Ilmastokriisi, superrikkaiden ”saastuttajaeliitti” ja ympäristöliike

Apartheidin aikainen Etelä-Afrikka oli tasa-arvoisempi paikka taloudellisesti kuin koko maailma on tänään, toteaa Irene Khan teoksessaan Kohtalona köyhyys? Miten oikeuksien puute syventää köyhyyttä? (2008). Hän toimi Amnesty Internationalin pääsihteerinä vuosina 2001–2009. Tämän jälkeen globaali eriarvoisuus on jatkanut kasvuaan nykyisen finanssikapitalismin oloissa. Oxfamin mukaan vuodesta 2020 lähtien 42 miljardin dollarin kokonaiskasvusta on mennyt 63 prosenttia rikkaimmalle prosentille maailman väestöstä. Yksi prosentti maailman väestöstä omistaa 46 prosenttia olemassa olevista resursseista ja rikkain 10 prosenttia omistaa 86 prosenttia. Puolestaan 50 prosenttia maapallon köyhistä ei omista mitään. Globaalia eriarvoisuutta kuvaa hyvin se, että 62 multimiljardööriä omistaa yhdessä enemmän kuin puolet maapallon kaikista ihmisistä.

Ilmastokriisin ja saastuttamisen suhteen ihmiskunta ei istu samassa veneessä. Globaali superrikkaiden ryhmä ajelee loistojahdeillaan ja lentävät yksityisillä suihkulentokoneillaan suruttomasti välittämättä hiilidioksidipäästöistä. ”Saastuttavaa eliitiä”1 ei asia näytä mietityttävän. Korkeintaan heidän piiristään löytyy avutonta selittelyä. Bill Gates pohtii teoksessaan Kuinka välttää ilmastokatastrofi (2021) oikeuttaan kirjoittaa ympäristöasioista, koska hän omistaa suuria taloja ja lentää yksityiskoneilla. Gatesin itsepetoksellinen ratkaisu on, että vuonna 2020 hän alkoi ostaa uusiutuvaa lentopetrolia ja tavoitteena on jollain tavoin ”kompensoida kokonaan perheemme lentopäästöt vuonna 2021”. Todellisuus on tyly. Ruotsalainen tutkija Stefan Gössling on laskenut, että että Bill Gatesin kaltaiset superrikkaat tuottavat lentämällä jopa 10 000 kertaa enemmän hiilidioksidia kuin keskiverto eurooppalainen.

Ilmastokriisin yksi keskeinen ongelma on pieni globaali ”saastuttava eliitti”. Maailmanlaajuisesti tulohierarkian ylimmän prosentin osuus kasvihuonekaasupäästöistä on lähes 17 prosenttia, mikä ylittää ylemmän keskiluokan jo ennestään erittäin suuren ympäristöjalanjäljen keskimäärin yli 3,5-kertaisesti ja maailmanlaajuisen keskiarvon yli 16-kertaisesti. Tilanteen järjettömyyttä osoittaa se, että maailman superrikkaat (0,01% maapallon väestöstä eli 770 000 henkilöä) tuottavat saman verran hiilidioksidipäästöjä kuin Saksa ja Japani yhteensä. Saastuttava eliitti tuottaa keskimäärin 2 531 tonnia hiilidioksidia vuodessa, mikä vastaa lähes neljää prosenttia kaikista maailmanlaajuisista hiilidioksidipäästöistä.2

Ongelma on syvemmällä kuin luksuskuluttamisessa ja heidän omistamissaan ja käyttämissään yksityisissä autoissa, lentokoneissa ja helikoptereissa. Niiden resurssien kulutus ei ole niinkään ilmastopoliittinen huolenaihe kuin ne valtavat päästöt, joista tämän varallisuusluokan omistavat yritykset ovat vastuussa. He määrittävät merkittävästi investointipäätöksiä ja liiketoimintamalleja ja hyötyvät taloudellisesti paljon päästöjä aiheuttavasta taloudellisesta toiminnastaan. Pääoman keskittymis- ja kasaantumisprosessin tuloksena heidän hallinnoimansa globaalit suuryritykset ovat vastuussa kasvihuonekaasujen tuottamisesta. Uusimman Carbon Majors Databasein mukaan vuosina 1988–2015 sata suurinta kansainvälistä yritystä olivat vastuussa yli 70 prosentista teollisuuden ja kulutuksen tuottamista hiilidioksidipäästöistä. Oma lukunsa ovat sotateolliseen kompleksiin kuuluvat yritykset. Edelleenkään IPCC:n raportissa ei huomioida asetuotannon, armeijoiden ja konfliktien ekologista jalanjälkeä, vaikka Yhdysvaltojen armeija on maailman suurin yksittäinen hiilidioksidipäästöjen tuottaja.

