Kirja-arviot

Timo Airaksinen (2023): Lukea, kirjoittaa, ymmärtää – kirjallisuuden puolesta. Robustos. 234 sivua.

"From my mother`s sleep I fell into the State. And I hunched in its belly till my wet fur froze. Six miles from earth, loosed from its dream of life. I woke to black flak and nightmare fighters. When I died they washed me out of the turret with a hose." 

Randal Jarrell: The Death of the Ball Turret Gunner

Runoa ei ole kääntäminen, kirjoittaa professori Timo Airaksinen uutuuskirjassaan Lukea, kirjoittaa, ymmärtää – kirjallisuuden puolesta (Robustos 2023). Nabukoville käännös oli "verinen pää lautasella". Niin se vaikuttaa olevan Airaksisellekin. Airaksinen tulkitsee runoa ymmärtämisen tuottamisen tapana ja yrittää vastata samalla kysymykseen: Mistä olikaan kysymys?

Tässä herkullinen perusasetelma; deweyläisesti kokemusta voi sanoa esteettiseksi vain, jos se on totta, miellyttävä ja itsessään haluttava. Airaksinen ei siis lähde perinteisen kirjallisuuskritiikin tapaan harhailemaan oman ylhäisen yksinäisyytensä turvin siihen samaan ansaan, josta Eeva-Liisa Manner varoitti, kun runous oli pitkän aikaa käsitetty liian paljon tunteen asiaksi, vaikka sen piti olla hänen mielestään koko persoonallisuuden asia.

Airaksinen aloittaa kertomalla ensinnäkin, mikä on ball turret. Se on amerikkalaisen toisen maailmansodan aikaisen pommikoneen mahan alle sijoitettu muovi- ja alumiinipallo, jossa kyhjöttää ampuja, gunner, konekivääreineen, siis pallotorni. Hänellä ei ole mitään suojaa vihollisen tulelta ja hävittäjän avatessa tykkitulen, hän on ensimmäinen uhri. Hyvän kuvan runon ilmataisteluista Airaksisen mielestä saa, kun katsoo Saksan Luftwaffen koulutustarkoituksiin tehtyjä hävittäjän konekiväärikameran ottamia autenttisia filmejä.

Airaksinen kirjoittaa ensimmäisen runon säkeen aiheuttaneen kovasti vaikeuksia lukijoille ja alkaa pohtia syitä; Mitä se tarkoittaa? Mitä on äidin uni, ja ennen kaikkea, mitä tarkoittaa the State isolla kirjaimella: ”Äidin uni on alkuperäisen rauhan ja viattomuuden tilan metafora. Äidin unessa nuoren pojan elämä on aina parhaalla mahdollisella tavalla. Rakastavan äidin uni kuvaa parasta mahdollista maailmaa, joka siis on mennyttä ja korvautuu jollakin aivan muunlaisella todellisuudella, joka on the State.”

Tämä tila on Airaksisen mukaan outo, sanoin kuvaamaton ja niin erityinen, että se on kuvattava erisnimellä, jotka aina kirjoitetaan isolla kirjaimella. Kyseessä ei siis ole the State valtiona, joka nyt sotii ja tempaa kertojan mukaansa tuhon tielle. Ei missään nimessä, siitä Airaksinen on varma. Kyseessä on tuo tiloista oudoin, johon kertoja on nyt vangittuna. Kyseessä on Airaksisen mukaan pallotornin paradoksi, kun hyvä äiti muuntuukin pahuudeksi. Kertoja kyyhöttää aseineen pallossa kuin äidin vatsassa ja sikiöasennossa yksin kylmässä korkealla.

"Hän on tyhjässä avaruudessa, kunnes jäätyy seinään kiinni. Hänen paksu turkistakkinsa on hiestä märkänä, vaikka kylmä kuinka puristaa. Kuoleman kylmyys ja elämän lämpö kohtaavat kuoleman jäädessä voitolle. Arktisen maan asukas ymmärtää kyllä tämän metaforan. Korkealla taivaan sinessä kertoja tajuaa olevansa aivan uudessa todellisuudessa, siellä missä kaikki elämä lakkaa olemasta.” 

Airaksisen mukaan pommikone ohuessa ilmassa ja tyhjässä avaruudessa on kokonaan oma maailmansa, joka irrottaa kertojan kaikesta muusta ja erityisesti elämän unelman unesta. Elämä on unta: "Uni loppuu heräämiseen, kun todellisuus palaa. Elämä pallotornissa ei ole unta, koska se on irrallaan kaikesta siitä mitä uni pystyy käsittelemään. Elämä pallotornissa ei ole edes elämää, koska se ei ole unta. Todellisuus on ilmatorjuntakranaattien (flak) räjähdyksiä, jotka jättävät jälkeensä sirpaleryöpyn ja likaisen savutuprahduksen. Lopuksi ilmestyvät vihollisen hävittäjälentokoneet, jotka tulittavat kaukaa ja ajavat sitten melkein kiinni risaksi ampumaansa pommikoneeseen."

Hävittäjät ovat painajainen. Koneet eivät ole enää painajaismaisia, kun ne katoavat maailmasta ja korvautuvat painajaisilla. Ne ovat kamalinta mitä ylipäänsä voi olla. Ne ovat saalistavia petoja, jotka raatelevat ampujan palloonsa ja jättävät hänet sinne ruumiinnesteet seinille jäätyneinä roiskeina. Runo ei sano: jos olisin kuollut, vaan ”kun kuolin”. Tässä on Airaksisen mukaan koko ajan puhunut vainaja, katkera vainaja, joka on muuttunut pelkäksi saastaksi, joka lähtee pois pallosta korkeapaineisen höyrypesun avulla. Välineet ovat jo valmiina. 

