Kulttuurivihkojen elokuvablogi.

The Zone of Interest – elokuva natsien perheparatiisista Auschwitzissa

Elokuva Auschwitzin komendantista Rudolf Hössistä on tärkeä ja katsomisen arvoinen. Enemmän kuin päähenkilönsä, se on vaikuttava Hössin kylmän vaimon Hedwigin ansiosta. Nuori rotuoppiin uskova pari tapasi toisensa maatilalla Itämeren rannalla, meni nopeasti naimisiin ja aloitti kasvavan lapsikatraan kanssa ruumiita täynnä olevan matkan Dachaun ja Sachsenhausenin kautta Auschwitziin. "Paratiisiin", jonne he rakensivat kotinsa täynnä vaurautta ja palvelusväkeä.

Elokuvaa on kritisoitu hahmojensa ja sanoman ohuudesta.

Siinä, missä Christian Friedel (esiintynyt aiemmin rikosdraamasarjassa Babylon Berlin) ei pehmeydessään aivan tavoita arjalaista ideologista työnarkomaania, Kolmatta valtakuntaa "ihmissaastasta" tarmokkaasti puhdistavaa Rudolf Hössiä, Sandra Hüller (esiintynyt aiemmin elokuvassa Isäni Toni Erdmann) tekee yhden parhaista rooleistaan tämän jämäkkänä vaimona Hedwigina, joka näkee heidän Auschwitzin viereisessä loisteliaassa talossaan mahdollisuuden nousta rotusodan kuningattareksi itäisellä maaseudulla. Ainoa särö suhteessa on kaasukammioiden paljastumisen hiljentämä seksielämä.

Teatteritaustainen ohjaaja Jonathan Glazer kuvaa Hitlerin juutalaisvihan ja valloitussodan huipentuman vuosina 1940–44 Auschwitzin keskitysleiriä kahdesti johtaneen Rudolf Hössin perheen arkea. Ja vain sitä. Joenrantatalo Auschwitzin nurkalla, jonka valtavaa pihaa ja puutarhaa varastetulla omaisuudella uusrikkaaksi noussut rouva Höss yksin hallinnoi, toimii absurdina hektisen arjen ja kahden viikon välein toistuvien juhlien näyttämönä, jossa valloittajilla on kaikkea yllin kyllin, mutta omatunto näyttäytyy muurin takaa ja tuhkana, joka häiritsee lasten uimista viereisessä joessa.

Juutalaisten kärsimyksestä vain vihjeitä

Glazer on valinnut olla näyttämättä natsijohtajasta kertovassa elokuvassaan suoraan holokaustin kauhuja.

Tämä vaatisi täydellisen onnistumisen Rudolf Hössin esittäjältä, mutta nyt hänen vaimonsa, jolle natsi-ideologia on keino saavuttaa maallinen unelmansa, kantaa enemmän tunnottoman vallanhimon ja ahneen opportunistin viittaa. Sen hän tekee hyytävästi mahdollistaen samalla miehensä työn. Juutalaisten kärsimys annetaan elokuvassa vihjeinä – kultahampaina lasten leikeissä, päiväunia häiritsevinä huutoina, laukauksina ja vetureiden ja krematorioiden savuna pihamuurin takaa. Valintaa on pidetty myös loukkaavana, jopa anteeksiantamattomana.

Samalla rouva Höss vaalii ylpeänä puutarhansa kukkia ja kasvimaata, ja herra Höss rakastaa hevostaan niin paljon, että vie tämän kuvan mukanaan saatuaan siirron takaisin Saksaan. Hevosensa selästä Rudolf seurasi kylmästi vankien teloituksia, mutta sitäkään ei näytetä. Hedwig Höss ei jakanut vangeilta vietyjä vaatteita lähipiirilleen hyvyyttään, vaan pitääkseen kateelliset upseerien vaimot tyytyväisinä. Hänen kiinnostuksensa myös ruokatarvikkeita kohtaan oli loputon. Täytettyään ensin talonsa kaapit kaikilla mahdollisilla herkuilla hän lähetti loput ruuat sukulaisilleen Saksaan.

