Helmikuussa vuonna 1983 olin tekemässä ensimmäistä teatteriarvosteluani Nuorison taidetapahtuman karsinnoista Helsingin nuorisoasiainkeskuksen esiintyville taiteille pyhitetyssä Narri-nuorisotilassa Itä-Pasilassa saman talon toisessa päässä, missä sijaitsi silloin vielä itsenäinen Intiimiteatteri.

Yksi esitys oli ylitse muiden. Teatteri Marotten esitys Puruissa oli verta oli sekä taidokas että vaikuttava elämys ja muistiin jäänyt kokemus. Kirjoitin arvostelussani, ettei esityksen aikana keneltäkään jäänyt varmastikaan huomioimatta se nautinnollinen ote työhönsä, joka esityksen näyttelijöillä oli työhönsä.

Huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen poikkeuksellisen vaikutuksen tehneeseen näyttelijään, Martti Suosaloon, joka erottui edukseen muista näyttelijöistä: hän oli fyysisessä ilmaisussa ihan omaa luokkaansa. Olin kuin noiduttu katsomossa ja tunsin, miten hän pureutui pääni sisään ja pääsi ihoni alle kohtalonomaisessa traagisuudessaan niin, että mahassa tuntui.

Oli selvää, että olin kohdannut erityisen lahjakkuuden, josta kuulisin vielä. Esitys voitti karsinnat ja pääsi jatkoon Nuorison valtakunnalliseen päätapahtumaan. Suosalo itsekin pääsi keväällä legendaarisen teatteriguru Jouko Turkan oppilaaksi Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön linjalle. Vuosien aikana hänen tyylinsä tuli tutuksi laajemmallekin yleisölle Teakin oppilasnäytöksissä ja suosio kasvoi sen myötä.

Suosalosta kasvoi teatterin alalla oman tyylinsä löytänyt vakuuttava näyttelijä, joka on valinnut lajikseen kaikista vaikeimman: komedian. Mutta ei minkä tahansa. Suosalolle ominainen traaginen hauskuuttaja saa maagiset mittasuhteet Suomen hauskin mies (2018) -elokuvassa Suosalon esittämässä teatterinjohtaja Toivo Parikan roolissa.

Esitys ja tulkinta ovat rohkeita ja lähes irvokkaita näyttäen hyvin sen voiman ja taidon, mikä ase älykäs huumori on oikeissa käsissä käytettynä tässä hänen itsensä ”karnevalistiseksi toriteatteriksi” kutsumassa tyylissään. Suosalo elää tarinoissa ja tarinat hänessä. Hän on niiden ruumiillistuma, ihan kuten hän on kuuluisassa kalletappis-tulkinnassaan kuin ilmielävä Jacques Brel laulamassa Porvareita tai Amsterdamia.

Suosalon tavaramerkki onkin kansanomaisuus ja suorapuheisuus unohtamatta irvailua ja tarinan inhimillistä opetusta ja ojennusta – niille, joille se on enemmän kuin muistutuksena tarpeen. Voikin sanoa, että Suosalon komedia on yhdistelmä suomalaista tavallisen kansan naurua herroille ja englantilaista mustaa huumoria.

Suurieleinen ja liioitteleva tyyli á la comedia dell'arte sekä voimakas fyysinen läsnäolo ovat olleet Suosalon tavaramerkkejä jo Puruissa verta -esityksestä lähtien. Suosalon omaksuma omintakeinen huumori ja esitystyyli vain vahvistuivat hänen nähdessään aikoinaan Erkki Saarelan Kom-teatterille tekemän Dario Fon Mysteerio Buffon, joka oli käänteentekevää Suosalon uralla ja kehityksessä itsenäisenä taiteilijana.

Noista päivistä lähtien Suosalo on tehnyt menestyksellisesti omaa ”Mysteerio Buffoaan” kiertueteattereissa ympäri maan. Niissä kun on helppoutena sama ymmärrys kuin Follakin; yksi mies, näyttämö ja yleisön kiinnostuksen ylläpitämiseksi tarvittava karisma sekä posketon irvailu totunnaisille teennäisyyksille.

Tärkeintä on se, että Suosalo on vakavissaan ja vakavasti otettava, eikä hän ammu yli halvalla, vaan taidolla ja tieten tahtoen yleisönsä toiveiden mukaisesti, jolloin asioiden groteski liioittelu saa Suosalon käsissä balladimaiset mittasuhteet, ja kyseessä on silloin ”suurta” irvailua ”suuren” typeryyden kustannuksella.

Kun kuulee Suosalon omasta suusta hänen oman sukunsa teatteritarinan ja vertaa sitä elokuvan Toivo Parikan tarinaan, ymmärtää hämmentyen, ettei niiden välillä yllättäen ole juurikaan eroa. Suosalo on vain elänyt todeksi silmiemme edessä erään mahdollisen tarinan, joka on saattanut olla totta, ja onkin ollut osissa, sieltä täältä, kuin isoisänsä Kalle Suosalon teatterimuistoista, kasaan haalittuna – se tunne. Se on samalla tavalla riipaiseva, ja sen välittäminen juuri on taidetta isolla T:llä, kuten se on ollut Kallellekin.

