Ilman elinvoimaista maaseutukulttuuria ja -kirjallisuutta ei ole olemassa todella vaihtoehtoista kirjallisuutta ja kulttuuria.

Suomalainen kaunokirjallisuus on edelleen pääosin laadukasta, mutta laajemmin kirjallisuuskenttä on ollut pahassa jamassa jo hyvän aikaa. Tarkennan tässä artikkelissa tilannetta kirjojen julkaisemisen, kustantamisen, markkinoinnin ja kirjallisuuskritiikin kannalta. Erityisesti kirjojen markkinointi, mainonta ja kritiikki on nykyisin niin keskittynyttä kaupallista pääkaupunkilaista puuhaa, että kiilan lyöminen tähän toimintaan on toivotonta. Kaunokirjallisuudessa vain se, mikä julkaistaan pääkaupungin Isoissa Taloissa, noteerataan koko valtakunnan mitassa. Vain se, mikä markkinoidaan tai näkyy Helsingin Sanomissa tai muussa valtamediassa, myy. Kaikki marginaali, pohjoinen tai itäinen Suomi, on täsmälleen samassa asemassa kuin oli Timo K. Mukan aikana, yli 50 vuotta sitten. Siitä marginaalista harva onnistuu eläessään ponnistamaan, ei onnistunut Mukkakaan. Pitää kuolla ensin!

Televisiossa esitettiin vuodenvaihteessa 2020–21 moniosainen virkistävä sarja haastatteluja otsakkeella Suomi on maalainen. Kirjallisuudesta siinä ei ole ollut juuri mainintoja, vaikka haastateltavana oli nilsiäläinen lahjakas nuori kirjailija Antti Heikkinen ja vaikka myös kaunokirjallinen Suomi on 2000-luvulle asti ollut korostetun maalainen tai maakunnallinen. Palaan suomalaisen kirjallisuuden maaseutukeskeisyyteen tuonnempana.

Kirjallisuuskritiikistä ja markkinoinnista

Olen toiminut Joensuussa ilmestyvän maakuntalehti Karjalaisen freelancer-kriitikkona yli 20 vuotta, teemana pääosin venäläinen kulttuurielämä ja kirjallisuus. Tämä työ päättyi vuoden 2021 alussa Karjalaisen kulttuuritoimituksen esimiehen vihaiseen puhelinsoittoon, jossa hän ilmaisi närkästyksensä ja rankan kritiikkinsä viimeisimpiin puheenvuoroihini julkisuudessa (joita tämäkin artikkeli osaltaan heijastaa). Jatkan kuitenkin freelance-työtäni esimerkiksi sellaisissa kulttuurilehdissä kuten Filmihullu, Kaltio ja Kulttuurivihkot sekä Kansan Uutisissa, mihin olen kirjoittanut Öisinajattelija-blogeja jo toistakymmentä vuotta.

Vajaat kymmenen vuotta olen kuulunut myös itäsuomalaislehtien (Karjalainen, Keskisuomalainen, Savon Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat) suurimmillaan noin 30 hengen arvostelijarinkiin, jota Savon Sanomien toimittaja Eeva Lankolainen koordinoi. Lehden toimittaja kokoaa listat selkeästi ”isoimpien kustantamoiden” kirjoista, mutta kuten Lankolainen kirjoittaa, joskus hän läpikäy jopa ”noin 50 kustantamoa”. Lisäksi kriitikot seuraavat kenttäänsä ja ehdottavat teoksia listojen ulkopuolelta.

Toimittaja lähettää syys- ja kevätkausin kriitikoille pääosin Isojen Talojen, siis tunnettujen kustantamojen kirjalistoja valikoiden sieltä nimikkeitä, teoksia, joista halutaan kirja-arvioita. Mukana ovat romaanit ja runot, tietoteokset ja lastenkirjat. Niistä jokainen ringin kriitikko saa valita haluamansa, esimerkiksi 10–15 teosta, joita toivoisi arvosteltavaksi. Toivomuslistastani olen saanut arvioitavaksi keskimäärin 5-7 kirjaa per kevät- tai syyskausi. Tämän lisäksi jotkin lehdet toivovat arvosteluja muistakin kirjoista – ja itse ehdotan silloin tällöin omiakin arvioitani. Lankolaisen mukaan ”– – arviot ovat nykyään tarkan analytiikan kohteina. Eli saamme varsin konkreettista dataa siitä, minkä kirjojen arvioita ihmiset lukevat”.

