Ensi lokakuussa tulee kuluneeksi 60 vuotta Kuuban ohjuskriisistä, jonka aikana Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisen avoimen yhteenoton ja sitä myötä mahdollisesti jopa ydinsodan syattyminen oli erittäin lähellä. Välittömänä syynä kriisiin olivat Neuvostoliiton ohjuskuljetukset Kuubaan. Kuubaan tuodut ydinohjukset olisivat yltäneet 20 minuutissa Washingtoniin ja Yhdysvaltojen strategisiin kohteisiin. Neuvostoliiton toiminnan taustalla olivat puolestaan Yhdysvaltojen Turkkiin sijoittamat keskimatkan ydinohjukset, jotka Neuvostoliitto koki vastaavaksi uhaksi itselleen.
Nämä tapahtumat on tärkeä palauttaa mieliin nyt, kun Yhdysvallat ja Venäjä ovat törmäyskurssilla Ukrainan tilanteen vuoksi. Halutessaan estää Ukrainan Nato-liittoutumisen Venäjä on ilmaissut huolenaiheekseen nimenomaan Ukrainan alueelle mahdollisesti sijoitettavat hyökkäysjärjestelmät ja niistä muutamassa minuutissa Moskovaan yltävät ohjukset. Huoli on siis käänteisesti sama kuin Yhdysvalloilla Kuuban kriisin yhteydessä.
Läntiset johtajat ja media toistelevat, että jokaisella maalla on oikeus päättää itse turvallisuusratkaisuistaan ja että etupiirien aika on ohi. Tällaisia teesejä ei tainnut Kuuban kriisin aikana ainakaan läntisestä leiristä kuulua. Ajat olivat toiset, mutta kuultaisiinko niitä tänäkään päivänä, jos vaikkapa Meksikossa nousisi valtaan hallitus, joka haluaisi liittoutua Venäjän tai Kiinan kanssa? Kaunopuheiden sijasta Washingtonissa luultavasti suunniteltaisiin interventiota.
Vielä vuonna 2008 Venäjän huhuttiin aikovan sijoittaa pitkän kantomatkan pommikoneita Kuubaan vastauksena Yhdysvaltojen ohjuspuolustuksen osien sijoittamiselle Tšekkiin ja Puolaan. Tuolloinen Yhdysvaltojen ilmavoimien komentaja Norton Schwartz ärähti, että tällainen ylittäisi Yhdysvaltojen ”turvallisuusrajan”. Etupiiriajattelun aika ei siis ollut ohi. Nyt Putin puhuu aivan vastaavasti ”punaisista linjoista” Ukrainaan mahdollisesti sijoitettavia asejärjestelmiä tarkoittaen.
Julkisessa keskustelussa Suomessakin Ukrainan kriisiä kehystetään vain Venäjän aggressiivisuutta korostavalla diskurssilla. Monet suurvaltapolitiikan perusasiat tuntuvat kylmän sodan jälkeen unohtuneen. Mikään suurvalta ei ole tosiasiassa hylännyt etupiiriajattelua, mutta joidenkin etupiirejä uhataan enemmän kuin toisten. Tämä on tausta niille sotilaallisille toimille, joita Venäjä tiettävästi suunnittelee ja jotka nekin voisivat eskaloida tilannetta vaarallisesti.
Presidentti Sauli Niinistö siteerasi uudenvuodenpuheessaan Henry Kissingeriä: ”Hänen kyynisen lausumansa mukaan silloin, kun sodan välttäminen on ollut joidenkin valtioiden ylimpänä tavoitteena, on kansainvälinen järjestelmä ollut armottomimman jäsenensä armoilla.” Kissinger puhui tässä yhteydessä tiettävästi 1930-luvun lopun tilanteesta. Niinistöltä jäi mainitsematta, että Kissinger on ottanut kantaa myös nykytilanteeseen – ja aivan eri hengessä. Näin hän selvitti jo aiemmin ilmaisemiaan kantojaan 25.8.2021 Economist-lehdessä (suomennos Risto Volasen blogista):
”– – Kannatan dialogia, joka perustuu selkeään käsitykseen, mitä maailman järjestys vaatii. Nykyisessä Venäjän tapauksessa, vastustin Ukrainan jäsenyyttä Natossa, eli sen esiin nostamista, koska se loisi välittömästi kysymyksen siirtää Naton raja 300 mailin päähän Moskovasta. Ajattelin paremman tuloksen olevan Ukraina, joka voi toimia selkeästi idän ja lännen siltana eikä jomman kumman puolen jakolinjana. Sillä jos Ukrainan jakolinja on lännessä, Eurooppa on jatkuvasti uhattu. Jos jakolinja on idässä, silloin Moskova tuntee olevansa jatkuvasti uhattuna. Kannatan siis tulosta, joka on kuten Suomi, missä maan poliittinen asema on erittäin selvä, mutta turvallisuusasema on sellainen, ettei se johda välittömään törmäykseen. Sitä minä pitäisin parhaana.”
Toivottavasti Yhdysvaltojen nykyisessä johdossa ymmärretään kuunnella tätä jo 98-vuotiasta maan kylmän sodan aikaisen ulkopolitiikan supervaikuttajaa. Viime viikon Etyj-neuvotteluissa ei saavutettu tällaiseen viittaavia tuloksia, vaikkakin aserajoitusten tarpeesta saavutettiin jonkinlaista yhteisymmärrystä.
Kuuban kriisi ratkesi, kun Neuvostoliitto perääntyi ja tarjoutui vetämään ohjuksensa pois Kuubasta saatuaan Yhdysvalloilta salaisen lupauksen vastavuoroisista toimista. Yhdysvallat sitoutui olemaan hyökkäämättä Kuubaan tai tukematta hyökkäystä sekä vetämään ohjuksensa pois Turkista, mikä pian tapahtuikin.
Mistä löytyisi vastaavankaltaiset ratkaisun avaimet Ukrainan kriisiin? Molempien osapuolien olisi pakko tulla toisiaan vastaan ja etsiä tilannetta kauaskantoisemminkin vakauttavia ratkaisuja. Tällaista henkeä tarvitaan myös laaja-alaisemmin kansainvälisessä politiikassa, kansalaisyhteiskunnassa ja mediassa viholliskuvien lietsomisen sijasta. Olemme äärimmäisen vakavien kysymysten äärellä.
Aiheesta muualla Kulttuurivihkoissa:
Sotahysteria, media ja tikittävät aikapommit
