Ilmastopolitiikka ja työväestö

Kysymykseen, miten hän arvioi ilmastoliikkeen merkitystä, vastasi Saksan metalliliittoon (IG- Metall) kuuluva työläinen ja luottamusmies: ”Vaarallinen!” Hänen mielestään se uhkaa omaa mielikuvaa hyvästä elämästä. On selvää, että ilman kunnollista keskustelua ilmasto-oikeudenmukaisuudesta – ja siitä miten se olisi mahdollinen – ei ole mahdollista torjua ilmastokriisiä.

Demokraattista luokkataistelua palkoista ja työehdoista on kuvattu institutionaaliseksi kamppailuksi työllä yhteiskunnallisesti tuotetun lisäarvon jakautumisesta. Suhteessa ilmastonmuutokseen, lajikuolemaan ja raaka-aineiden niukkuuteen se on menettänyt yhteiskunnallisen voimansa. Tätä on edistänyt yleinen hokema, että ilmastokriisin suhteen olemme kaikki samassa veneessä. On tosiasia, että ilmastonmuutoksen ekologiset seuraukset koskettavat kaikkia yhteiskuntaryhmiä. Mutta kaikki eivät ole samalla tavalla vastuussa ilmastokriisistä, ja eri yhteiskuntaluokilla on erilaiset mahdollisuudet suojautua sen vaikutuksilta. Jenan yliopiston sosiologian professori Klaus Dörren teesi on, että jos demokraattinen luokkataistelu häivytetään ja marginalisoidaan yhteiskunnassa, niin ”ekologis-yhteiskunnallinen konflikti voi muuttua ideologisen hallinnan muodoksi – erityisesti, mutta ei ainoastaan, taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevia kohtaan”.

Palkkatyössä olevien osalta puhe ilmastokriisistä ilman konkreettisia toimia suhteessa ilmasto-oikeudenmukaisuuteen  herättää mahdollisesti voimakasta vastarintaa. Siitä on tulossa valtava betonijarru pyrkimyksissä hiilineutraaliin yhteiskuntaan ja samalla se saattaa toimia katalysaattorina antiekologisille liikkeille ja äärioikeistolle.

Dörre on tehnyt konkreettista sosiologista tutkimusta Saksan autoteollisuudessa työskentelevien parissa. Yllämainittu työläinen kuvaa Dörren kyselyssä itseään ”autohulluksi”, joka nauttii ajaessaan 220 kilometrin tuntivauhtia moottoritiellä. Tätä hän voi harrastaa, koska työskentelee Opelin tehtailla. Hän kuvaa työpäiväänsä: herääminen kello 3.20, täsmällisesti aamuvuoron aloitus 5.30, työskentely liukuhihnalla 50 sekunnin mittaisissa jaksoissa, kaksi yhdeksän minuutin taukoa ja 23 minuutin ruokatunti; tunti ennen iltapäivän taukoa ”on aivan kuitti”.

Miksi hän suostuu tekemään tätä äärimmäisen monotoonista ja raskasta työtä päivästä toiseen? Hänellä on kolme syytä – 3 800 euron bruttotulot, tuttu ja turvallinen työyhteisö sekä työehtosopimusten ja ay-liikkeen tarjoama suoja. Työelämän pakot hän on valmis hyväksymään, jotta voisi vapaa-ajalla olla todella vapaa. Hän ei halua, että kukaan tulee määräämään sitä, miten hänen tulee vapaa-aikansa viettää – etenkään moraalisesti paremmiksi tuntevat ihmiset, joilla on etuoikeutettu luokkastatus ja jotka eivät tiedä mitään ”liukuhihnatyöstä”. Tämä on myös se syy, miksi hän näkee ilmastoliikkeen vastustajana.

Dörre toteaa, että suoritetun tutkimuksen mukaan ilmastonmuutos, lajikuolema ja muut ekologiset kriisi-ilmiöt koetaan myös työväestön piirissä subjektiivisella tasolla olennaisina. Keskeinen ongelma on Dörren mielestä, että ympäristökeskustelusta ”häviää sosiaalinen ulottuvuus lähes täysin”.

Keskusteluun tulisi ehdottomasti tuoda kulloisenkin henkilön luokka-asemasta riippuva henkilökohtainen ekologinen jalanjälki. Euroopan ja Yhdysvaltojen väestön köyhemmän puoliskon  hiilidioksidipäästöt ovat vähentyneet vuosien 1990 ja 2019 välisenä aikana yli neljänneksen. Tämä osa väestöstä on jo lähellä niitä päästötavoiteita, joita asetettiin Pariisin ilmastokokouksessa. Sitä vastoin yhteiskunnan rikkain prosentti tuottaa hiilidioksidipäästöjä 26 prosenttia enemmän kuin 30 vuotta sitten ja rikkain 0,01 prosenttia on kasvattanut omia päästömääriään 80 prosenttia.

Kasvavien hiilidioksidipäästöjen syynä ei ole niinkään yksittäisen ihmisen kulutus, vaan investoinnit. Niistä ovat vastuussa yhteiskunnan pääomapiirit.  Käytännössä Saksassa 1,2 prosenttia väestöstä tekee keskeiset päätökset taloudessa (ks. aiempi Kaspar Hauser -blogin kirjoitus Ilmastokriisi, superrikkaiden saastuttajaeliitti ja ympäristöliike).

Dörre toteaa, että Saksan autoteollisuus, joka teki koronasta ja Ukrainan sodasta huolimatta huippuvoittoja syksyllä 2022, on tästä hyvä esimerkki. Voitot koostuvat polttoaineita syövistä ja energiaintensiivisistä luksusautoista. Niiden hinnannousut eivät rikasta ostajajoukkoa häiritse. Heidän rahavaransa riittävät uusiin hintoihin ongelmitta. Autoteollisuuden työntekijöiden reaalikokemus on täysin toisenlainen. Yksistään siirtyminen sähköautotuotantoon uhkaa noin 250 000 työpaikkaa Saksassa.

Dörren keskeinen johtopäätös on: ”tulevaisuudentunne voi kuitenkin kehittyä vain, jos työpaikka ja tulot ovat vähintäänkin turvattuja, sillä vain vakituinen työpaikka ja säännölliset tulot – – mahdollistavat pääsyn siihen, mitä voidaan kutsua turvallisuuden kynnykseksi". Köyhyys ja epämääräiset työsuhteet estävät tulevaisuuden tietoisuuden syntymisen muodostumisen ja ovat samalla esteenä toteuttaa ekologisia hiilineutraaliin yhteiskuntaan tähtääviä toimia omassa elämässä.

Dörre vaatii, että yhdeksi tavoitteeksi tulee asettaa ekologisen sosiaalivaltion luominen, joka voimistaa julkisia yleishyödyllisiä palveluja. Ekologinen sosiaalivaltio on Dörren mielestä välitavoite, joka saattaisi olla erilaisia luokkafraktioita yhdistävä. Tämän lisäksi hänen mielestään on toteutettava ”tietoinen taistelu investointeja, tuotteita ja tuotantoprosesseja koskevan päätösvallan demokratisoimisesta”.

Lähde: Klaus Dörre:  Grün als Bedrohung: Warum die Klimapolitik die Arbeiter verliert, Blätter für deutsche und internationale Politik 6/2023, https://www.blaetter.de/ausgabe/2023/juni/gruen-als-bedrohung-warum-die-klimapolitik-die-arbeiter-verliert

ILMOITUS