Pienten kustantamojen, kuten joensuulaisen Kirjokannen, teoksia ei anneta arvioitavaksi lainkaan tälle arvostelijaringille. Niitä voi toki tarjota omalla alueellaan yksityisesti, jos saa jostakin tiedon, että kirja on julkaistu. Olen tarjonnut täkäläisiä kirjailijoita. Huonolla menestyksellä. Kun esitin Karjalaiseen arvioitavaksi 4–5 vuotta sitten Kirjokannen julkaisemia kirjoja, vastaus kuului: "Et voi arvioida niitä, koska kuulut itse Kirjokannen kirjailijoihin, olet jäävi". Ymmärrän toki tuon jääviysperusteen, mutta lähimainkaan aina se ei toimi muissa arvioinneissa, esimerkiksi musiikissa, elokuvakritiikissä, teatterielämässä, lähiystäväpiirissä (?).

Kun kysyin, miksi kukaan muukaan ei arvioi Pohjois-Karjalassa julkaistua runsasta kaunokirjallisuutta, vastaus oli ympäripyöreä: "ei riittävää laatua", "ei yleistä merkitystä", "omakustanne". Jotakin sinnepäin, jos oikein muistan. Olin pöyristynyt, koska olin lukenut jo silloin paljonkin pohjoiskarjalaisia romaaneja, runoja, novelleja ja pystyn kyllä arvioimaan tönkkötekstin ja laadun välillä, sen verran olen elämäni aikana lukenut, kirjoittanut ja myös lehtikritiikkiä jo noin 40 vuoden aikana harrastanut. Ongelma on se, että niin moni muuallakin maakunnissa eli “periferiassa” julkaistu kelpo teos jää kokonaan vaille huomiota, arvioimatta mediassa, koska ei ole kaupallinen, vaikka olisi laadukas, uuden näkökulman, teeman tai tarinan tai tyylin puolesta kiinnostava.

Kirja-arvostelijat, kuten minä, olemme nykyään "pakkosidottuja" julkaisemaan arviomme useammassa mediassa tai sanomalehdissä, joihin myymme juttumme oikeudet suoraan sanottuna pilkkahintaan. Palkkioita saa joskus odottaa esimerkiksi Karjalaisen kulttuuritoimituksesta parikin kuukautta – ja niinkin voi käydä, että se ”unohtuu”, ellei itse muista kysyä perään! Tämä on nöyryyttävää ja alipalkattua polkumyyntiä freelancerin näkökulmasta. Samaa mieltä ovat haastattelemani kirjallisuuskriitikot, mutta palkkioista on sovittu kirjallisella erityissopimuksella. Olet ringissä mukana vain jos allekirjoitat sopimuksen. On olemassa tietysti kanavia, joihin voit kirjoittaa ilman palkkiota (saat toki mahdollisesti ainakin arvostelukappaleen ilmaiseksi): esimerkiksi tietokirja-arvioita julkaiseva agricola-lista ja SARV-Kirjavinkkaajat. Agricola-listalta olen saanut vuosikymmen sitten jopa pienen vuosittaisen korvauksen, en enää viime vuosina. Näihin ansioihin ja asioihin toivoisi muutosta, juuri kirja-arvioinnissa ja valtakunnallisesti, mutta nykymarkkinoilla tilanne voi olla toivoton (?). Palaan asiaan tämän artikkelini lopussa.

Kirjelmöin kirjallisuuskritiikin, markkinoinnin ja kustannuspolitiikan tilasta useamman kirjailijan kanssa alkuvuodesta 2021. Kirjailija ja kriitikko Teppo Kulmala ja kirjailijat Anneli Heliö, Tarja Tuovinen, Marjo Laner sekä Kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja ja aktivisti, itsekin kirjailija Kari Tahvanainen kommentoivat mietteitäni useammalla viestillä.

Teppo Kulmala mainitsi esimerkiksi sen, kuinka menestyneitäkin keskisuuria ennen maakunnallisia ”pajoja” (kuten Atena ja Minerva) sulautetaan parhaillaan suuriin taloihin. Pienet kustantamot taas upotetaan yleisessä julkisuudessa maakunnallisiksi kuriositeeteiksi, joiden tuotteita on hankala löytää enempää kirjakaupasta, marketista kuin netin erikoistarjouksista. Tämä siksi, että Kulmalan mukaan lukijoiden kiinnostusta mitataan markkinavolyymilla: ”Suomalainen kirjakauppa keskittyy omistajaansa Otavaan, ja marketit kirjailijoihin, joilla on "juorua" ja ylipäätään mediavietäväksi punnittua "kohinaa". Laadukasta kirjallisuutta julkaisevat pienkustantamot eivät ole helppoheikkejä, ja niiden on halu ja pakko katsoa markkinamenoja niin sivusta, ettei systeemiin sitoutunut valtamedia jaksa niiden suuntaan oikein edes vilkaista. Varsinkin kun kysymys on provinsseissa vaikuttavista tekijöistä tai heidän kirjojensa aiheista.”

Teppo Kulmalan mukaan muu Suomi on Helsingin näkökentässä sokeahkoa aluetta, ja vain harvat maakuntalehtien kulttuuritoimitukset ovat säilyttäneet tyydyttävän ja osin kiitettävän perspektiivin myös omien alueittensa kirjoihin. Lähinnä hän mainitsee Keskisuomalaisen ja Savon Sanomat. Hyvä niin, tämän kirjoittajan mielestä suurin osa aluelehdistä imitoi Helsingin Sanomia, julkkiselämäkertoja ja julkisuudessa naamansa jo vuosia näyttäneitä kirjailijoita. Isompien kustantajien tuotanto saa kaikissa lehdissä ylipainotetun aseman.

Kulmalan mielestä varsinaisen Don Quijoten aseman kirjallisuuden tantereilla saavat pienkustantajat ja kulttuurilehdet. Esimerkkeinä hän mainitsee kustantamo Kirjokannen ja sen primus motorin Jussi Virratvuoren Joensuusta. Ällistyttävän urhoollisesti myös monet muut sinnittelevät eri puolella Suomea, erityisesti kirjallisuuslehti Kaltion kotimaassa, pohjoisessa. Valtakunnallinen media ei halua huomioida juurikaan tätä periferian laatua, entusiasmista puhumattakaan.

(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.)

”Lyhytnovellin äiti” Rosa Liksom on lähtöisin pohjoisen maisemista. Kuva: Soppakanuuna / Wikipedia, CC BY-SA 3.0.

Kirjallisuuden Suomi-kartta

Menestyneen, laadukkaan ja arvostetun kirjallisuuden Suomi-kartta on sinänsä mielenkiintoinen ja aika maakunnallinen tai maalainen. Sen huomaa pikahistoriallisella silmäyksellä.

Suomen ainoan kirjallisuuden Nobelin saanut Frans Emil Sillanpää oli syntyjään maalta, Hämeenkyröstä. Hän oli luonnonkuvaaja, myös ihmisluonnon tyylitaituri. Sillanpää avasi länsisuomalaista maalaiselämää impressionistis-realistiseen tyyliin – niin elokuvallisesti, että romaanit ja novellit siirtyivät helposti filmeiksikin. Hän oli kiistelty hahmo, kun ei asettunut sotien välisenä aikana kahtia jakautuneella kulttuuririntamalla millekään ”puolelle”.

Myös Sillanpään jälkeen, siis toisen maailmansodan jälkeen, merkittävä suomalainen kaunokirjallisuus syntyi paljolti muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Tampereelle Urjalasta tulleen Väinö Linnan jälkiä seurasivat pian lähiympäristöstä Pispalaan muuttaneet maalaiset Lauri Viita ja Hannu Salama. Salama jatkaa tuotantoaan yhä 84-vuotiaana. Pohjoisemman Suomen huipuiksi nousivat pian myös piippolalaisen Pentti Haanpään vanavedessa Kalle Päätalo Taivalkoskelta ja Paavo Rintala Oulusta. Hyryn kylältä lähti etelään myös Antti Hyry – ja Sotkamon maaseudulta ponnisti “Havukka-ahon ajattelija” Veikko Huovinen.

