Elvytystä myös terveydenhuoltoon

Koronaviruspandemian yhteydessä on tullut selväksi tarve tukea valtion varoin rajoituksista kärsinyttä elinkeinoelämää ja lisäksi muutenkin elvyttää taloutta. Yleisesti tiukkaa budjettikuria kannattavatkin ovat laajasti hyväksyneet kompensointi- ja elvytystoimet. Myös kulttuurialan ahdingosta on puhuttu paljon ja apuakin annettu, vaikka se ei ole toistaiseksi kohdentunut riittävästi kaikille tarvitseville.

Erään toimialan tuen tarpeesta on kuitenkin puhuttu tilanteeseen nähden hämmästyttävän vähän: terveydenhuollon. Kuntien sosiaali- ja terveydenhuoltoon saama lisärahoitus on ollut marginaalisen pientä yritystukien rinnalla (jotka toki nekin ovat olleet pääosin tarpeellisia). Tämä on suorastaan ironista, koska juuri terveydenhuoltoonhan koronakriisi ensisijaisesti kohdistuu.

Kriisi on toki terveydenhuollossa luonteeltaan erilainen kuin rajoituksista kärsivillä toimialoilla. Siellä työstä tai asiakkaista ei ole pulaa, vaan siellä tehtävällee työlle on tarvetta entistä enemmän. Sen sijaan pulaa on resursseista. Hoitojonojen pituudet ovat olleet julkisessa terveydenhuollossa monin paikoin krooninen ongelma jo kauan ennen korona-aikaa. Nyt esimerkiksi leikkauksiin pääsy ja monenlainen ”kiireetön” hoito on entisestään hidastunut epidemia-alueilla. Ne, joilla on varaa, hakeutunevat entistä useammin yksityiselle puolelle ja terveydellinen eriarvoisuus kasvaa.

Keskeisenä perusteluna pandemian aikaisille rajoitustoimille on ollut juuri terveydenhuollon kantokyvyn turvaaminen. On hyvin ymmärrettävästi haluttu välttää tilanne, jossa tehohoitopaikkoja ei enää riittäisi kaikille tarvitseville. Mitä enemmän epidemia leviää ja sairaanhoidon tarve kasvaa, sitä enemmän myös kasvavat hoitojonot ja sitä enemmän kärsii muiden sairauksien hoito. Nämä huolet, joilla rajoitustoimia on perusteltu, ovat kuitenkin jääneet vähälle huomiolle rahoituspäätöksissä.

Vaikka Suomessa pandemia ei ole päässyt riehumaan erityisen pahasti ja sen vaikutukset sairaanhoitoon ovat olleet vähäisempiä kuin monissa muissa maissa, täälläkin on syytä nostaa esiin tarve julkiselle terveydenhuoltojärjestelmälle suunnattavaan mittavaan elvytyspakettiin (yksityinen terveydenhuoltohan ei totisesti sellaisia tarvitse!) ja rahoituksen pysyvämpäänkin lisäämiseen. Hoitojonoja on saatava purettua pandemian rauhoituttua tai sen mahdollisesti jatkuessakin.

Resurssien lisäksi olennaista on työntekijöiden asema ja työvoiman saatavuus. Jos työntekijöitä ei saada hoitoalalle muuten riittävästi, palkkatasoa on nostettava. Myös työolot on – joka tapauksessa – järjestettävä sellaisiksi, että esimerkiksi työn laatua haittaavasta liiallisesta kiireestä päästään eroon. Monesti puhutaan maahanmuutosta ratkaisuna alan työvoimapulaan, mutta kyllä suomalaisiakin alalle saadaan lisää, kunhan palkat, työehdot ja työolot ovat suomalaisittain riittävän hyvät.

Pandemiaa poikkeusoloineen on kestänyt nyt kaikkiaan yli vuoden. Moni uskoo tilanteen helpottavan rokotusten myötä pian, mutta varmuutta asiasta ei pitemmän päälle ole. Pääministeri Sanna Marin on sanonut jo kantavansa huolta siitä, mitä tapahtuu ensi syksynä ja keväällä 2022. Jo tähänastisten rajoitustoimien tiedetään lisänneen esimerkiksi nuorten levottomuutta ja pahoinvointia, kärjistäneen oppimiseroja ja lisänneen monenlaisia ongelmia kodeissa. Eniten ovat kärsineet jo ennestään heikossa asemassa olevat.

Jos koronaa virusmuunnoksineen ei onnistuta kukistamaan, se voi olla seuranamme enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuosia, vuosikymmeniä tai vuosisatoja. Samaan aikaan luontokato ja tehoeläintalous ovat monien arvioiden mukaan johtamassa (ja jo johtaneetkin) ylipäänsä pandemioiden yleistymiseen. Koronan jälkeen – tai sen vielä jatkuessa – seuraava voi pian tulla nurkan takaa. Näin ollen voidaan joutua kysymään, kuinka kauan ihmisten elämisen – arjen ja juhlan – säännöstelyä voidaan jatkaa ilman, että se johtaa mittaviin yhteiskunnallisiin kriiseihin ja levottomuuksiin. Vaikka vuosi tai pari jaksettaisiin, ajatus ihmisiän mittaisista sulkutiloista – vaikka sitten välillä loppuvista ja taas uudelleen alkavista – on varmasti jokaiselle äärimmäisen vastenmielinen. Pienemmän pahan tieksi voikin tällöin osoittautua se, että palataan suurin piirtein normaaliin elämään ja SARS-CoV-2 samoin kuin mahdolliset uudet virustaudit, joissa sen tavoin vakavaan tautimuotoon sairastuvien ja kuolemantapausten osuus on vähäinen ja jotka ovat vaarallisia vain hyvin pienelle osalle väestöä, ikään kuin hyväksytään osaksi niitä lukemattomia terveysriskejä, joita maailmassa jatkuvasti on. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että paras mahdollinen ja inhimillinen hoito voidaan taata kaikille sairastuville.

Siksi terveydenhuollon resursseihin olisi saatava sellainen pysyvä tasokorotus, jolla huomioidaan muutos kohti terveydellisesti epävakaampia aikoja (jota toki pitää myös kaikin tavoin torjua ennalta) ja pystytään takaamaan kunnollinen hoito kaikille myös epidemiahuippujen aikana. Suomen kaltaisilla vaurailla yhteiskunnilla on siihen varaa – ja kalliimmaksi tulisi sen laiminlyöminen. Kysymys on lähinnä siitä, onko siihen poliittista tahtoa.

Maailmanmitassa – erityisesti globaalissa etelässä – puhutaan tietysti vielä paljon isommista asioista. Kehitysyhteistyössä ja globaalien rakenteiden pohdinnassa kaikkien saatavilla oleva terveydenhuolto on nostettava entistä keskeisempään asemaan. Oma lukunsa on vielä se, miten kuluja voitaisiin pienentää esimerkiksi lääkkeiden ja rokotteiden hintoja nostavia ja saatavuutta vaikeuttavia patenttijärjestelmiä purkamalla.

Ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin panostaminen on elvytystä parhaimmillaan.

ILMOITUS