Presidentti Donald Trumpin aikainen ulkoministeri ja öljy-yhtiö ExxonMobilin monivuotinen johtaja Rex Tillerson on hyvä esimerkki yksittäisen superrikkaan ja hänen hallinnoimansa yrityksen päästöjen yhteenkietoutumisesta. Yrityksen julkaisemien omien tietojensa mukaan ExxonMobil aiheutti vuonna 2015 suoraan 122 miljoonan tonnin hiilidioksidipäästöt. Kun tämä jaetaan hänen osakkeidensa markkina-arvolla, saadaan Tillersonin vuotuiseksi päästömääräksi yli 52 000 hiilidioksiditonnia, joka on suoraan yhteydessä hänen sijoitukseensa. Tällaiset päästöt jättävät varjoonsa ne kasvihuonekaasupäästöt, jotka liittyvät superrikkaiden äärimmäiseen ylikulutukseen. Se, että saastuttajaeliitti saa suurimmat tuotot ilmastovahingoista, mutta samalla se ei ole toistaiseksi juurikaan kärsinyt ilmastonmuutoksen seurauksista, on ekologisen epäoikeudenmukaisuuden raju muoto.

Vertailemalla eri yhteiskuntaluokkien ympäristökuormitusta käy selväksi, ettei hiilidioksidipäästöjä voida tehokkaasti ja riittävästi vähentää ilman varallisuuden syvällistä uudelleenjakoa. Ei ole mahdollista löytää ratkaisua ilmastokriisin hillitsemiseen, jos keskitytään vain teknologisiin ratkaisuihin ja puheeseen yleisesti kulutuksen vähentämisestä. Kummatkin ovat välttämättömiä, mutta ilman globaalin ja kansallisen eriarvoisuuden vähentämistä sen toteuttaminen ei ole mahdollista. Maapallon rikkaat vapaamatkustajat kyseenalaistavat samalla kaikkien kansalaisten motivaation luopua ympäristöä saastuttavista toimista. Ilman varallisuuden rajoittamista muut väestöryhmät tuskin ovat halukkaita muuttamaan ympäristöä vahingoittavaa käyttäytymistään. EU-maissa työväestön ja alemman keskiluokan hiilidioksidipäästöt ovat vähentyneet keskimäärin 15-–20 prosenttia, ja rikkaimman prosentin päästöt ovat kasvaneet samassa ajassa 26 prosenttia. Näiden etuoikeuksien leikkaammien on ekologisesti tehokkaampaa kuin kehotus yleiseen luopumiseen kulutuksesta.

Nykyinen globaali ja kansallinen eriarvoisuuskehitys vaarantaa maapallon ja demokratian tulevaisuuden. Hampurin yliopiston sosiologian professori Sighard Neckel toteaa: ”Kun äärimmäinen vauraus johtaa miljardööriluokan muodostumiseen, jolla on lähes rajattomat toimintamahdollisuudet politiikassa, taloudessa ja ekologiassa, on nyky-yhteiskunnissa alkamassa uusi aikakausi, joka muistuttaa feodalismin aikakausien aristokraattista vallan yltäkylläisyyttä.” Tämä kehitys vaarantaa niin modernien sosiaalisten järjestelmien integratiokyvyn kuin myös maapallon järjestelmän toimivuuden ekologisessa mielessä.

Toimiva poliittinen visio edellyttää ennen kaikkea näkemystä uudesta talousjärjestelmästä, joka ei perustu jatkuvan taloudellisen voiton maksimoinnin pakon periaatteille sekä jatkuvasti lisääntyvälle eriarvoisuudelle. On löydettävä tie talouden radikaalille demokratisoinnille ja taloudellisen ratkaisuvallan oikeudenmukaiselle jakautumiselle. Omaisuuskysymys on asetettava uudella tavalla. Kapitalistinen yksityisomistus ja sosialistinen valtio-omistus ovat osoittaneet kyvyttömyytensä vastata olemassa oleviin ongelmiin. On mietittävä uusia kollektiivisia omistusmuotoja, jotka mahdollistavat työntekijöiden osallisuuden omistamiseen ja päätöksentekoon. Nykyisen eriarvoisuuden vallitessa ja vallan kasaantuessa pienelle miljonäärien klubille ilmastokriisin ratkaisun avaimet ovat häviämässä demokraattisen päätöksenteon tuolle puolen ja köyhyydestä on tullut maailman pahin ihmisoikeuskriisi.

Nyt tarvitaan enemmän kuin koskaan diplomaattista taitoa, poliittista mielikuvitusta, uusia visioita ja keskustelua erilaisista vaihtoehdoista. Ympäristöliikkeen tulisi ottaa yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi Greta Thunbergin toteamus: ”Mitä rikkaampi olet, sitä suuremmat päästöt. Joten jos haluat rajoittaa väestön määrää luonnonvarojen säästämiseksi, rupea kampanjoimaan sen puolesta, että miljardööreistä on päästävä eroon”. Tämän lisäksi ympäristö- ja rauhanliikkeen on yhdistettävä voimansa ja kehitettävä kapitalismin ja militarismin tuolla puolen oleva visio. On kyettävä herättämään ”toivon periaate” (Ernst Bloch) eloon, jossa tulevaisuuden toimintaa määrittävät vapauden, ekologisuuden, oikeudenmukaisuuden, rauhan ja hyvinvoinnin visiot.

2Lucas Chancel et al, World Inqeguality Report, Campridge 2022

ILMOITUS