Lappiin päin matkatessa pitää mainita kova kolmikko, joka edustaa sopivasti kirjoittamisen eri genrejä, tyylejä ja lajeja: Timo K. Mukka, Erno Paasilinna ja “lyhytnovellin äiti” Rosa Liksom ovat kaikki lähtöisin karuista oloista, pohjoisen maisemista.

Haminassa syntynyt Helvi Hämäläinen ja Sammatissa syntynyt Lohjan lahjakkuus Eeva Joenpelto ovat niitä vahvoja naisia, joiden verevää tekstiä olen aikoinani paljonkin lukenut. Toinen Eeva, Eeva Kilpi kuulunee sekä kaupunkilais- että maalaiskirjailijoihin (kuten moni muukin tekstissäni mainittu, tottakai!).

Eipä unohdeta Helsingin kirjailija- ja kustantajapiireistä Lohjalle asettunutta superlahjakkuutta Hannu Mäkelää, joka jatkaa yhä hurjaa kirjoitusvauhtiaan – kuten Pohjanmaan “sisäisen monologin” mestari, kauhavalainen Antti Tuurikin. Heitä luetaan laajalti, mutta “itsepaljastuskirjallisuuden” suomalainen syväluotaaja Teuvo Saavalainen on unohdettu ja tuntematon: hän kävi syntymässä Suomen reunalla Kotkassa, mutta teki kirjailijauransa Virroilla. Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt valtavirrasta poikkeava, hurjan kalliolaiselämän kasvatti Torsti Lehtinenkin, jonka huikean tuotannon löysin pyhäjärveläis-oululaisen aforistikkoystäväni Eero Suvilehdon ansiosta.

Entä Helsinki? Mielestäni kantaaottavat uudistajat ja poikkeavan rohkeat “luokkansa”, “liittonsa” ja “henkilökohtaiset ongelmansa” hyödyntävät tai paljastavat kirjailijat ovatkin näköjään suurimmaksi osaksi suomenruotsalaisia: Christer Kihlman, Jörn Donner, Henrik Tikkanen, Leif Salmén, Kjell Westö. Lahjakkaita naisiakin kuuluu joukkoon: Märta Tikkanen, Merete Mazzarella, Anja Kauranen, mutta Elvi Sinervon kaltaisia “tuntevia julistajia” saa hakea! Unohdinko jonkun helsinkiläisen? Paavo Haavikon kaiketi – ja nuorena kuolleen vaimonsa Marja-Leena Vartion Nurmijärveltä? Oman Helsinki-lukunsa ansaitsisi Pentti Saarikoski, mutta hänhän onkin syntyisin rajan takaa idästä, Impilahdelta?

Huomaan unohtaneeni, kuten yleensä muillekin kirjallisuudesta kirjoittaville käy, lähimain kaikki nerokkaat runoilijaklassikot, aforistikot, sanoittajat, käsikirjoittajat, elämäkerturit, tietokirjailijat ja monet novellistitkin. Mainitsenpa kuitenkin erään suosikkini, jota ei usein tietokirjailijana edes pidetä, nimittäin Oulusta lähtöisin olevan elokuvan moniottelijan, Peter von Baghin. Jos siirrytään klassikkosarjasta nuorempaan kirjailijasukupolveen, on ilman muuta kirjattava tähän elämäkerturi Nilsiän maaseudulta, nimittäin nopealiikkeinen ja lahjakas lupaus, Antti Heikkinen.

Voi tietysti ajatella niinkin, että kirjailijan syntymä- tai asuinseudulla ei ole mitään merkitystä kirjallisen laadun kannalta. Aiheiden, elämäntarinan ja isojen, vaikkapa historiallisten teemojen sekä kielen ja tyylin kannalta merkitystä on. Sen osoittaa tässäkin tekstissä mainittujen kirjailijoiden tuotanto. Klassikkokirjallisuus alkaa usein pienestäkin läpimurrosta, juuri maaseudulla tai ympäri Suomea sijaitsevissa pikkukaupungeissa, kuten historia osoittaa.

