Kirja-arviot
Klaus Törnudd (2020): Vägen framåt. Artiklar och kolumner från åren 1965-2020. Helsingfors: Tore och Herdis Modeens stiftelse nr 45.
Korkea ikä on aina yhdistetty viisauteen. Kehenkään tuo maininta ei sopisi paremmin kuin Klaus Törnuddiin, joka täytti 26. joulukuuta 2021 yhdeksänkymmentä vuotta. Paitsi sillä varauksella, että Törnudd näyttää olleen poikkeuksellisen viisas, älykäs ja monipuolisesti ajatteleva koko elämänsä ajan.
Vuonna 1931 syntynyt Törnudd väitteli Helsingin yliopistossa vuonna 1961 aiheella Soviet Attitudes towards Non-Military Regional Co-operation (Helsinki: Suomen Tiedeseura). Teos on allekirjoittaneen mielestä sovjetologian maailmanluokan merkkiteoksia. Parempaa saa hakea!
Sittemmin Törnudd toimi kansainvälisten suhteiden professorina Tampereen ja Helsingin yliopistoissa, mutta teki ansiokkaan pääuransa ulkoministeriössä suurlähettiläänä monissa maissa ja kansainvälisissä järjestöissä. Törnudd on toinen kahdesta suomalaisesta – ensimmäinen oli Max Jakobson –, jotka ovat toimineet YK:n turvallisuusneuvoston puheenjohtajana.
Törnudd on editoinut puheena olevan 256-sivuisen kirjan omista kirjoituksistaan. Ne ovat lähinnä kirjoitettu Nya Argus ja Huvudstadbladet lehdille, kattaen viisi vuosikymmentä. Voi olla että useimmille suomalaisille – kuten allekirjoittaneelle – nämä suomenruotsalaiset keskustelut ovat jääneet suotta varjoon. Meidän vahingoksemme.
Tämäpä onkin maino kirja. Se on jaettu seitsemään temaattiseen lukuun. Joka luvussa pitkähköt artikkelit on kronologisesti järjestetty, mutta jokaisen jälkeen on hauskasti lisätty lyhyt ”Vad hände sedan?” -päivitys.
Törnuddin asenne on kauttaaltaan – olipa kyse naisen asemasta, oikeudesta aborttiin, asepalveluksesta kieltäytymisestä, kansainvälisestä rauhasta ja ydinaseista, kriisinhallinnasta, pakolaiskysymyksistä, tai uusimmasta ilmastonmuutosartikkelista, ja vielä mistä! – syvästi humaani ja silti jollain tapaa rationaalinen ja legaali. Tekstistä tihkuaa Törnuddin tiedetausta sekä syvällinen kokemus erityisesti YK-diplomatiasta, mutta myös terävä näkemys Suomen poliittisesta järjestelmästä ja kansainvälisestä oikeudesta.
Törnuddia voisi luonnehtia liberaaliksi demokraatiksi ja institutionalistiksi, joka uskoo hyvän lopulta toteutuvan rationaalisen argumentoinnin ja yhdessä sovittujen sääntöjen kautta. Ja hän ilmeisesti yhä uskoo näin. Kunhan otetaan järki ja tunne käsiin – sekä tiedetään että tunnustetaan tosiasiat.
Kirjan luonteen vuoksi Törnudd katsoo lähtökohtaisesti taaksepäin. Ihmeellisellä tavalla juuri siksi hän yltää nykypäivään ja pitkälle tulevaisuuteen. Eikä se johdu pelkästään ”mitä tapahtui sitten” -lisäyksistä. Törnudd on koko ajan ollut laajempien kehityskaarien hermolla.
Vain pari esimerkkiä on paikallaan. Otetaanpa aihe ”Yhtäläiset oikeudet”. Sen alla Törnudd käy eräässä artikkelissaan vuodelta 1969 sangen seikkaperäisen keskustelun erityisesti naisten – mutta myös isien – oikeuksista. Hän nostaa esille kysymyksen, että voisiko jopa lapsen isä saada palkkaa tai korvausta siitä, että jää hoitamaan pientä vauvaa sen ensimmäisinä kuukausina. Olisiko parempi luoda järjestelmä, jossa vanhempia ei rangaista taloudellisesti jos he hankkivat lapsia, vaan luodaan edellytykset kasvattaa heistä kunnon kansalaisia?
Toinen yleisteema on ”Sananvapaus”. Aihe pureutuu syvälle historiaan, mutta menee ihan myös nykyaikaisen ihmisen ihon alle. Vuonna 2009 julkaistussa kirjoituksessa pohditaan sitä, pitääkö sallia linja-autoissa mainoksia, joissa kyseenalaistetaan Jumalan olemassaolo.
Muut pääaiheet ovat sellaisia kuin ”Politiikka ja virkamiehet”, ”Maahanmuutto ja vähemmistöt”, ”Liittoutumat ja yhdentyminen”, ”Rauha ja turvallisuus”, ja ”Solidaarisuus ja maailmanyhteisö”.
On kuin lukisi tiivistettyä ja silti seikkaperäistä Suomen ja maailman lähihistorian katsausta – kokonaisvaltaisesti, ihmisestä lähtien. Kaikissa aiheissaan Törnuddin argumentointi vaikuttaa vastaansanomattomalta. Se perustuu tiukasti tosiasioille, yksityiskohtaiselle tiedolle sekä perustellulle omalle näkemykselle, ja lisäksi varustettuna liberaalilla kompassilla. Törnudd ei kuitenkaan tyrkytä näkemystään yhtenä normatiivisena totuutena.
Lukija hämmästyy yhä uudestaan siitä, miten ajankohtaisia jotkin Törnuddin 1960- tai 1970-luvuilla kirjoittamat artikkelit ovat; miten niiden analysoimat kipukohdat ja pullonkaulat ovat olemassa vielä tänä päivänä ja miksi niiden ratkaisut ovat jääneet puolitiehen.
Puheena olevan kirjan painos on kovin pieni. Jos intoa joltain kustantajalta löytyisi, allekirjoittanut on varma että kirjan toinen painos tai ehkä nettiversio tavoittaisi helposti sivistyksenjanoiset suomalaiset!
Olkoonpa ehkä tilinpäätös – lisää tällaista Klaus Törnuddilta! Elämäkerta tai muistelmateos taikka kylmän sodan suomalaisen diplomaatin kronikka olisi paikallaan. Tulisi taatusti luettua!
Christer Pursiainen
Professori, Norjan arktinen yliopisto, Tromssa
