Kun jokunen vuosi sitten valmistelin teosta Suomen tasavallan presidenteistä, totesin Sauli Niinistöstä, että päämiehen paikalle oli noussut ensimmäisen kerran sitten Urho Kekkosen päivien henkilö, jolla oli ilmeistä kirjallista lahjakkuutta.
Niinistön uusin teos Kaikki tiet turvaan (WSOY, 2025) on tässä suhteessa kuitenkin pettymys. Se on lähinnä aliarvostetuksi, väärintulkituksi ja aiheetta kritikoiduksi itsensä tuntevan miehen vastatodistelua tyyliin: ei se niin ollut. Joku voisi mennä niinkin pitkälle, että puhuisi heikon itsetunnon purkauksista. Se ei ole voinut olla vaikuttamatta teoksen tyyliin eikä käsittelytapaan. Erityisesti häiritsee se, että asioita kuljetetaan toinen toisensa lomitse niin, että tapahtumien kronologian sekä syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen vaikeutuu. Lukijan kannalta olisi ollut paljon antoisampaa, jos teksti olisi koostettu vaikkapa presidentin päiväkirjan merkintöjä sopivasti lyhennellen. Kun suuren osan teoksesta lisäksi anastaa – Unto Hämäläistä lainaten – hurmioitunut kuvaus Suomen lopputaipaleesta Natoon, ei siitä päivälehtensä lukeneille juuri uutta paljastu.
Kuinka herkästä henkilökohtaisesta asiasta on kysymys, osoittaa jo teoksen esipuheen purkaus: ”Minulla ei ole tarvetta esitellä ansioluetteloani, mutta…” Esittelyä sitten kuitenkin seuraa tyyliin olin EU:n neuvoston kokouksiin eniten osallistunut suomalainen poliitikko ja huippukokouksissa äänessä ollut; osallistuin ensimmäisenä suomalaisena G7-kokoukseen valtiovarainministerien kokoonpanossa. Tavattujen läntisten poliitikkojen nimilistat suorastaan uuvuttavat. Olisi ollut hyvä muistaa, että erilaisissa neuvotteluissa vain tasavallan presidentti on tärkeä ja tähti; neuvotteluvaltuuskuntien jäsenten pikkutarkka luettelointi on vain tilan haaskausta.
Erityisesti Niinistöä näyttää loukanneen päivälehtien presidentinvaalien aikainen alttius korostaa hänen ulkopoliittista kokemattomuuttaan. Hän inttää vastaan muistuttamalla asuneensa Euroopan investointipankin varapääjohtajana neljä vuotta Luxemburgissa. Se tietysti on totta, joskin pankin toimialaan tuskin kuuluivat pienen maan turvallisuuspoliittiset haasteet. Lohdullista sentään on, ettei Niinistö ole lukenut varhaisen edeltäjänsä J.K. Paasikiven tuomiota pankkimiehen roolista koulutuksena valtakunnan päämiehen tehtävään: ”Minun pankkimiesaikani ei ollut mikään hyvä koulu minulle valtiolliselle alalle. Minun täytyi suurin osa siitä unohtaa, sillä se olisi minua vain vahingoittanut valtiollisessa toiminnassa.” Talousmiehen ammatti tekee ihmisen tyhmäksi Paasikivi summaa.
Toki Niinistöllä oli presidentiksi tullessaan kosolti kokemusta puoluepolitiikasta sekä eduskunta- ja hallitustyöskentelystä. Mutta siinä valtalehdet – joista Niinistöä erityisesti ja toistuvasti korpeaa Helsingin Sanomat – olivat kyllä oikeassa, että ainoa, mikä Niinistöltä puuttui, oli tasavallan presidentin kaventuneen tehtäväkentän olennaisimman valtaoikeuden hallinta. Hänellä ei ollut arkikokemusta ulkopolitiikan johtamisesta, kuten oli hänen kilpakumppaneillaan: Paavo Lipposella kahdeksan vuotta pääministerinä ja Paavo Väyrysellä yksitoista vuotta ulkoministerinä. Niinistö ohittaa asian muistuttamalla teoksensa lopussa, että kansalaisten luottamus häneen oli toisen toimikauden päättyessä vaikuttavan korkea.
Johdonmukainen kuva liittoutumispyrkimyksistä
Valtaosan teoksesta anastaa Suomen Nato-odysseian kuvailu. Sitä häiritsee presidentin yritys todistaa kahden keskenään ristiriitaisen väitteen olevan totta yhtä aikaa. Toisaalta hän antaa ymmärtää kypsyneensä Nato-jäsenyyden anomisen kannalle paljon myöhemmin kuin monet muut; oikeastaan vasta Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Toisaalta hän ei millään tavoin peittele sitä tosiasiaa, että Suomi ja Ruotsi vietiin Natoon paljolti hänen luotsaaminaan ja pitkäaikaisen johdattelutyön tuloksena.
Varovaista vastahankaisuuttaan korostaessaan Niinistö unohtaa tarkoituksellisesti vuoden 2006 presidentinvaalit, joiden vaalikamppailun aikana hän syytteli muita ehdokkaita vastuunkannon puutteesta turvallisuuspolitiikassa. Suomella on turvallisuusvaje, hän korosti ja peräänkuulutti keskustelua maan turvallisuuspolitiikan linjasta. Taustatukea hän sai presidentti Martti Ahtisaarelta, joka väitti Suomesta puuttuvan johtajuutta Nato-kysymyksessä. Juuri Natoa Niinistökin piti aktiivisesti esillä ja painotti, että kansan piiristä löytyy kyllä valmiutta keskustella siitä sekä jäsenyyden eduista. Nato-vaaleiksi Niinistö ei presidentinvaaleja sentään halunnut leimata, mutta juuri sellaisina media tahtoi ne kokea. Olihan sen keskuudessa aina Yleisradiota myöten intoa enemmän kuin tarpeeksi ajaa Suomi puolustusliiton kylkeen.
Hävittyään vuoden 2006 vaalit Niinistö muutti julkista suhtautumistaan Natoon. Hän madalsi profiilia korostetusti ja lähes kartteli koko teemaa. Harvoissa asiaa sivuavissa kannanotoissaan hän korosti, että ratkaisu tulisi alistaa kansanäänestykselle. Mutta aiheesta vaikeneminen ei suinkaan merkinnyt sitä, että hän olisi unohtanut sen. Siinä suhteessa ilmestynyt teos on opettavainen osoittaessaan, miten pitkäjänteisesti taitava poliitikko saattaa asioita ohjailla haluamaansa suuntaan poterossa pysytellen ja julkisuudessa vain varoituksia jaellen.
Vaivaa nähden ja hajanaisesta tekstistä rakentamalla Niinistön politiikasta piirtyy melko johdonmukainen kuva. Jo vuoden 2012 presidentinvaalien aikaan hän tarjoili näkemystä koukkaamisesta EU:n kautta Natoon: ”Ajattelin, että EU:n puolustusulottuvuus, jota olisimme mukana kehittämässä, johtaisi väistämättä sellaiseen yhteyteen Natoon, että meidän on päätettävä, olemmeko siinä kokonaisuudessa mukana vai emme.” Tätä menettelytapaa Niinistö vaali loppuun asti yhtenä vaihtoehtona: ”… olemme niin pitkään mukana EU:n puolustusyhteistyössä kuin se etenee – jossain vaiheessa tulee Nato vastaan…” EU:n ja Naton pitkälle menevää yhteistyötä vipuna käyttäen EU:n piiriin muodostuisi ennen pitkää halukkaiden ryhmä – jossa Suomi tietenkin olisi mukana – valmiina etenemään yhä pitemmälle. Taka-ajatuksena Niinistöllä oli oman tunnustuksensa mukaan käsitys, että suomalaisten olisi helpompi hyväksyä eurooppalaisempi Nato kuin USA-vetoinen. Näillä ajatuksilla hän pommitti taajaan keskeisiä ministereitä.
Jo loppuvuonna 2015 presidentti pyysi puolustusvoimilta lausuntoa, millaisin riskein Suomi kykenisi etenemään Naton jäseneksi. Pääesikunnan päällikön arvio osoittautui ”käyttökelpoiseksi sitten myöhemmin”. Vuosina 2015–2016 Niinistö keskusteli lukuisten Naton keskeisten vaikuttajien kanssa selvitellen, miten Nato ja sen keskeisin jäsen Yhdysvallat arvioivat Suomen asemaa. Jo tuolloin kävi selväksi, että ”Suomi väistämättä joutuisi mukaan, jos syntyy laaja sotilaallinen konflikti”.
Naton huippukokouksessa Walesissa syksyllä 2014 kirjattiin ensimmäinen saavutus Suomen NATO-statuksen korottamisessa. Se hyväksyttiin yhdessä Ruotsin kanssa sotilasliiton ”tehostetun kumppanuuden ohjelmaan”. Sitä kautta näytti avautuvan toinen, vaihtoehtoinen tie jäsenyyteen. Niinistön mukaan: ”Walesin jälkeen Naton kielenkäyttöön tuli yhä useammin ilmaisu: Nato + Suomi + Ruotsi. Minusta se oli kokouksen tärkeä anti.” Tätä etenemistietä presidentti lähti välittömästi kehittelemään yhdessä ruotsalaisten vaikuttajien kanssa – tosin varsin pian muodossa ”Yhdysvallat + Suomi + Ruotsi”. Jo seuraavana syksynä tällä tiellä aherrettiin urakalla.
