Hämmästyin hieman tämän kuun alussa Helsingin Sanomien kulttuuriosaston otsikkoa: ”Savonlinnassa nautitaan Tšaikovskista 2017”. Vähintään yhtä perustellusti Vesa Sirén olisi voinut varustaa uutisensa otsikolla: ”Savonlinnassa nautitaan kahdesta Kullervosta 2017”. No sentään hän totesi artikkelinsa loppupuolella, kuinka jo aikaisemmin oli uutisoitu, että satavuotista Suomen itsenäisyyttä juhlitaan Sallisen Linna vedessä -teoksen kantaesityksellä.
Tuntuisihan Tšaikovski Venäjästä itsenäistyneen Suomen juhlavuoden ohjelmistossa hieman yllättävältä valinnalta, ellei mukana olisi muutakin ei-suomalaista ohjelmistoa Belliniltä, Mozartilta ja Verdiltä. Tällaisessa yhteydessä Tšaikovski on osa tavanomaista kantaohjelmistoa muiden suosikkisäveltäjien joukossa. Kansainvälistä oopperafestivaalia ei oikein voi rakentaa ilman vierailevia esiintyjiä, joille suomalainen oopperaohjelmisto on melko vierasta Saariahon oopperoita mahdollisesti lukuun ottamatta. Itsenäisyyden satavuotisjuhlinnan kannalta keskeinen kysymys kuitenkin on, mitä suomalaista ohjelmistoa juhlinnassa on mukana.
Suomalaisen teoksen kantaesitys tunnetulta suomalaiselta säveltäjältä on luonteva ratkaisu itsenäisyysjuhlintaan, mutta entä Kullervo ihan suorastaan kaksin kappalein? On hienoa, että ulkomainen orkesteri haluaa esittää Sibeliuksen Kullervoa, mutta on jopa hätkähdyttävää, että lisäksi esitetään vielä Sallisenkin Kullervo. Vaikka kummatkin Kullervot ovat ehdottomasti esittämisen arvoisia, niiden molempien ottaminen saman juhlakauden ohjelmistoon tuo toisaalta lähes väistämättä mieleen Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maan. Ovathan oopperat useimmiten traagisia, mutta Kullervon tarinassa, jos missä, korostuu sekä antisankarin aivan tolkuttoman huono onni että hänen täydellinen kyvyttömyytensä löytää surkeuteensa minkäänlaisia rakentavampia ratkaisuja.
Näyttää siltä, että Savonlinnassa Suomen satavuotisohjelmisto on laadittu tukevasti maksukykyiselle keski-ikäiselle yleisölle, joka vielä jotenkin pystyy samaistumaan Kullervon kohtaloon, mutta miten tällaisen ohjelmiston kokevat juuri aikuistuneen sukupolven edustajat? Onko Kullervo heille vain menneen maailman täysin vieraan kulttuurin käsittämätön luuseri, jonka kohtalo ei vain voisi vähempää kiinnostaa? Voivatko he kokea Kalevalan moderniksi, kuten Sibelius aikanaan? Ehkä yleisöksi kannattaisi yrittää houkutella heitä, jotka nyt kuuntelevat innokkaimmin Joose Keskitaloa. Valittu ohjelmisto pistää samalla yllättäen ajattelemaan, että oikeastaan Verdin Rigoleton nimihenkilössäkin on aika paljon Kullervoa.
Millaisia vaihtoehtoja valitulle ohjelmistolle olisi ollut? Olisiko pitänyt harkita suomenruotsalaisen kiintiön mukaan ottamista? Paciuksen Kung Karls jakt olisi ehkä jo liikaa menneestä maailmasta. Tosi tyylikäs ratkaisu voisi olla Bergmanin Det Sjungande trädet, mutta sen modernius voisi olla suurelle yleisölle aika hankala pala nieltäväksi, mikä aiheuttaisi taloudellisen riskin. Sibeliuksen Jungfrun i tornet ja Palmgrenin Daniel Hjort ovat puolestaan liian huonoja ja lyhyitä, vaikka yhdysvaltalaisyleisöä kosiskellaankin nykyisin jopa lyhentelemällä oopperoita. Toivottavasti ei sentään meillä.
Palataan suomenkieliseen ohjelmistoon: entä Aarre Merikannon Juha? Tai Kokkosen Viimeiset kiusaukset? Ehkä, koska nämä teokset ovat todella merkittävä osa suomalaista oopperaohjelmistoa. Silti tuntuu, että nämäkin voisivat puhutella lähinnä varttuneempaa yleisöä. Yksi todella mielenkiintoinen valinta olisi voinut olla Rautavaaran Thomas. Moderneista piirteistään huolimatta yllättävän kaunista musiikkia ja aihe sijoittuu Suomen menneisyyteen. Samalla se käsittelee vallankäyttökysymyksiä tavalla, joka ei välttämättä ole vieras fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneille. Ooppera, joka ansaitsisi ehdottomasti uudelleen esiin ottamisen. Tai miten olisi Ahon Hyönteiselämää? Siinä ihmiselämää verrataan hyönteisten elämään tavalla, joka tuskin olisi täysin vieras kenellekään kulttuuritaustasta riippumatta. Musiikin kohtuullinen modernismi tai satiiriset versiot tanssimusiikista eivät varmaan haittaisi suurakaan yleisöä. Tämäkin teos tosiaan ansaitsisi uudelleen tulemisen.
Kun nyt kuitenkin Savonlinnaan on vuoteen 2017 valittu kaksi Kullervoa, niin antaahan tällainen ratkaisu toisaalta mahdollisuuden vertailla, miten eri säveltäjät ovat kyseistä aihetta käsitelleet. Toivotaan joka tapauksessa, että tulos on mielenkiintoinen.
Savonlinnan oopperajuhlista muualla Kulttuurivihkoissa:
