kulttuurivihkot 6/2021 verkkokaupassa:

Digilehti

Painettu lehti

ILMOITUS