Suomesta ”yhä merkittävämpi kumppani” Natolle
Niinistön kolmas etenemisväylä ei ollut uutuudella pilattu. Jo keväällä 2014 hän summasi päiväkirjaansa: ”… tässä on nyt lähdettävä avoimemmin puolustuksen vahvistamiseen ja yhteistyön syventämiseen. Nato-kokous syksyllä on oleva eräs koetinkivi.” Eikä Walesin huippukokous muodostunutkaan hänelle pettymykseksi. Siellä Suomen puolustusvoimien komentaja ja Naton Euroopan joukkojen johdon edustaja – kaksi Yhdysvalloissa koulutettua kenraalia – allekirjoittivat niin kutsutun isäntämaapöytäkirjan. Se siunasi Suomen maa-, meri- ja ilma-alueen varauksettoman ja sitovan luovuttamisen Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa sotilaallista operaatiota varten. Suomen puolelta pöytäkirjaan ei sisällytetty minkäänlaisia varaumia, ei ajankohdan, ei poliittis-sotilaallisen tilanteen eikä edes Suomeen siirrettävien Nato-voimien määrän ja aseistuksen osalta. Suomi ei sulkenut pois edes oman alueensa hyödyntämistä ydinaseiden tuki- ja käyttöalueena. Eduskunnan kantaa isäntämaapöytäkirjaan ei kysytty, minkä allekirjoitustilaisuudessa paikalla ollut Niinistö sivuuttaa teoksessaan vain toteamalla, että ”asiasta tuli Suomessa ääntä”.
Tällä kolmannellakin tiellä edettiin rivakasti ja euroja säästelemättä. Vauhtia piiskaten Niinistö korosti eri yhteyksissä jo keväästä 2014 lähtien Suomen puolustuksen vahvistamisen ensiarvoista merkitystä. Oman kyvyn vahvistamisen ohella tärkeää oli hänen mielestään aseistuksen jatkuvan Nato-yhteensopivuuden kehittäminen. Siten Suomesta tulisi entistä houkuttelevampi partneri: ”Suursodassa… sellainen myötätoimija, jolla on tahtoa ja kykyä, on arvokas, joten sellaista kannattaa tukea kykenemään vielä paremmin. Sellainen Suomi olisi Nato-maille…”. Suomesta piti luoda ”yhä merkittävämpi kumppani” Natolle ja Yhdysvalloille.
Jo helmikuussa 2018 Suomen ilmavoimat harjoitteli amerikkalaisten F-16 -hävittäjien kanssa Etelä-Suomen ilmatilassa. Syyskuussa suomalaiset Hornetit lensivät Alaskaan ilmasotaharjoituksiin. Lokakuussa suomalaisjoukot osallistuivat Norjassa Nato-johtoiseen sotaharjoitukseen, joka oli mittasuhteiltaan suurin sitten kylmän sodan vuosien. Pian sen jälkeen ilmoitettiin, että Suomessa tultaisiin järjestämään seuraavana keväänä kaksi kuukautta kestävä Yhdysvaltain johtama Nato-sotaharjoitus.
Vuoden 2019 aikana Suomi osallistui jo 92 kansainväliseen koulutus- ja sotaharjoitukseen. Samaan aikaan se solmi kuin liukuhihnalla erilaisia puolustusyhteistyösopimuksia, kunnes niiden verkko alkoi vaikuttaa jo hallitsemattomalta. Minkäänlaisia turvatakuita ei niistä yhteenkään sisältynyt, mutta Niinistön sanoin: ”Käsittääkseni ne avasivat sotilasyhteistyölle ovia”. Parhaiten tätä lähestymisnäkökulmaa kuvaa Niinistön kommentti Yhdysvaltain presidentille Suomen tultua jo hyväksytyksi Naton jäseneksi: ”Suomesta tulee vahva Nato-liittolainen. Suhtaudumme turvallisuuteemme hyvin vakavasti. Suomen puolustusvoimat on yksi Euroopan vahvimmista. Olemme myös jatkuvasti panostaneet kykyjemme kehittämiseen.” Vähemmälle jäi sen seikan selvittäminen, mitä ”etulinjan maaksi” luonnehdittu Suomi odotti Natolta saavansa.
”Sotilaiden kesken yhteydenpito oli aivan arkipäiväistä. Myös minä tapasin jatkuvasti Naton väkeä”, Niinistö kuvaa ajanjaksoa. Side sotilasliittoon ja valmius liittymiseen eteni johdonmukaisesti. Vuoden 2020 lopulla Suomi oli presidentin mukaan täysin valmis Naton jäseneksi ja kulkenut jo pitkän tien sen varmistamiseksi. Siinä asetelmassa jokainen kriittinen kysymys, epäilysten esittämisestä puhumattakaan, viritti Mäntyniemessä sapekkaita reaktioita: ”Helsingin Sanomiin oli käyty kuiskimassa ja minut ja Tuomioja kunnolla mollattu… eiköhän tarinalla tässä minun päänahkaani haettu.” Vuodot joukkojen peitellyistä siirroista ja ”kuiskuttelu medialle” ärsyttivät kovin, ja ne nähtiin vain esteiden kasaamisena tielle, joka oli kuljettava loppuun.
Kriittisten ulostulojen myötä Niinistön otteet kävivät yhä määrätietoisemmiksi. Jo vuonna 2021 hän tiedusteli eduskunnan perustuslakivaliokunnan puheenjohtajalta, voisiko valiokunta ”ikään kuin sivujuonteena” hankkia asiantuntijoilta lausuntoja, millaista säätämisjärjestystä Nato-sopimus edellyttäisi. Sen puheenjohtaja Johannes Koskinen torjui samaten kuin mahdollisuuden keskustella asiasta valiokunnassa ilman jäsenyyttä koskevaa esitystä. Saman vuoden joulukuussa Niinistö kävi ulkoministeri Pekka Haaviston kanssa pitkän keskustelun ideastaan olla ”tarpeen tullen valmis ’salamasuoritukseen’ päätöksenteossa”. Pääministeri Sanna Marinin ja hallituspuolue Keskustan puheenjohtajan Nato-jäsenyyden epääville kannanotoille hän ei enää juuri pannut painoa, vaan totesi tammikuulla 2022, ettei pidä kummankaan ulostuloja ”erityisen hankalina”.