Elokuvasta puuttuu todellinen kohtaus, jossa Hössien lapset pukeutuvat vankien asuun, kiinnittävät keltaiset tähdet rintaansa ja ajavat toisiaan takaa pihalla. Se olisi ollut elokuvahistoriaan jäävä näky. Höss koetti estää lapsiaan näkemästä yläkerran lastenhuoneen ikkunoista suoraan krematorioon istuttamalla muurin eteen korkeita puita. Krematorion piippu näkyy kuitenkin puutarhaan, ja sen savu ja tuhka leviävät myös puolalaisen perheen kotiin, josta unikohtausten tyttö käy öisin kätkemässä hedelmiä vangeille ja löytää samalla Joseph Wulfin jiddišinkielisen vastarintalaulun Auringonsäteet.

Puhutteleeko psykologinen tyyli?

Holokaustista kertovalla taiteella on kolme sääntöä: Pitäydy totuudessa. Vähättele, jotta sinua uskottaisiin. Herätä katsojassa tunteita.

Vailla suoraa kontrastia natsien vauraan perhe-elämän ja Auschwitzin yli miljoonan murhatun ihmisen kärsimysten välillä elokuva voi jättää katsojansa kylmäksi. Runsain yksityiskohdin The Zone of Interest tarjoaa holokaustitietäjille lukemattomia oivalluksia ruumisluiskaa muistuttavan uima-altaan liukumäen, kirjeiden ja karttojen, tapahtumien ajoituksen, saksalaisten satujen ja vaikuttavan lavastuksen muodossa, mutta elokuvan psykologinen tyyli ei välttämättä puhuttele kaikkia. Aina nälkäisenä jaloissa hyörivä perheen koira on yksi harvoista kevennyksistä.

Elokuva ei yllä tyylilajin mestarin Yorgos Lanthimosin tasolle. Silti jokainen holokaustista kertova elokuva on tärkeä. Kymmenen kertaa pienemmällä budjetilla tehty Son of Saul jätti katsojansa hämmentyneeksi ja voitti Oscarin. On siis perusteltua näyttää myös vauraiden natsien elämää muurin toisella puolen, vaikka tämä on tehty sujuvammin muun muassa Lore'ssa (2012). The Zone of Interest onnistuu parhaiten kuvaamaan lähellä tapahtuvien hirmutekojen vaikutusta lapsiin, Hössiin ja tämän vaimoon. Äiti ei kestä kyläilyä tyttärensä Paratiisissa yhtä yötä pidempään. Syyllisyyden kasvavan taakan loppuun asti horjumattomana esiintynyt Höss myönsi vasta Varsovan vankilassa kirjoittamissaan muistelmissaan ja jäähyväiskirjeissään perheelleen.

Toiveajattelua syyllisyydestä

Natsien, myös Hössien, lapset pysyivät kivenkovina antisemiitteinä kuolemaansa asti.

Elokuvassa johtavien natsien mielissä heräävä syyllisyys syntien kasautuessa on toiveajattelua, vaikka naisvartijat kävivät usein talossa purkamassa mieltään rouva Hössille. Natsi-ideologia elää yhä vahvana Saksan nuorissa, ja Nürnbergin oikeudenkäynneissä katumusta ja vastuunkantamista ei johtajilta nähty. Elokuvan lopussa Höss kävelee symbolisesti pitkiä portaita alas manalaan kuten uhrinsa kaasukammioon, ja tuntee hirttosilmukan jo kiristyvän kaulallaan. Lopuksi näytetään tämän päivän Auschwitzia, jossa vierailee vuosittain 2 miljoonaa ihmistä katsomassa natsien työn hedelmiä, tavaravuoria murhattujen jäänteistä.

Kilpailu vuoden 2024 Oscareista on kovatasoinen, ja The Zone of Interest ei vaikeasti avautuvana psykologisena konseptielokuvana välttämättä onnistu vakuuttamaan amerikkalaista raatia. Sen monet yksityiskohdat menevät helposti ohi eurooppalaisiltakin. Silti se kannattaa katsoa vaikka useamman kerran, ja suomalainen yleisö onkin löytänyt elokuvan varsin hyvin. Łukasz Żalin vaikuttava kuvaus, elokuvan unikohtaukset, taiteelliset ratkaisut ja Mica Levin musiikki pitävät mielenkiinnon yllä loppuun asti. Toisesta elokuvasta (Putoamisen anatomia) mahdollisesti Oscarin voittava Sandra Hüller tullaan muistamaan hienosta roolistaan Hedwig Hössinä.