(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.)

Outokumpulainen kirjailija Esko-Pekka Tiitinen Tampereen kirjamessuilla vuonna 2009. Kuva: Soppakanuuna / Wikipedia, CC BY-SA 3.0.

Lastenkirjallisuudesta, lukemisesta ja kirjoittamisesta

Elokuvaohjaaja ja kirjailija Jörn Donner jää historiaan paitsi monipuolisen tuotantonsa myös loistavan kiteytyksensä ansiosta: Lukeminen kannattaa aina. Siihen ei ole oikeastaan muuta lisättävää kuin se, että lapsille lukeminen kannattaa erityisesti. Ja erityisesti nykyaikana: kirjastotkin ovat satutunteineen huomanneet sen, että valitettavasti lapsille lukeminen on vähentynyt. Toisaalta, on kuulunut huhuja, että koronapandemian aikana olisi perheissäkin tapahtunut tässä asiassa petraamista.

Jos kirjallisuus on periferiassa näkymättömissä, niin lastenkirjallisuus on aina ollut kokonaisuudessaankin miltei kirjallisuuden “periferiaa”. Valitettavasti. Tästä kirjelmöin vuoden 2021 alussa tunnetun ja ahkerasti erilaista tekstiä julkaisevan outokumpulaisen kirjailijan, Esko-Pekka Tiitisen kanssa.

Tiitinen kirjoitaa eräässä viestissään esimerkiksi näin:

“Omassa työssäni olen havainnut sen että lapsille ja nuorille kohdistettuja kirjoja ei juurikaan huomioida lehtien palstoilla. Usein ei ymmärretä tai tiedetä sitä, että lapsille sopivat kirjat ovat jo vuosisatoja olleet keskeisintä kirjallisuutta, koska niitä lukevat aikuiset ja lapset yhdessä. Kirjallisuudeksi koetaan useinkin pelkästään ns. aikuisten kirjallisuus.”

Tässä on vinha perä. Aika monen, minunkin kuuden lapseni lukemisharrastus tai sen puute on paljolti seurausta siitä, kuinka paljon me vanhemmat olemme tulleet kullekin lukeneeksi, kertoneeksi, tarinoineeksi yhdessä. Yleensähän lukemisharrastus puhkeaa ennemmin tai myöhemmin juuri siitä syystä, miten paljon lukeminen tai tarina on ollut perheissä, nukkumisrituaaleissa tai hämärän tunnin tarinoina läsnä. Jaa, noh, kukapa enää muistaisi, mitä ovat hämärän tunnin tarinat ja miksi ja milloin niitä kerrottiin. Vinkkaan tässä vaikka kirjailija Heikki Turusen suuntaan.

Esko-Pekka Tiitinen ei ole jäänyt laakereilla lepäämään, sillä hän on ollut muiden lastenkirjailijoiden kanssa perustamassa noin vuosi sitten VaLas-kollektiivia (Vapaat lasten- ja nuortenkirjailijat):

“Porukkaan kuuluu tällä hetkellä 15 Suomen eturivin kirjailijaa, Hannele Huovista Raili Mikkaseen. Vaikka kirjoitamme myös aikuisille, kirjoitamme myös lapsille. Ideamme on se, että luemme toistemme käsikirjoituksia ristiin ja annamme palautteen, korjausehdotukset jne. Normaalia kirjallisuustoimittajan työtä siis. Kirjailijat sitten julkaisevat kirjansa omien väyliensä kautta; pienkustantajien ja isojen kustantajien kautta ja omakustanteina. Homma toimii todella hyvin, viime vuonna saatiin valmiiksi kymmenkunta kirjaa. Toimimme etupäässä somessa ja informaatio kirjoistamme kulkee sitäkin kautta – –”.