Kun Niinistö on myöhemmin toistuvasti antanut ymmärtää, että hänen suhtautumisensa Nato-jäsenyyteen muuttui vasta Venäjän presidentin kannanottojen myötä vuoden 2021 lopulla, vaikuttaa se edellä referoitujen Niinistön omaan tekstiin perustuvien kuvausten perusteella jälkijättöiseltä kaunistelulta.
”Niin pitkälle kuin tietä löytyy”
Niinistö ei missään vaiheessa pyri salaamaan Yhdysvaltain johdon keskeistä roolia Suomen saattamisessa Naton helmoihin. Vielä teoksensa lopussa hän tuntee tarvetta kiittää erityisesti presidentti Joe Bideniä ja Valkoisen talon turvallisuuden neuvonantajaa Jake Sullivania: ”Koskettavaa oli tuntea, kuinka vahvaa tukea saimme.”
Presidentti ei allekirjoita viime aikoina niin usein toistettuja mantroja ”vihdoinkin olemme lännessä”. Mutta ei toisaalta torjukaan niitä, vaan myöntää, että ”länsipuutetta” on aikoinaan varmasti ollut. Toivottavasti Suomea ei kuitenkaan lueta siihen länteen, josta Niinistö toteaa, että ukrainalaiset ovat lännen ”omia”. Jokin toinen luonnehdinta olisi varmasti ollut osuvampi kuvaamaan valtiota, jonka väestöstä lähes viidennes kuuluu etnisesti tai kielellisesti slaaveihin. Enemmän kaunokirjallisuuden puolelle sijoittuu myös hänen luonnehdintansa Suomesta läntisen tradition maana: ”Olemisemme rakentuu demokratian, ihmisoikeuksien ja tasavertaisuuden arvoille. Tähän myös pohjautuu ulkopolitiikkamme suuri linja.” Suomen viimeaikaiset kansainvälispoliittiset linjanvedot kun todistavat enemmän muusta.
Jo heti toimikautensa alussa Niinistö koetti myydä presidentti Barack Obamalle Venäjän uhkaa, puolustusyhteistyön merkitystä sekä mielikuvaa Suomen ja Ruotsin kohtalonyhteydestä. Alku oli takkuista, kun Obama sivuutti koko asian toteamalla, ettei Venäjä ollut Yhdysvaltain Top 10 -listalla. Kaiken lisäksi tuossa vaiheessa Suomestakin löytyi vielä paljon niitä, jotka reagoivat herkästi Yhdysvaltain kanssa puuhasteluun.
Tässä suhteessa on syytä panna merkille Niinistön päiväkirjamerkintä tammikuulta 2014: ”… yhteisymmärrys Nato-kumppanuuden tavoitteista ei riitä – pitää alkaa avata myös kahdenvälisiä USA-suhteita…Nimittäin minusta USA-suhde on tärkeämpi kuin Nato-kumppanuus.” Kannanotto, sittemmin presidentti Bidenillekin toistettu, avaa julkisessa keskustelussa tavallaan varjoon jääneen puolen koko Nato-hankkeesta.
Tällä presidentin viitoittamalla tiellä edettiinkin sitten rivakasti. Jo syksyllä 2016 allekirjoitettiin puolustusyhteistyötä koskeva aiesopimus, joka pari vuotta myöhemmin modifioitiin Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain väliseksi. Suomea ryhdyttiin varustamaan Hornet-hävittäjien ja JASSM-ohjusten tiellä edeten, minkä Niinistö summaa: ”Suomi oli varustettu huippuluokan asein, ja linjaa on jatkettu. Siis amerikkalaisittain aseistettu länsimaa, sitä olemme pitkään olleet.” Sotilastasolla yhteydenpito oli jo arkipäivää. Puolustuspolitiikan yhteydet vain tiivistyivät sen jälkeen, kun Niinistönkin usein tapaama kenraali James Mattis aloitti työnsä Donald Trumpin hallinnon puolustusministerinä. Mitä pitemmälle aika kului, sitä taajempaan kävi ovi Linnassa erilaisten amerikkalaisvaikuttajien poiketessa lämminhenkisissä keskusteluissa. Vieraat korostivat kuin yhdestä suusta Suomen olevan sekä tervetullut Natoon että arvostettu Yhdysvaltain kumppani. Vähemmän kerrottiin siitä, miksi Suomi oli tärkeää nivoa mukaan: ”vahvistamaan Euroopan puolustusta”, kun Yhdysvallat ehkä joutuisi keskittymään muualle.
