”Taidekritiikki on lopetettu tai vedetty minimiin monesta lehdestä. Lukijat eivät näytä käyneen kapinaan tämän seurauksena, vaan hyväksyneen tapahtuneen. Se kielii siitä, ettei yleisö ole kokenut erityistä halua osallistua henkitoreissaan korisseen journalismin lajin elvyttämiseen.”

Ylen toimittaja Tuomas Karemo 6.4. osoitteessa https://yle.fi/aihe/a/20-10004665

Taiteen kentällä kuohuttaa tänään uudella tavalla jo monta kertaa kuopatuksi julistettu taidekritiikki. Moni taiteilija kokee syystäkin kritiikin epäoikeudenmukaiseksi. Kriitikko Oskari Onninen sivusi aihetta Kuinka monta tähteä -ohjelmassa taidekritiikistä (2023). 

Hänen mukaansa ei uskalleta olla rehellisiä. Rehellisiä ei olla silloin kun pienet piirit ovat aina samoja ja kriitikot sekä taiteentekijät tuntevat hyvin toisensa. Yhden tärkeän syyn hän myös mainitsee: Ihmiset valehtelevat kuten yhteiskunnassa laajemminkin. 

Onninen sivuuttaa kuitenkin syy- ja seuraussuhteet ja vallan, rahan ja kunnioituksen keskinäisen liiton. Mutta ei ehkä ihan, sillä hän yhtyy elokuvatuottaja Markus Selinin populistiseen näkemykseen kritiikistä elitistisenä kaverilta kaverille kirjoittamisena. 

Se on sekä Selinin että Onnisen mielestä yksi oleellinen syy nykyiseen kritiikin tason ja arvostuksen syöksykierteeseen. Kulttuuritoimittajat ovat Onnisen mukaan kokeneet kirjoittaneensa muita paremmalle väelle ja olleensa itse muita parempia toimittajia, jotenkin erilaisia kuin muut.

Siitä huolimatta kritiikit ovat usein vain kritiikin muotoon puettuja mielipiteitä minusta tuntuu -tyyliin. Moraalifilosofi Harry Frankfurt sanoo kirjassaan Paskapuheesta (Johnny Kniga, 2006) kulttuurimme silmiinpistäväksi piirteeksi paskanpuhumisen, mikä on hänestä sama asia kuin valehteleminen. Tästä ei kuitenkaan uskalleta puhua kriitikkopiireissä lainkaan vaan se vaietaan.

Torstaina 30.3.2023 Osakari Onninen kirjoitti Iltalehdessä otsikolla "Kulttuurielämä ja PS ovat yllättävän lähellä toisiaan". Kirjoitus oli eräänlainen vastaus ps:n puheenjohtajan Riikka Purran kolmen puheenjohtajan vaalitentissä Ylellä heittämään sloganiin kulttuurista luksuksena. Mutta se oli myös oivaltavaa piruilua suomalaiselle kulttuuriväelle.

Persut tarvitsevat viholliskuvia voittaakseen, ja kulttuuri on yksi turvallinen sellainen nostattamaan tavallisissa sukankuluttajissa sellaista vihaa, joka jaksaa nostaa heidät ylös äänestämään. Vai onkohan niin? Tuskinpa. Mutta Onninen ei puhukaan kolumnissaan siitä, vaan suomalaisen taiteilijan ja perussuomalaisen poliitikon samankaltaisesta valmiudesta nuoleskella plebeijien fiilispohjaa. Pahinta hänestä on silloin, kun joku luulee eliitiksi.

Suuri kritiikin ongelma on moniäänisyyden puute ja sanottavan kapea-alaisuus. Kritiikit muistuttavat toisiaan eikä ihme: niitä kirjoittavilla on usein sama tausta ja samanlaiset mielipiteet. Ei ole suuri salaisuus, että kriitikot mielistelevät surutta suuria nimiä ja pelaavat isojen toimijoiden pussiin. Suuret taideinstituutiot ovat riippuvaisia isojen mediatalojen kritiikeistä.

Ylen toimittaja Tuomas Karemo kirjoitti Ylellä 6.4. otsikolla "Kiitos suomalainen taidekritiikki (1870–2023): Keskustelu Kiira Korven runokirjasta ei ollut merkki kulttuurijournalismin elinvoimaisuudesta, se oli kuolonkorahdus". Karemon mukaan suomalainen taidekritiikki näyttää kuolleen kokonaan:

”Suomalainen taidekritiikki on kuollut. Kritiikki menehtyi hitaasti edenneeseen sairauteen 21. maaliskuuta 2023. Tarkkaa syntymäaikaa ei tiedetä, mutta joidenkin arvioiden mukaan se syntyi vuonna 1870. Olisi väärin sanoa, että taidekritiikki olisi nukkunut pois kaikessa hiljaisuudessa läheistensä ympäröimänä. Päinvastoin kritiikki kuoli suuren melun saattelemana, silmiemme edessä.”

Karemo on oikeilla jäljillä, mutta hänen kritiikkiään himmentää hieman, tai laittaa oikeisiin mittasuhteisiin hänen oma pokkurointinsa auktoriteettien edessä: hänen ihaileva ylistyksensä 15.3. kulttuurikonservatiivien isäntämiehenä tunnetun vanhoillisen emeritusprofessori Matti Klingen mielipiteisiin, sillä ilman Klingen patavanhoillista analyysiä nykypäivän sivistysihanne tulee vallan mainiosti toimeen.

Karemon podcastit ja kirjoitukset ovat kuitenkin tärkeitä keskustelujen herättäjiä osin jo siksi, että ne tulevat valtamediasta. On parempi, että niitä tulee, kuin ettei. Taidekritiikki olisi voinut elää vielä Karemon mielestä jonkin aikaa, mutta maaliskuinen isku oli liikaa: ”Tuolloin ilmestyi Helsingin Sanomissa Arttu Seppäsen kritiikki Kiira Korven runokirjasta Hyppää vaan! Vain äärimmäisen naiivi ihmisyksilö saattaa sanoa, että Seppäsen kritiikkiä seurannut keskustelu olisi ollut osoitus kulttuurijournalismin elinvoimaisuudesta. Kyseessä ei ollut debatti vaan kuolonkorahdus.”

Karemo liioittelee tahallaan, eivätkä kaikki hänen tekstejään kommentoineet ole samaa mieltä hänen kanssaan. Karemon mukaan Seppänen valitsi teilattavakseen helpoimman mahdollisen kohteen eli kilpauransa päättäneen taitoluistelijan runokirjan. Sen eräs runo kuuluu näin: "Huh huh HUH". ”Asetelmaa voisi verrata siihen, että yläluokkien isoin oppilas kaataisi välitunnilla pienimmän ekaluokkalaisen ja tätä hehkutettaisiin kiinnostavimmaksi, mitä koulumaailmassa on aikoihin tapahtunut.”

Mutta onko asia näin? Miten SARV eli Suomen arvostelijain liitto vastaa tähän omassa Kritiikki näkyy -hankkeessaan? Liitolta on ilmestynyt hiljattain Kordelinin säätiön rahoittaman hankkeen uusin kirjanen. Nimi on kuitenkin hieman nurinkurinen hankkeen saaman kritiikin valossa.  

Kritiikin ongelma on ollut se, ettei se näy tai on laimeaa kaverijournalismia pahimmillaan. Mutta näistä asioista ei uskalleta puhua suoraan ja puhdistavasti. Onko kulttuurin korruptio juuri tätä?

Entä mikä vastuu asiassa on taidetta suurelle yleisölle sekä apurahapäättäjille arvottavassa taidekritiikissä?

Keskustelu asiasta jatkuu pienen piirin sisällä yhtä varmasti kuin se on tehnyt tähänkin saakka. Toivottavasti siihen tulee mukaan myös vasemmistolainen valtanäkökulma Cramscin kehittelemän hegemoniakäsitteen valossa.

Lisää keskustelua aiheesta Digivallila.com-sivustolla.

ILMOITUS