Pääkirjoitus, Kulttuurivihkot 4–5/2021

Geopoliittisen sijaintinsa vuoksi Afganistan on monesti ollut suurvaltakamppailujen näyttämönä. Valloittajille vaikeakulkuista kohdetta on kutsuttu ”imperiumien haudaksi”. Britannian armeija koki siellä yhden nöyryyttävimmistä tappioistaan ensimmäisen afgaanisodan päätteeksi vuonna 1842. Neuvostoliitto joutui vetäytymään sieltä lähes kymmenen vuoden sotimisen jälkeen 1989, pari vuotta ennen omaa luhistumistaan. Ja tänä vuonna sieltä vetäytyy Yhdysvallat liittolaisineen – Suomi mukaan lukien – 20-vuotisen sotimisen päätteeksi.

Uutisvirrassa historialliset ja geopoliittiset perspektiivit jäävät helposti katveeseen. Nykytilanne juontaa juurensa kuningasvallan kaatumiseen vuonna 1973, jolloin kuningas Zahir Shahin sukulaismies, entinen pääministeri Mohammed Daud Khan kaappasi vallan ja julisti maan tasavallaksi. Tätä seuranneissa kamppailuissa valtaan nousi lopulta sotilasvallankaappauksella marxilais-leniniläinen Afganistanin kansan demokraattinen puolue (HDKA) vuonna 1978. Puolueen sotilassiipi oli ryhtynyt toimintaan sen jälkeen, kun yksi HDKA-johtaja oli murhattu ja muut pidätetty.

Tuolloin Afganistanista tuli yksi kylmän sodan areenoista. Maa syvensi yhteistyötään Neuvostoliiton kanssa, kun taas Yhdysvallat Pakistanin avustuksella tuki uutta hallitusta vastaan kapinoineita islamistisia ryhmittymiä. Kapinoinnin levitessä ja uhatessa hallitusvaltaa Neuvostoliitto puuttui tilanteeseen sotilaallisesti. Vaikka Neuvostoliitto halusi tukea HDKA:n hallintoa, se kuitenkin ensi töikseen syöksi vallasta HDKA:ta edustaneen presidentti Hafiz Allah Aminin, joka sai surmansa neuvostoliittolaisten erikoisjoukkojen rynnäkköä seuranneessa taistelussa, ja vaihtoi tämän yhteistyöhaluisempaan HDKA-johtajaan Babrak Karmaliin. Lyhyeksi aiottu interventio muuttui miehitykseksi, joka sai esimerkiksi monet Afganistanin oman armeijan sotilaat vaihtamaan puolta ja liittymään islamistisissien riveihin. Kymmenvuotinen sota oli julmaa molemmin puolin.

 

Yhdysvaltojen tuolloisen presidentin Jimmy Carterin neuvonantaja Zbigniew Brzezinski kehui muistelmissaan tuottaneensa Neuvostoliitolle ”oman Vietnamin” aseistamalla ääri-islamilaisia jihadisteja. Ansa toimi, mutta myöhemmin siihen astui Yhdysvallat itse, kun sen yllyttämän islamistisen liikehdinnän pohjalle kehittyivät al-Qaida ja Pakistanin tukema talibanliike. New Yorkin ja Washingtonin syyskuun 2001 iskujen jälkeen – kun jonnekin piti hyökätä – presidentti George W. Bush valitsi ensimmäiseksi kohteekseen talibanin hallintaan päätyneen Afganistanin, toiseksi Irakin. Kummankin operaation tulokset ovat katastrofaalisia.

Yhdysvaltojen sotien kustannuksia arvioivan asiantuntijahankkeen (The Costs of War Project) mukaan Afganistanin sodan suoraan aiheuttamia kuolemia on ollut 176 000 ja taloudelliset kustannukset ovat olleet yli 2 000 miljardia dollaria. Irakin sota on maksanut vielä kolme kertaa enemmän, ja kuolonuhreja on noin 300 000. Kaikkiaan syyskuun 2001 iskujen jälkeisissä sodissa on hankkeen laskelmien mukaan puollut 929 000 ihmistä, joista 387 000 on siviilejä. Jo pelkästään siviiliuhrien määrä on noin 100-kertainen syyskuun 2001 iskuissa kuolleiden määrään nähden.

Irakiin aiheutetusta sekasorrosta nousi ääriliikkeistä pahimpiin kuuluva Isis. Nyt se on saanut jalansijaa Afganistanista, ja odotettavissa on taisteluja Isis-K:n ja talibanhallinnon välillä.

Afganistanin operaation epäonnistuminen, jota paikallista historiaa tuntevien ei ollut vaikea ennustaa, merkitsee länsimaille merkittävää hegemoniatappiota Aasiassa. ”Kyseessä on vanhan siirtomaajärjestelmän purkamisen viimeinen vaihe, joka tapahtunee Kiinan johdolla”, arvioi seurauksia valtiotieteiden tohtori Pekka Visuri artikkelissaan Suomen Geopoliittisen Seuran verkkosivuilla.

 

Suomi on osallistunut Afganistanissa Naton johtamaan ISAF-kriisinhallintaoperaatioon ja sitä seuranneeseen Resolute Support -operaatioon. Virallisesti ei ole myönnetty, että Suomi on sotaa käyvä maa, vaikka näin on käytännössä ollut.

Keskeisiä perusteluja Suomen osallistumiselle ovat olleet muun muassa ”transatlanttiset suhteet” sekä operaatiosta saatavat sotilaalliset opit. Voi kysyä, haettiinko miehitysluontoisesta operaatiosta todella oppeja oman maan puolustamiseen vai pikemminkin uusiin Yhdysvaltojen johtamiin interventioihin.

”Transatlanttiset suhteet” ovat varmasti edenneet. Siitä saatiin taas uusi osoitus Afganistanista vetäydyttäessä, kun Suomi lupautui ottamaan maahan suomalaisten palveluksessa olleiden afganistanilaisten lisäksi sellaisia Naton palveluksessa olleita, jotka eivät olleet mitenkään palvelleet Suomea. Samaan aikaan kaikkia nimenomaan Suomea alihankkijayritysten kautta palvelleita ei evakuoitu. Jopa omien kansalaistensakin evakuoimiseen supervalta tarvitsi pienen Suomen apua. Yhdysvallat onkin kansainvälisessä politiikassa kuin vanhan ajan kuninkaallinen, jolle on aina muistettava tehdä palveluksia tai antaa lahjoja. Näin Suomi on Afganistanin sodan yhteydessä monesti tehnyt.

Kun suurvaltapolitiikan mannerlaatat järkkyvät, olisiko Suomen aika nostaa taas kunniaan puolueettomuuspolitiikka suhteessa suurvaltojen eturistiriitoihin ja keskittyä pitkäaikaisiin vahvuusalueisiinsa: YK-vetoiseen rauhanturvaamiseen, konfliktien sovitteluun, rauhaa edistäviin kansainvälisiin aloitteisiin, kehitysyhteistyöhön ja siviilikriisinhallintaan?

Historian osalta lähteenä on käytetty linkitettyjen sivujen lisäksi muun muassa Reko Ravelan kirjaa Afganistanin loputon sota (Like ja Rauhanpuolustajat 2011).

Kulttuurivihkot 4–5/2021, sisällys ja saatavuus

ILMOITUS