Jo muutamia vuosia aiemmin Niinistö oli korostanut puolustusvoimien komentajalle Jarmo Lindbergille, että ”niin pitkälle mennään USA:n kanssa kuin tietä löytyy”. Viimeistään Niinistön uhmakas uudenvuodenpuhe 2022 havahdutti Valkoisen talon oivaltamaan, mitä mahdollisuuksia amerikkalaisille avasi puhujan julistus Suomen oikeudesta liittoutua sotilaallisesti. Ongelmana oli kuitenkin yhä Washingtonin haluttomuus ryhtyä toimiin. ”Olemme pallona, jota ei kuitenkaan oteta kiinni”, Suomen suurlähettiläs asetelmaa luonnehti. Fataalit jo tavallaan syöneen Niinistön oli silloin pakko toimia. Hän pyrki ja pääsi vuorokauden mittaiselle työvierailulle presidentti Bidenin luo.
Keskustelu paljasti, että Suomi hyväksyttäisiin Natoon, jos se jäsenyyttä hakisi. Sen sijaan senaatin hyväksymiä turvatakeita ei ollut luvassa. Viimeisenä korttina Niinistö ehdotti Yhdysvaltain ja Suomen kahdenvälisen puolustusyhteistyön kehittämistä jatkuvana prosessina. Hänen tavoitteenaan oli saada tapaamisesta ulos senkaltainen tulos, että ulkopuolisetkin ymmärtäisivät Yhdysvaltain tulevan olemaan ”poikkeuksellisen läheisessä sotilaallisessa suhteessa Suomeen”. Se tehosi, ja Biden kannusti kahdenvälisen puolustusyhteistyön syventämiseen jo ennen Nato-jäsenyyttä. Aiemmin esitetyn perusteella lopputulos vastasi pitkälle myös Niinistön alkuperäisiä preferenssejä. Kuvaavaa on, että presidentti suhtautuu teoksessaankin varauksin Naton viidenteen artiklaan turvatekijänä ja jatkaa: ”Tämäkin ajattelu vie lähelle kahdenvälistä Yhdysvallat-suhdetta.” Kun myöhemmin syntyi ristivetoa siitä, mihin operaatioesikuntaan Suomi Natossa sijoitettaisiin, Niinistö ajoi johdonmukaisesti Yhdysvaltain Virginian Norfolkia perustelulla ”minusta on hyvä pysyttäytyä lähellä amerikkalaisia”.
”Ylivertainen suhde Trumpiin”
Kevään mittaan alkoivat sitten valmistelut Yhdysvaltain kanssa solmittavasta puolustusyhteistyösopimuksesta. Ne saatiin päätökseen yllättävän nopeasti. Solmittu DCA-sopimus avasi Suomen maaperältä peräti viisitoista sotilasaluetta Yhdysvaltain käyttöön ja määräysvaltaan. Tällä hetkellä ensimmäiset niitä koskevat rakennushankkeet ovat käynnistymässä Rovaniemellä. Turvallisuuspoliittisen käänteen laajuus ja merkitys ei jäänyt keneltäkään huomaamatta Niinistön ylistäessä Bidenin roolia: ”… haluan vielä kerran kiittää teitä siitä, että olette tehneet historiaa kanssamme.” Teoksensa lopussa presidentti summaa vielä kerran: ”näin, että suora suhde Yhdysvaltoihin on Nato-jäsenyyttäkin tärkeämpi, kuten jossakin vaiheessa julkisuudessakin totesin”.
Yhdysvaltain ensisijaisuutta turvallisuustekijänä Nato-ratkaisun rinnalla Niinistö painottaa myös kuvaillessaan, miten hän ryhtyi Donald Trumpin ensimmäisen kauden aikana pitämään aiempaa tiiviimpää suoraa yhteyttä Yhdysvaltain presidenttiin. Pärjäsimme hänen kanssaan paljon Ruotsia paremmin, hän kehaisee: ”Minun havaintojeni mukaan meillä oli pohjoismaisittain aivan ylivertainen suhde Trumpiin ja siten Yhdysvaltojen poliittiseen johtoon.” Tulin erinomaisesti toimeen sekä Trumpin että Bidenin kanssa, hän vielä vakuuttaa. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista tarkastella, millaisia osviittoja presidentti antaa seuraajalleen Yhdysvaltain presidentin osalta. Niinistö ei usko lainkaan Trumpin ryhtyvän veljeilemään Venäjän presidentin kanssa ja ennakoi tämän tulevan välttämään kaikenlaisia etupiirijakoja. Trumpin jyrkät lausunnot esimerkiksi Panaman kanavasta ja Grönlannin valtaamisesta hän tulkitsee vain ”tilan luomiseksi”. Sotimishaluja ei Yhdysvaltain presidentillä näytä olevan, ja Ukrainaa autetaan varmasti puhtaasta velvollisuudentunnosta, Niinistö todistaa. Rauhoitteleva on presidentin maalailema tulevaisuudennäkymäkin: ”Euroopan ja Venäjän välillä ei vallitse tasapainoa ilman Yhdysvaltain suoraan tai Naton kautta Euroopalle antamaa turvallisuuslisää. Uskon, että sen antaminen jatkuu, jos eurooppalaiset kohtuudella ponnistelevat sitä (Trumpin vaatimaa) puolustuksen viiden prosentin BKT-tavoitetta kohti.”
Harvoin on tiiviistä yhteydenpidosta maailman mahtaviin näin vähän hyödyllistä viisautta irronnut. Ja samalla tiellä jatketaan päätellen istuvan tasavallan presidentin opastuksesta valtiopäiville: ”Yhdysvallat on meille tärkeä liittolainen…Yhdysvaltain nykyhallinnon ulkopolitiikan taustalla on ideologia, joka on ristiriidassa omien arvojemme kanssa…Kahdenvälinen suhteemme on niin vahva, että kykenemme keskustelemaan Yhdysvaltojen kanssa asioista suoraan… on asioita, joissa teemme yhteistyötä, kuten puolustus, Nato ja meriteollisuus (jäänmurtajat)…”
Suomi olisi suursodassa ”arvokas myötätoimija”
Tasavallan presidentti Alexander Stubb on hänkin pistänyt asioita paperille. Kirjassaan Vallan kolmio hän määrittelee lähtökohtansa vastaansanomattomasti: ”Opin vierastamaan kaikkea neuvostoliittolaista – ja syystä.” Hänen edeltäjänsä Niinistö ei ole aivan näin suorasukainen, mutta ei lukijalle jää pienintäkään epätietoisuutta siitä, miten tämä itäiseen naapuriimme suhtautuu. Suhde kollega Putiniin on ollut kaiken aikaa jännittynyt eikä yhteistä henkistä aaltopituutta ole selvästikään löytynyt. Niinistö vierastaa Putinin suorasukaisia lohkaisuja eikä pietarilainen huumori näytä avautuvan hänelle. Jopa itänaapurin päämiehen huolellinen valmistautuminen neuvotteluihin herättää epäilyksiä. Kun ilmapiiri on valmiiksi epäluulolla kyllästetty, monista asioista – muun muassa varsin tavanomaisista lahjoista – haetaan salattuja viittauksia ja tarkoitusperiä. Sama koskee naapurin käyttäytymistä neuvottelupöydässä.
Moista asennetta ruokkivat Niinistön sattumanvaraiset tiedot. Kuvaava on hänen taajaan kirjassa toistamansa ja kertomansa mukaan muuallakin lukemattomia kertoja viljelemänsä ”vanha viisaus”: kasakka vie, mikä irti on. Sanonnan tarkoituksena on osoittaa, että Ukrainassa paraikaa tapahtuva voi helposti olla suomalaistenkin edessä. Suomalaisten tietoisuuteen heitto ”kozak vozmit tshto ploho lezhit” tuli kuitenkin aikanaan Mihail Solohovin 1920-luvulla aloittamasta kirjasarjasta Hiljaa virtaa Don. Pyrkiessään leimaamaan Ukrainaan hyökänneen Venäjän Niinistön rakastama lainaus kääntyy kuitenkin tarkoitustaan vastaan, koska vapautta symboloiva kasakkahenki on aina ollut osa nimenomaan ukrainalaista identiteettiä, mitä erityisen kasakoiden päivän viettäminenkin osoittaa.
Faktatiedon puutetta löytyy toki oman maankin historiasta, kuten Niinistön vastaus presidentti Trumpille osoittaa. Tämän tiedusteltua, miksei Neuvostoliitto onnistunut valtaamaan Suomea toisen maailmansodan aikana, Niinistö kertoo vastanneensa: ”Meillä on henkistä lujuutta – suomalaiset päättivät, ettei maata vallata.” Vastaus sopii toki isänmaallisten kesäjuhlien tunnelman kohotukseen, mutta erityisestä perehtyneisyydestä aiheeseen, varsinkaan jatkosodan viimeisiin aikoihin, se ei todista.
Venäjä-suhde ei ollut tie turvaan, Niinistö määrittelee. Kun äskettäin julkistettu raportti Venäjän hybridivaikuttamisesta julkistettiin, oli siitä luettavissa, että nyt Suomi ”pyrkii hallitsemaan Venäjä-suhdettaan ensisijaisesti pelotteen ja varautumisen keinoin”. Ei siis diplomatialla, ei neuvotteluin eikä vuoropuhelulla. Uuden linjan juuret ovat Niinistön kuvaamassa ajassa. Hän tekee selväksi, että Venäjän uhka oli syy, minkä vuoksi Suomi etsiytyi Natoon. Venäjän ja Naton välisessä suursodassa Suomi vedettäisiin varmasti mukaan, ja silloin se olisi Nato-maille arvokas ”myötätoimija”, hän jatkaa. Silloin emme olisi yksin, jos Venäjä tulisi, hän lupaa. Turvallisuusvajetta tulee paikata vahvalla aseistautumisella, minkä vuoksi Niinistö leimaa talouskriisin kourissa kärvistelleen Suomen hankkimat parikymmentä miljardia maksaneet Hornet-hävittäjätkin julistukseksi siitä, että Suomi tekee kaikkensa, jotta täällä pysytään turvassa. Kuinka pitkälle presidentti on valmis etenemään valitsemallaan linjalla osoittaa näkemys, että suomalaisten tulee varautua jopa jonkinasteisen liikekannallepanon muodossa Venäjän ”moniin ilkeyksiin” – epiteetti, jota Niinistö taajaan viljelee ”ilkeyksien” luonnetta sen tarkemmin missään vaiheessa täsmentämättä.
Kansalaismielipiteen vyörytys alkoi vuoden 2021 lopulla
Vastakkainasettelua Venäjän kanssa ei ole haluttu missään vaiheessa välttää. Suorastaan innolla on rynnitty asetelmiin, joissa erilinjaisuus itäisen naapurin kanssa oikein korostuu. Niinistö kuvailee, miten rohkeasti hän osallistui syksyllä 2021 Crimea Platformiin, jonka tarkoituksena oli tukea Krimin palauttamista Ukrainalle: ”Silloin nimittäin moni valtionpäämies jätti tulematta, ehkä aiheen arkaluontoisuus vaikutti.” Tietyllä ylpeydellä hän myös kirjaa, että Suomi taisi hänen johdollaan olla ensimmäisenä tuomitsemassa Venäjän toimet Krimillä vaiheessa, jolloin ”lännessä ei ollut vielä esitetty virallisia kantoja Venäjän toimien tuomitsemisesta”.
Kuvailtuaan pitkällisesti Nato-jäsenyyden vuosia vienyttä eteenpäin vierittämistä Niinistö päätyy yllättäen todistelemaan, että kaiken alkupisteeksi muodostuikin presidentti Putinin vuoden 2021 lopulla esittämä vaatimus, että Naton tulee luopua enemmästä laajenemisesta itään ja uhkaavien aseiden sijoittelusta Venäjän lähialueille. Tämä ulostulo ei ollut millään tavoin uusi eikä käänteentekevä. Putin ja muut venäläiset vaikuttajat olivat toistaneet samaa vaatimusta silloin tällöin jo parin vuosikymmen ajan. Niinistö näki siinä nyt kuitenkin mahdollisuuden vyöryttää Suomen jäsenyyttä yhä karsastavaa kansalaismielipidettä. Putinin esittämään oli reagoitava, hän kirjoittaa ja siteeraa siten pitkälti medialle välittömästi toimittamaansa lausumaa. Sen ydinsisältö oli toteamus, että ”Suomi katsoo Naton olevan turvallisuutta ja vakautta lisäävä tekijä Euroopassa”, ja että Suomen omaksuma turvallisuuspoliittinen linja ”pitää sisällään myös mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä”. Jäsenyydestä päättäminen on hakijamaan ja Naton jäsenmaiden asia, hän korosti, mikä tietysti piti sisällään kannan, ettei asia kuulu Venäjälle.
Samalla linjalla Niinistö jatkoi kierroksia lisäten uudenvuodenpuheessaan: ”Venäjän joulukuussa esittämät ukaasit Yhdysvalloille ja Natolle koskevat Eurooppaa. Ne ovat ristiriidassa Euroopan turvallisuusjärjestyksen kanssa. Etupiirit eivät kuulu 2020-luvulle. Kaikkien valtioiden täysivaltainen tasa-arvoisuus on keskeinen perusperiaate, jota kaikkien tulee kunnioittaa.” Kuinka toisenlainen olikaan Niinistön varhaisen edeltäjän Paasikiven, kivikovan realistin, näkemys: ”Olemme eläneet illuusioiden maailmassa, emme ole nähneet realiteetteja … Kansat eivät ole samanarvoisia. Tämä on pienille karvas pala ymmärtää. Historia opettaa, että pieni väistää.” Etupiireistä taas on esimerkiksi Niinistön aikalainen Trump esittänyt kovin toisensisältöisiä vankkoja lausahduksia.
Kuvauksensa mukaisesti Niinistö ryhtyi paisuttamaan Putinin esittämää Ruotsin suuntaan korostaen, että lausunnolla Suomen ja Ruotsin suvereniteetti oli kyseenalaistettu. Samaan aikaan hän pyrki lietsomaan mielialoja myös EU:ssa pyrkien tekemään siitäkin asianosaisen ja vaatimalla siltä vastareaktioita. Kukaan merkittävä eurooppalainen poliitikko ei kuitenkaan suostunut repäisemään vaatteitaan Putinin ulostulon johdosta. Pettyneenä Niinistö kirjoittaa: ”Putinin puhe loukkasi paitsi Suomen ja Ruotsin itsemääräämisoikeutta, myös EU:n integriteettiä. Kahden jäsenmaan vapautta pyrittiin rajoittamaan. EU:lta ei tullut reaktiota eikä edes EU:n parlamentista kuulunut nyt mitään, vaikka se yleensä ärhäkästi reagoi tuomioillaan melkein mihin tahansa tapahtumaan.”
Mitä Neuvostoliitolle luvattiin Saksojen yhdistyessä?