”Runon loppu on iskevä, dramaattinen ja katkera – ja kokonaan vailla metaforista sisältöä. Runon viimeisellä säkeellä ei ole enää mitään tekemistä runomuodon kanssa, koska se vain toteaa, kuinka sotilaslentokentällä toimitaan. Siellä kaikki on tavanomaista rutiinia – kuolema erityisesti. Runon rakenteen hienous on siinä, että ensimmäinen säe on metaforisrunollinen arvoitus ja viimeinen säe pelkkä suorasanainen lopetus. Ensimmäinen säe runoilee haaveillen ja viimeinen iskee lukijasta ilmat pihalle samalla pakottaen samaistumaan.”

Nyt Airaksisen mukaan lukija ymmärtää, mitä tarkoittaa puhe heräämisestä. Se tarkoittaa Airaksisen mukaan kahta asiaa, ensiksi heräämistä sodan todellisuuteen ja toiseksi runon loppumista. Painajaisessa ei ollut näet enää mitään runollista: "Painajainen on mitä se on, silkkaa pelkoa ja kauhua, ja sitten painajaisen toteutuminen. Näin runomme liukuu kuin huomaamatta irti runoudesta ja muuttuu raportiksi. Kuollut mies siinä valittaa kohtaloaan. Runo, joka ei ollutkaan oikea runo, on runoista hienoin." 

Runo on hänestä tyrmäävän tehokas ja se johtuu hänestä siitä, ettei runo ole niinkään oikea runo vaan pieni itsenäinen sanateos: ”Ajatellaan patsasta, jonka taiteellinen teho perustuu siihen, ettei se ole patsas.” Toinen Airaksisen esimerkki koskee Fernando Pessoan teosta Book of Disquiet ja sen erään loppukohtauksen tulkintaa. Airaksista kiinnostaa Pessoan tapa välttää samaistuksia ja tapa käyttää monia valeminän kaapuja keskenään. Airaksinen on kiinnostunut kirjan sisältämien aforismien runsaudesta sekä syvämietteisyydestä, jotka hänen mielestään menevät usein filosofian ja metafysiikan puolelle.  

”Toinen mahdollinen selitys on platonistinen. Me kaikki olemme luolan vankeja katsomassa harhakuvien varjomaista leikkiä luolan seinällä, vailla kosketusta todelliseen maailmaan. Meillä ei ole pääsyä ulos katsomaan todellisuutta sellaisenaan kuin se on. Ihminen luolassa on kuollut tai kuolleen kaltainen, koska hän on vailla osuutta todelliseen maailmaan. Elämä on siinä todellisuudessa, jonne meillä ei ole pääsyä. Tässä elämä ja kuolema ovat kuitenkin metaforia, enkä ole ollenkaan varma olisinko silloin halunnut ajatella kuolemaa muuten kuin realiteettina.”

Airaksinen löytää Pessoalta kappaleen, joka herättää hänessä toivon ratkaisun löytämisestä: Se alkaa aivan platonistiseen tapaan: ”Me olemme kuolema”. Seuraa tuttu ajatus: ”Mitä me kutsumme elämäksi, on todellisen elämämme uni, sen kuolema mitä todella olemme.”

Airaksisen mielestä se oli nätisti sanottu: ”Mutta kun uneksimme – ja me uneksimme aina, emme ole kontaktissa todelliseen minäämme, jota voi siksi pitää kuolleena. Siksi tässä kohtaa kuoleman metafora on jotenkin sama kuin ilmaisussa "se lain kohta on kuollut kirjain”: ”Mutta Pessoa jatkaa: ”Kuolleet syntyvät, he eivät kuole. Maailmat vaihtavat paikkaa silmissämme. Me olemme kuolleet ajatellessamme elävämme: me alamme elää kuollessamme.”

”Tulkinta-avain löytyy, kun erotamme toisistaan kuoleman todellisen ja metaforisen muodon. Pessoa leikkii tällä erottelulla, kertomatta kummasta puhuu. Puhutaan kuolemasta todellisena ja lopullisena ruumiillisen olemisen loppumisena ja metaforisesta kuolemasta sielun kuoleentumisena. Pessoa ei puhu kuolemasta vaan sielun kuoleentumisesta, joka platonistille on kuolemaakin pahempi kohtalo. Silloin ”me olemme kuolema” tarkoittaa, että olemme olemukseltamme kuoleentuneita. ”Me alamme elää kuollessamme” vaatii vielä huomiota: kuolemassa, kuoleman hetkessä, on totuus kaikkien naamioiden pudotessa – lyhyt huvi. Ihminen näkee totuuden vasta viimeisellä hetkellään. Silloin tietää, ettei ole oikeasti elänyt. Nyt elää, kun kuolee.”

Airaksinen tyytyy lopulta ajatukseen, että ihminen elää uneksien ja totuutta näkemättä. Runo on kuin onkin ollut avain tuntemattomaan ja innostanut häntä ajattelemaan syvällisesti ja tutkimaan runon piilosanomaa muita tarkemmin: mitä tarkoittaa ”elää uneksien totuutta näkemättä”?. Kun emme tiedä tätä, olemme kuoleentuneita, ja tämä tila väistyy vasta kuollessamme, koska silloin emme ole enää kuoleentuneita.  

Harald Olausen

ILMOITUS