Kulttuurivihkot 2/2020, kolumnit

Vastikään ilmestyneessä teoksessaan Me olemme ilmasto. Miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla? (Atena 2020, suomentanut Ulla Lempinen) Jonathan Safran Foer kysyy, miksi emme tee mitään ilmastonmuutokselle: ”Se ei tunnu tapahtumalta, jossa olisimme mukana.” Me kaikki tiedämme, että ilmastonmuutos on totta, mutta silti me emme pysty uskomaan sitä. Katastrofit, onnettomuudet, kaikki ne tapahtuvat siellä jossakin, siis jossakin kaukana.

Ilmastonmuutos on liian monimutkainen ja siten liian abstrakti käsite, jotta osaisimme – tai haluaisimme – nähdä sen kaikissa arkisissa toimissamme. Vetoamme osaamattomuuteemme, kun kyse on haluamattomuudesta. Emme halua, että osaisimme. Pohjimmiltaan siellä jossakin -mentaliteetti tarkoittaa sitä, ettemme halua uskoa. Kyse on toiminnasta (tai teoista). Me toimimme (käytäntö) ikään kuin ilmastonmuutosta ei olisikaan, vaikka tiedämme (teoria), että se on olemassa. Tieto ei muutu toiminnaksi, koska usko välittää tietoa ja toimintaa. Ja juuri uskoa meiltä puuttuu.

Kaikista suurin ja vaikuttavin ilmiö (ilmastonmuutos) on siis kaikista abstraktein ja kaukaisin ilmiö (ilmastonmuutos). Sama näkemys välittyy mediastakin: joka päivä televisiossa haastatellaan ihmisiä, jotka ovat ympäristötietoisia, valistuneita, solidaarisia, vähentäneet kulutustaan, autoiluaan, lihansyöntiään ja matkusteluaan. Ja seuraava uutinen kertoo, että lihaa syödään entistä enemmän, pikamuotia ostetaan entistä enemmän, ja ihmiset matkailevat entistä enemmän. Autojakin on entistä enemmän. Autoalan tiedotuskeskuksen mukaan vuonna 2019 Suomessa oli rekisterissä lähes 3 200 000 autoa. Kasvua oli parikymmentätuhatta edellisvuodesta.

Kaikkea on entistä enemmän, myös hyvää tahtoa ja vilpittömiä vakuutteluja.

Foerin korostama tiedon ja toiminnan välinen kuilu on siis meille kaikille tuttu ilmiö, koska me olemme tämä ilmiö. Ja koska me olemme tämä ilmiö, se saa meidät kiinni.

Miksi koronavirusepidemia teki ilmastonmuutoksesta totta? Koska epidemia ei tapahdu siellä jossakin. Nyt meidän on pakko uskoa. Siellä jossakin on täällä.

Jouni Avelin

Kirjoittaja on Kulttuurivihkojen toimittaja ja uusturkulainen ilonpilaaja.

Kulttuurivihkot 2/2020

ILMOITUS