Epäonnistuttuaan loiskiehuttamisessa hyperbolan keinoin Niinistö yrittää viedä Putinin esittämältä pohjan leimaamalla lupaukset rajoittaa Naton laajentumista itään vain venäläisten väitteiksi. Se osoittaa, ettei presidentti ole paneutunut asiaan juuriaan myöten. Lupaus juontaa juurensa 1990-luvun alkuun, jolloin Varsovan liitto ja koko itäblokki olivat purkautumassa ja Neuvostoliiton asevoimat vetäytymässä Keski-Euroopasta. Samaan aikaan oli Saksojen yhdistymisprosessi etenemässä. Sitä edistääkseen Liittotasavalta oli valmis rajoittamaan Naton toimivaltaa tulevan Saksan alueella. Myös Yhdysvaltain hallitus oli suostuvainen myötäilemään Neuvostoliiton vaatimusta, ettei Natoa Saksan yhdistyessä laajennettaisi itään. Helmikuussa 1990 Saksan liittotasavallan ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher ilmoitti Washingtonissa hallituksensa suosittelevan, että Neuvostoliitolle annettaisiin yhdistymiseen liittyen vakuutus, ettei Naton toimintoja uloteta DDR:n alueelle eikä muuallekaan itäiseen Eurooppaan. Vain viikkoa myöhemmin Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker totesi Moskovassa presidentti Mihail Gorbatšoville: ”Haluatteko ensi sijalla nähdä yhdistyneen Saksan Naton ulkopuolisena maana, itsenäisenä ja ilman Yhdysvaltojen sotilaita, vai pidättekö etusijalla yhdistynyttä Saksaa sitoutuneena Natoon ja siihen liittyen vakuutusta, että Naton toimivaltaa ei uloteta tuumaakaan itään nykyiseltä rajalta?”
Nämä vaiheet ja lupauksen taustat käyvä ilmi muun muassa kahdesta mainiosta amerikkalaistutkimuksesta, Scott Hortonin teoksesta Provoked: How Washington started the New Cold War with Russia and the catastrophe in Ukraine sekä M.E. Sarotten tutkimuksesta Not One Inch. Ne pohjaavat keskusteluista laadittuihin muistiinpanoihin ja dokumentteihin.
Neuvostoliiton johdolle jäi näistä keskusteluista kuva, että sen taivuttua Saksan yhdistämiseen Bakerin antamaa lupausta noudatetaan. Yhdysvaltain presidentti George H.W. Bushin kaudella näin tapahtuikin, ja tämä pysytteli hyvin pidättyväisenä pyrkien varmistamaan yhteistyötä Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa. Muutos tapahtui presidentti Bill Clintonin myötä. Hän ryhtyi Yhdysvaltain hegemoniaan luottaen ajamaan aktiivisesti Naton laajentamista itään Venäjän kritiikistä piittaamatta. Yhtä vähän hän kallisti korvaansa merkittävien amerikkalaisvaikuttajien varoituksille. Heistä tunnetuin, veteraanidiplomaatti George F. Kennan, varoitti Naton laajentamishankkeista näyttävässä lehtikirjoituksessa ja luonnehti niitä koskevia kaavailuja Yhdysvaltain politiikan kohtalokkaimmaksi erehdykseksi. Samaa näkemystä edustivat muun muassa aiempi senaatin sotilaskomitean puheenjohtaja Sam Nunn, Yhdysvaltain entinen Moskovan-suurlähettiläs Jack Matlock ja entinen puolustusministeri Robert S. McNamara. Myöhemmin on kansainvälisen politiikan tutkimuksen realistisen koulukunnan tunnetuin edustaja professori John Mearsheimer luonnehtinut Naton itälaajennusta Ukrainan konfliktin perusyyksi.
Materiaalia olisi siis riittämiin – myös suomeksi – jos asiaan haluaisi paneutua. Eikä tässäkin kysymyksessä edetä vain poliittisten antipatioiden ja sympatioiden ohjailemana.
Onko Niinistöstä Venäjä-tunnustelijaksi?
Media on äskettäin spekuloinut, että presidentti Niinistö ehkä nimetään tunnustelemaan EU:n ja Venäjän suhteiden palauttamisen edellytyksiä. Moiset haaveet saamme todennäköisesti kuitenkin unohtaa Natoon liityttyämme. Siinä suhteessa olemme nyt menettäneet aiemman käyttökelpoisuutemme. Ja tuskin spekuloidun ehdokkaan henkilökohtaiset ominaisuudetkaan välttämättä edesauttavat vaikeassa tehtävässä onnistumista. Moskovassa tuskin ovat jääneet huomaamatta esimerkiksi Niinistön neuvot presidentti Trumpille, miten Putinin kanssa tulee neuvotella: ”hänelle ei pidä antaa tilaa…on lyötävä takaisin.” Ja epäilemättä joku suurlähetystössä on lukenut teoksenkin, jossa presidentti kulmikkaasti ohjii olemaan Putinin kanssa päättäväinen. Siis Niinistön kaltainen: ”Minulla on varmaan sisään rakennettu taipumus heti torjua, jos tontille tullaan.”
Eipä tiennyt sotamarsalkka Gustaf Mannerheim tätä painottaessaan Paasikivelle,että ”suhteet Venäjään olisi saatava hyviksi – paremmiksi.”
Juhani Suomi
professori