Martti Suosalon isoisän isä oli myös nimeltään Martti Suosalo, joka joutui punaorvoksi 1918. kun hänen kansanedustajaisänsä Kalle Suosalo ammuttiin Pietarsaaressa. Jalmari Parikka oli Martin teatteriopettaja. Elokuvan Suomen hauskin mies Toivo Parikka on sekoitus Aarne Orjatsaloa ja Jalmari Parikkaa.

Valkoiset vangitsivat Kalle Suosalon 15. helmikuuta, vaikkei hän kuulunutkaan punakaartiin eikä pasifistina kannattanut aseellista kapinaa. Suosalon pojanpojanpojan näyttelijä Martti Suosalon mukaan syynä oli lehtikirjoitus, jossa hän vaati inhimillistä kohtelua Pietarsaaressa vangituille venäläisille sotilaille.

On hienoa, miten Martti Suosalo elää näyttelijänä oman sukunsa tarinaa, ja samalla kaikkien näyttelijöiden ja tavallisten ihmisten tarinaa uudelleen kehittämissään kansan hahmoissa. Kallen tarina on toki surullinen, mutta samalla toivoa antava kaikille niille ihmisille, jolta toivo on mennyt, juuri kuten Toivo Parikkakin.

Ehkä tässä onkin Suosalon sukusaagan kuuma ydin; ikävät asiat voi kääntää päälaelleen yrittämällä löytää niiden huvittavat puolet ja näyttää se niille, jotka eivät siihen itse kykene tai eivät jaksa ajatella asioita siltä kantilta. Ehkä se on yksi Suosalon agendoista ja syistä nousta ilta illan jälkeen lavalle – ei viihdyttämään, vaan herättämään ja kannustamaan – yleisönsä eteen.

Suosalon esittämä tragikoominen Toivo Parikka on kautta aikojen ensimmäinen työväenteatterin Robin Hood -hahmo vuoden 1918 traagisia tapahtumia kuvattaessa. Elokuvassa ja samaan tarinaan perustuvassa näytelmässä valkoisia voittajia pannaan koko rahalla niin halvalla, että heikkomielisemmältä voi lörähtää naurunremakkojen keskellä ”Svinhufvudit” pöksyihin.

Jotain myös tuon ajan kovuudesta ja itsepuolustukseksi suoritetusta itsesensuurista sekä vaikeudesta puhua vaikeista asioista jälkipolville, jotka ovat joutuneet kokemaan sen läheltä joko itse tai vanhempiensa ja sukulaistensa kautta, kertoo teatterineuvos Matti Aron kirjoittama Sörnäisten Työväennäyttämön – Helsingin Työväenteatterin historiikki Kestävä kaarisilta (Helsingin työväenteatterin kannatusyhdistys 1982). Historiikissa sivuutetaan täysin vuoden 1918 tapahtumat, eikä edes sanalla viitata sen vuoden näytelmiin ja tapahtumiin.

Vuoden 1918 kesä oli erityisen vaikeaa ja raakaa valkoisen terrorin pahimpina päivinä, josta elokuvakin kertoo. Jo heti elokuvan alkumetreillä katsojan eteen leviää toivottomuus ja suru, jotka eivät hellitä kuin vasta tarinan kehittymisen myötä loppumetreillä. Eletään valkoisen ylivallan aikaa. Suomessa oli käytännössä sensuuri ja oikeiston diktatuuri Saksan armeijan tukemana ensin saksalaismielinen Svinhufvud johtajanaan, ja sitten Saksan hävittyä brittimielinen Mannerheim valtionhoitajana.

Asioista ei saanut puhua eikä häviölle jääneellä kansanosalla ollut arvoa tai oikeuksia voittajien silmissä. Muualla maailmassa ja etenkin pohjoismaisissa naapurivaltioissa huolestuttiin syystä laajoissa kansalaispiireissä punavankien epäinhimillisestä kohtelusta.

Suomen työväenliikkeen raju historia vuoden 1918 posttraumaattisine historiallisine kauhukertomuksineen kertoo siitä, miten taivutaan mutta ei taituta, mutta näyttää samalla taistelussa olemassaolonsa puolesta vaikeissa olosuhteissa unohtuneet Suomen hauskimman mies -elokuvan esiin nostamat tarinat.

Mikään vallankumous ei elä ilma yli-inhimillisiä tarinoita ja huumoria. Ihmiset kaipaavat vallankumouksien lisäksi myös leipää ja sirkushuveja ranskalaisten tapaan sofistikoidussa paketissa tarjoiltuna; yhtenäistä ja tärkeää näille kaikille näkymättömille vastarintapesille on kuitenkin pienten ihmisten merkitys ja voima toimia pahaa vastaan, kunhan toivoa pidetään yllä eikä anneta periksi.

Elokuvan lämmin humanismi ja tilanteen epätoivo esitetään sydänverellä niin koskettavasti, että samalla aukeaa uudenlainen ikkuna vuoden 1918 traagisiin tapahtumiin. Suosalon esittämä Parikka symbolisoi toivon lisäksi tulevaisuutta: herrojen kanssa tullaan toimeen vain lujasti oma pää pitämällä ja yhteistyöllä, sillä samalla tavalla, mitä Tuntemattomassakin sanotaan: asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat!

ILMOITUS