Epilogi

Sodan jälkeen oma vihkisormus paljasti Rudolf Hössin brittien joukoissa taistelleelle juutalaiselle luutnantti Hanns Alexanderille 11. maaliskuuta 1946. Höss vangittiin, tuomittiin kahdesti ja hirtettiin Auschwitzin muurien sisällä 1947. Hänen vaimonsa ei saanut valtioneläkettä, vaan eli köyhyydessä Stuttgartissa. Hedwig kuoli vieraillessaan tyttärensä luona Yhdysvalloissa, tuhkattiin ja haudattiin 3.3.1990 vieraalle maaperälle juutalaisten, kristittyjen ja muslimien viereen. Niin päättyi juutalaisten hiuspatjoilla nukkuneen pariskunnan tarina. Heidän talostaan ei tullut natsien muistomerkkiä eikä kummankaan haudalle voi viedä kukkia.

Wulf, jonka pianolla soitettu juutalainen laulu jää kaikumaan mieleen, kirjoitti surullisena pojalleen: "Olen julkaissut 18 kirjaa Kolmannesta valtakunnasta ilman vaikutusta... Joukkomurhaajat kävelevät yhä vapaina, asuvat taloissaan ja kasvattavat kukkiaan."

Timo Suutarinen

Tragikoominen kuvaus perhedynamiikasta – kuinka yritämme löytää yhteyden, mutta emme aina onnistu

Perjantaina 10.11. sai ensi-iltansa kotimainen elokuva Mummola (Suomi 2023). Sen on käsikirjoittanut ja ohjannut Tia Kouvo.

Joka vuosi joulun aikaan sisarukset Susanna (Ria Kataja) ja Helena (Elina Knihtilä) vierailevat perheineen vanhempiensa luona. Kuten tavallista, isoisä Lasse (Tom Wentzel) juo liikaa, isoäiti Ella (Leena Uotila) on huolissaan kaikista, lapset ovat kyllästyneitä ja sisarukset lankeavat vanhoihin riitoihin. Joulun jälkeen he lähtevät omille teilleen ja palaavat arkeensa.

Hyvän mielen elokuva ystävyydestä ja kaikkien aikojen comebackista

Tänään perjantaina (6.10.) saa ensi-iltansa kotimainen rock-elokuva Comeback. ”Tarina herätti minussa intohimon ohjata elokuva, jollaista ei ole Suomessa aiemmin tehty”, ohjaaja Petri Kotwica sanoo.

Bressonista enemmän kuin tyhjentävästi

Lauri Timonen (2023): Robert Bresson, luultavasti. Rosebud.

”Mitään ei voi luoda vetämättä puoleensa väärinkäsityksiä. Suurin osa siitä, mitä minusta sanotaan, on väärin ja sitä toisellaan ikuisesti.”

Näin on sanonut ranskalainen elokuvaohjaaja Robert Bresson. Bressonin esittämä huoli asioiden puhki selittämisestä on aiheellinen. Ihmiskunta on aina ollut innoissaan tarinoista ja niiden kertojista. Me haluamme nykyisin tietää kaiken ihmisestä, onhan ihminen vain kemiaa ja psykologiaa. Siihen väliin mahtuu epäilys ihmisestä henkisenäkin olentona. Kun joku näkee unia puolestamme ja laajentaa kurkistusluukkuamme omiin maailmoihinsa, haluamme heti koko paketin tietoa hänestä, vaikka asioiden runollinen salaisuus kätkisi totuuden.

Ilveskuiskaaja on erilainen luontoelokuva

Sodankylän elokuvajuhlilla sai torstaina 15.6. Suomen ennakkoensi-iltansa Juha Suonpään ohjaama dokumenttielokuva Ilveskuiskaaja. Sen päähenkilönä on Rauman seudulla Köyhäjärvellä asuva Hannu Rantala, joka seuraa lähiseudun metsissä asuvien ilvesten elämää. Yhtä lailla päähenkilöinä ovat ilvekset, jotka ovat kukin omanlaisiaan persoonia. Elokuvassa seurataan niiden elämää riistakameroiden välityksellä. Kulttuurivihkojen haastattelussa ennakkoensi-illan jälkeisenä päivänä Suonpää kertoi, että häntä kiehtoi erityisesti Rantalan kokema vahva tunneyhteys ilvesten kanssa.

Anna Erikssonin W haastaa elokuvakulttuurin pinnallisuutta

Perjantaina 23.9.2022 sai ensi-iltansa Anna Erikssonin elokuva W (Suomi 2022). Elokuvan maailmanensi-ilta oli Locarnon elokuvafestivaaleilla elokuussa ja Suomen ensi-esitykset olivat Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla 16. ja 19. syyskuuta. Elokuva on kiertueella 24.9.-21.10.2022. Anna Eriksson on mukana kiertueen elokuvanäytöksissä ja vastaamassa yleisön kysymyksiin.

Dokumenttielokuva kertoo Suomen maolaisen liikkeen erikoisen tarinan

1970-luvulla kukoistaneesta taistolaisuudesta on Suomessa jauhettu kyllästymiseen saakka, mutta samoihin aikoihin vaikuttanut maolainen liike on jäänyt suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Liike olikin pieni, jopa marginaalinen – aktiiveja oli muutamia satoja –, mutta kulttuuri-, aktivismi- ja aatehistorian kannalta erittäin kiinnostava. Jouko Aaltosen ohjaama ansiokas dokumentti Pieni punainen nostaa tämän liikkeen nyt laajempaan tietoisuuteen.

Tampere Film Festival 50 vuotta – lyhyen laatuelokuvan juhla!

Tampereen elokuvajuhlat (TFF) eivät ole ihan vielä eläkeiässä, mutta silti festivaali on kaiketi Suomen vanhin yhtäjaksoisesti vuosittain toimiva elokuvatapahtuma. 4.–8. maaliskuuta 50-vuotisjuhlia viettänyt lyhytelokuvakilpa on kasvattanut yleisöä ja kasvanut entistä monipuolisemmaksi. Se on hieno saavutus mille tahansa pienestä ideasta alkaneelle tapahtumalle.

Taso on vaihdellut, mutta juhlavuonna rima oli suhteellisen korkealla: maailmalla lyhytelokuvan tekijät ovat usein täysiä ammattilaisia. Toki muutama seuraamani kilpasarja oli keskinkertainen. Missään nimessä ei silti voi enää puhua siitä, että esimerkiksi fiktiivinen lyhytelokuva olisi pelkkää "harjoittelua". Dokumentit on sentään tunnustettu kunnon elokuviksi jo ajat sitten!

Ryhmäteatteri-dokumentti todistaa kollektiivin ja luovan hulluuden voimaa

Yksi tämänvuotisilla Sodankylän elokuvajuhlilla nähdyillä merkittävistä kotimaisista uutuuksista oli Mika Kaurismäen ohjaama puolitoistatuntinen dokumenttielokuva Ryhmäteatteri. Dokumentissa piirretään lukuisien haastattelujen ja arkistomateriaalien keinoin 50-vuotiaan helsinkiläisteatterin komea historiallinen kaari. Teatterin valttikortteina näyttäytyvät hyvä ryhmähenki, luovan hulluuden kukoistus ja turhasta hierarkiasta vapaa ilmapiiri – sekä tietysti vahva ammatillinen osaaminen.

Tšadilaiskylästä elokuvakantasuvun perilliseksi

Sodankylän elokuvajuhlien yksi tämänvuotisista tähtivieraista oli tšadilainen elokuvaohjaaja Mahamat-Saleh Haroun (s. 1961).

Timo Malmin vetämässä elokuvajuhlien aamukeskustelussa Haroun kertoi nähneensä ensimmäisen elokuvansa 9-vuotiaana. 

”Enoni vei minut katsomaan intialaista Bollywood-elokuvaa. Muistan siitä vain kauniin intialaisen naisen, joka katsoi kameraan suoraan. Hetken aikaa uskoin, että hän katsoi juuri minua. Tästä alkoi pitkä rakkaustarina elokuvan ja minun välillä”, Haroun kertoi.

Elokuvabokseja ja -kokoelmia X: Yasujiro Ozu

Japanilaisen elokuvan kultakausi alkoi pian toisen maailmansodan jälkeen ja jatkui aina 1960-luvun puoliväliin. Tämä kahden vuosikymmenen ajanjakso on jäänyt elämään rikkaana ja monen erilaisista lähtökohdista ponnistaneen ja erilaisia elokuvia tehneen mestarin aikakautena: Akira Kurosawa, Kenji Mizoguchi, Mikio Naruse, Keisuke Kinoshita, Masaki Kobayashi, Kaneto Shindo ja monet muut herättivät teoksillaan ihailua ympäri maailmaa. Lopulta japanilaisen elokuvan loisto hiipui, mutta onneksemme tärkeimmät teokset on tätä nykyä siirretty myös kotikatsojaa suosivaan formaattiin – Kurosawaa on yhytettävissä jopa Suomenkin markkinoilta.

ILMOITUS