Kyläkouluja on lakkautettu Suomessa jo vuosikymmeniä. Nyt vaaravyöhykkeessä ovat yhä enemmän myös tiheästi asutettujen kaupunkialueiden koulut.
Porin kaupunginvaltuusto päätti 28.4. lakkauttaa peräti 7 lähikoulua, 5 alakoulua ja 2 lukiota, huomattavan osan kaupungin koko kouluverkosta. Ratkaiseva niitti asiassa oli sosiaalidemokraattien valtuustoryhmän ryhmäpäätös, joka syntyi vain yhden äänen enemmistöllä. Ryhmäpäätöksen vuoksi myös lakkauttamista vastustaneet joutuivat ryhmästä erottamisen uhalla äänestämään valtuustossa lakkautuksen puolesta, mikä ratkaisi koulujen kohtalon. Jos valtuutetut olisivat saaneet äänestää omantuntonsa mukaan, lopputulos olisi ollut päinvastainen. Demokratian hengen mukaisena ei näin syntynyttä päätöstä voi pitää.
Porissa oli syntynyt laajoja paikallisia kansanliikkeitä lähikoulujen tueksi, mutta kokoomus ja SDP:n alkujaan niukka enemmistö jyräsivät asukasmielipiteen yli.
Samaan aikaan monet lähikoulut ovat uhattuina myös Helsingissä pääkaupungin asukas- ja lapsimäärän voimakkaasta kasvusta huolimatta. Kaupunginvaltuusto, kokoomus etunenässä, on asettanut kovat säästötavoitteet, joita opetusvirasto pyrkii osaltaan toteuttamaan esittämällä useiden lähikoulujen lakkauttamista. Lasten vanhemmat ja muut asukkaat ovat monessa kaupunginosassa lähteneet vahvasti liikkeelle koulujensa puolesta, perehtyneet asioihin huolella, kyseenalaistaneet virkamiesten esittämät perustelut ja esittäneet vaihtoehtoisia ratkaisuja. Asukkailla on sellaisten etsimiseen omakohtaista motivaatiota, virkamiehillä ei niinkään.
Valtuustokin on tehnyt linjauksia esimerkiksi koulujen yhteiskäytön lisäämisestä eri virastojen ja asukastoimijoiden kanssa, mutta monissa tapauksissa tällaisia mahdollisuuksia ei ole käytännössä kunnolla selvitetty. Säästöt ovat monesti osittain myös kulujen sysäämistä kaupungin jollekin toiselle virastolle. Jos koulurakennuksille ei löydy uutta käyttöä, kaupunki joutuu ylläpitämään niitä tyhjillään.
Omankin kaupunginosani lähikoulu, Tapanilan ala-aste on vaaravyöhykkeessä, ja sen puolustamiseksi on syntynyt laaja asukasliike. Koulua ei lakkauteta siksi, etteikö siellä olisi riittävästi oppilaita - tänäkään vuonna kaikkia halukkaat eivät sinne edes mahtuneet. Syynä on se, että koulu pitäisi lähivuosina peruskorjata, ja kaupunki haluaa säästää luopumalla tulevasta remontista, vaikka osa siitä on jo tehty. Toisena syynä on se, että Tapanilaa tarkastellaan nyt osana isompaa aluetta, johon kuuluu myös Suutarila - etäiseksi koettu paikka, johon Tapanilasta ei ole yhtäkään suoraa julkisen liikenteen yhteyttä. Suutarilan ylästeella on nimittäin tyhjää tilaa ja lapsimäärien siellä ennustetaan hieman vähenevän. Koska Suutarilan rakennusta ei lähitulevaisuudessa tarvitse remontoida, virasto haluaa "säästää" säilyttämällä sen ja lakkauttamalla Tapanilan ala-asteen. Mitähän mahdetaan tehdä sinä vaiheessa, kun Suutarilankin rakennus tulee remontointi-ikään, jos silloinkin on päällä samanlainen säästölinja kuin nyt? Entä mitä tehdään, jos lapsiimäärät kasvavatkin enemmän kuin on ennustettu (kuten monesti on käynyt)? Kerran koulukäytöstä poistettuja kouluja ei helposti saada takaisin. Rakennetaanko siis jälleen uusia parakkeja?