Lasten ja nuorten lukemisharrastuksessa kirjastoilla on vanhempien ohella valtava merkitys. Kirjastojen satutunnit, koululuokkien kirjastokäynnit, lukupiirit ja kirjojen esittely on lähes näkymätöntä, mutta tuiki tarpeellista toimintaa. Se, että alueellisia ja paikallisia kirjailijoita ja heidän teoksiaan esitellään kirjastoissa, on myös siksi niin nuorten kuin vanhojen lukijoiden kannalta monella tavalla hyödyllistä. Kannattaa nimittäin pitää mielessä sekin, että asuinalueensa kauno- ja tietokirjallisuuteen tutustuminen voi avartaa kummasti näkemyksiä vaikkapa oman maakunnan, kunnan tai kaupungin historiallisesta kehityksestä, kulttuurielämästä ja nykyisestä poliittisestakin atmosfääristä!

Itä- ja Pohjois-Suomi, periferiako?

Pohjois-Karjalan viime vuosikymmenten arvostetuimmat ja tunnetuimmat kirjailijanimet on helppo luetella: ykköskaartiin kuuluu Nurmeksessa syntynyt ja Lapinlahdella kuollut Matti Pulkkinen, josta ei ole vieläkään julkaistu edes kunnon elämäkertaa! Tunnustan osasyyllisyyteni: olen hakenut menneinä vuosina turhaan apurahaa ”Romaanihenkilön elämä” -hankkeeseeni (työnimi, jonka tausta on Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema -romaanissa), mutta eipä anomuksilleni ole tullut vastakaikua edes Karjalaisen Kulttuurin edistämissäätiöltä, vaikka suosittelijoina on ollut pari kovan luokan kirjailijaa.

Heikki Turunen, Tuula-Liina Varis, Eeva Tikka ja Simo Hämäläinen ovat tunnustettuja Itä-Suomessa eläviä kirjailijoita. Ristiinassa syntynyt ja omaperäisenä runoilijanakin tunnettu Eeva Tikka on asunut pitkään Pohjois-Karjalan Hammaslahdessa, mutta ollut hyvin vähän julkisuudessa. Tuula-Liina Varis on syntyjään Loimaaalta ja kiertänyt Helsingin kautta Heinävedelle ja Joensuuhun – organisoimaan muun muassa suosittuja kirjallisuuspäiviä, jotka syksyllä 2020 valitettavasti peruuntuivat.

Pohjois-Karjala ei ole muutenkaan mikään kirjallisuuden periferia. Aktiivisia toimijoita ovat joensuulainen kirjailijayhdistys Ukri ja lieksalainen Brahean Kriivarit sekä kustannuspuolella Kirjokansi, jonka primus motor Jussi Virratvuori palkittiin viime vuonna esimerkillisestä työstään Maakuntakirjailijat-mitalilla. Kirjokansi on julkaissut viimeisten 5–6 vuoden aikana yhteensä ainakin sata teosta – romaaneja, novelleja, runoja, tietokirjoja.

Pohjois-Karjalassa kuten muuallakin “maaseudulla” ilmestyneistä nimikkeistä on vain mitätön murto-osa arvioitu, saati mainostettu missään mediassa, ei edes alueellisessa, vaikka pandemian oloissa lukemisen suosio on nousussa. Herää helposti kysymys, käsitelläänkö toimituksissa enää paljon muuta kuin valtakunnan julkkiselämäkertoja ja myyvää kaunokirjallisuutta. Epäilen että alue- ja paikallislehdissä, Ylessä tai televisiotoimituksissa ei oikeasti haluta tietää, sietää tai ainakaan noteerata ”maalaisuutta” kirjallisuuden alalla. Miksi? Onko taso niin huono, että ei kannata? Siinäkö syy vaikenemiseen? Ei, syy ei ole siinä, vaan esimerkiksi läpikaupallisessa ja keskittyneessä mediassa ja lehtialassa – kulttuuritoimittajista ja freelancereista karsitussa, vasten tahtoaan markkinointiin suuntaavissa kulttuuritoimituksissa.

Sanon suoraan: useimmat kirjailijat elävät ja ahertavat idässä ja pohjoisessa nälkärajalla, pienillä apurahoilla tai ilman! Miettikääpä, ja tutkikaapa tilastollisesti, kuinka monta julkaistua itäsuomalaista, lappilaista tai pohjoiskarjalaista kirjailijaa tai kirjaa on ollut mediassa esillä vuonna 2020. Silti, kuten hyvin tiedetään (jos halutaan laskea?), maaseudulta ja periferiasta on kotoisin aika monta lahjakasta kirjoittajaa viime vuosikymmeniltä. Olen itsekin kirjailija, Suomen Kirjailijaliiton jäsen, joka on julkaissut viisi kaunokirjaa ja toimittanut sekä kirjoittanut saman verran tietokirjoja, ollut mukana useissa erikielisissä kokoomateoksissa. Tiedän mistä puhun. Huolissani en ole enää eläkeläisenä itsestäni, vaan syrjäseutujen kulttuurista, monesta kollegastani, aloittelevista lahjakkaista maaseutukirjailijoista, jotka kaipaavat edes pientä huomiota, vaikkapa rankkaakin kritiikkiä. Sitä ei lehdissä eikä muussa mediassakaan näy, ei palstankaan vertaa, ei päälehdissä, ei edes aluemediassa, valitettavasti.

Kohti kattavampaa kirja-arviointia

Kirjojen kustantajien, Isojen Talojen tarkoitus on tuottaa luonnollisesti omistajilleen voittoa: kirja tai kirjailija on tuote, jota markkinoidaan “kohderyhmälle”, sopivalle asiakaskunnalle kuin mitä tahansa tavaraa. Laatua, sanataidetta tavoitteleva outo lintu tai iäkkäämpi omapäinen kirjailija ei kirjamarkkinoilla myy. Tuotehan on usein myös itse kirjailija ei romaani, vaan jo valmiina annettu televisiosta tuttu julkisuuskuva, naama tai kiehtova elämäntarina mediassa.

Vaikka data ohjaakin kustantajia ja niin sanottua “asiakaslähtöisyyttä” tutkitaan markkinoiden ja myyntitilastojen ehdoilla ja esimerkiksi e- ja äänikirjojen suosio kasvaa, painetuilla kirjoilla on edelleen keskeinen roolinsa ja lukijakuntansa. Paikkansa ja palkkansa ansaitsisivat myös pienkustantajat! Lukija löytää eri formaatit kirjastoistakin aina sitä paremmin mitä enemmän kirjallisuus ja sen arviointi on mediassa paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti esillä. Laatu saattaa jäädä piiloon pöytälaatikkoon kun palaute ei näy missään.

Toinen asia on suomalaisen kansansivistyksen tason huima lasku ja olematon historia- ja kulttuuritietoisuus, minkä syytä voi hakea markkinahumun keskellä myös koululaitoksesta, opetussuunnitelmista – ei vain siitä että "pojat pelaavat, eivät lue".

Eräs ratkaisumalli maaseutukirjallisuuden ja pienkustantamojen kannalta voisi olla uudenlaisen koko maata kattavan kirjakritiikin, julkaistun kirjallisuuden arvostelupalvelun perustaminen esimerkiksi Suomen Kirjailijaliiton, Suomen arvostelijain liiton, kirjastojen, kirjailijayhdistysten ja vaikkapa freelance-kirja-arvostelijoiden yhteistoimin. Mutta voisiko sellainen arvostelupalvelu saada mistään tukea ja rahoitusta, saati maksaa edes pientä korvausta kriitikoille, ammattiarvostelijoille?

Pentti Stranius

FL, Suomen Kirjailijaliiton jäsen, kirjailija, kriitikko, tutkija, toimittaja, suomentaja

(syntynyt Lahdessa, elänyt nuoruutensa Keski-Pohjanmaalla, Kannuksessa, opiskellut Pietarissa ja Joensuussa – tehnyt vaihtelevan työuransa Helsingissä ja Joensuussa, mm. Suomen elokuva-arkistossa ja Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella)

Artikkelia muokattu 8.4. klo 10.15: Poistettu nimimaininta ja sana "kaikki" lauseesta "Samaa mieltä ovat haastattelemani kirjallisuuskriitikot".

ILMOITUS