Tällaiseen ahdinkoon on julkinen koulujärjestelmä Suomessa ajettu. Kyse ei ole vain "säästämisestä", vaan ideologisperusteisesta julkisen sektorin kurjistamisesta, johon liittyy myös pitkälti perusteeton usko toimintojen keskittämisestä saataviin tehokkuusetuihin. Lähikoulujen ahdinko kertoo näin laajemminkin hyvinvointivaltion alasajosta, joka tätä kautta koskettaa konkreettisesti myös monia hyväosaisia ihmisiä.
Vahva ja asiantunteva asukasliikehdintä lähikoulujen puolesta antaa toivoa siitä, ettei nykyinen kehitys ole vääjäämätöntä. Valtaosa asukkaista aktivoituu kuitenkin yleensä vasta siinä vaiheessa, kun leikkuri on iskemässä omalle asuinalueelle. Kun hallitus on päättänyt leikata kuntien valtionosuuksia, protestit ovat jääneet vähäisiksi – samoin silloin, kun valtuusto on päättänyt kaupungin budjettikehyksistä, vaikka juuri nämä ratkaisut ovat johtaneet muun muassa koulujen lakkautusuhkiin. On hyvin ymmärrettävää, että suuri osa ihmisistä herää vasta kun päätökset alkavat näkyä omassa arjessa. Vika on edustuksellisessa päätöksentekojärjestelmässä ja kansalaisyhteiskunnan heikkoudessa. Kun päätökset osuvat omalle kohdalle, moni saattaa kuitenkin alkaa miettiä asioita myös laajemmassa perspektiivissä: Ovatko leikkaukset välttämättömiä ja koituuko niistä lopulta edes todellisia säästöjä? Mistä pitäisi säästää jos säästää pitää? Maksaisinko mieluummin enemmän veroja kuin luopuisin lähikoulusta? Voisiko Helsingin Energian suurista voitoista osan lohkaista kaupungin budjettiin? Moni myös miettinee, miten vaaliuurnilla tulisi ottaa kantaa.
Jos kuitenkin asukkaiden mielipiteet ja kokemukseen perustuva asiantuntemus toistuvasti jätetään huomiotta tai jos äänestykset ratkaisee valtuustossa ryhmäkuri, jolloin monen valtuutetun tuenilmaisu asukkaille jää pelkäksi puheeksi, usko demokraattisen kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuksiin helposti murenee.
Samaan aikaan, kun Tapanilan ala-aste on uhattuna, kaupunki "rakentaa" Tapanilan katuja junttaamalla niiden varsille ympäristöön sopimattomia ja liikennettä haittaavia kalliita kiinalaisia reunakiviä. Asukkaat eivät ole niitä halunneet, vaan ovat vastustaneet niitä laajasti. Niihin kuitenkin kaupunki sijoittaa isohkoja summia. Tämä on kuvaava esimerkki lähidemokratian puutteesta: verovarojamme sijoitetaan sellaiseen mitä emme halua ja säästetään niitä tarpeellisiksi kokemistamme asioista. Kyse on tietenkin kahden eri viraston toimista, joiden välillä ei rahoja niin vain siirrellä. Virastojen tehtävä olisi kuitenkin palvella asukkaiden tarpeita.
Kun kuntakokoja kasvatetaan, virastoja ja päätöksentekoa viedään entistä kauemmas paikallistasolta. Kuntalaisten näkökulma on pitkälti unohdettu. Kuitenkin jo perustuslaissamme kunnallinen itsehallinto on määritelty nimenomaan kuntalaisten itsehallinnoksi. Lähidemokratian kehittäminen, uuden demokraattisen hallintotason luominen kuntatason alapuolelle, tulee kuntakokojen kasvaessa entistä ajankohtaisemmaksi vaatimukseksi.
Varsinkin Etelä-Amerikasta on hyviä kokemuksia osallistuvasta budjetoinnista, jossa kaikki asukkaat pääsevät osallistumaan budjetoinnin valmisteluun ja päätöksentekoon. Tunnetuin on Brasilian Porto Alegren malli, joka otettiin käyttöön tiukan taloustilanteen aikana vuonna 1989 ja toimii edelleen. Tämäntyyppisten järjestelyjen kehittämiseen tuntuisi nyt Suomessakin olevan huutava tarve. Helsingin kaupungin "demokratiapilotit" tietyissä kaupunginosissa ja hankkeissa ovat ehkä haparoivia ensiaskelia tällaiseen suuntaan.
Mielenilmaus lähikoulujen puolesta Helsingin kaupungintalon edustalla 5.5. klo 17.
Muita linkkejä:
