Vaihtelua pääsiäiseen Stravinskyltä?

Tämänkin vuoden pääsiäistä edelsivät radiossa Bachin passiot ja muut kovin tutut teokset, joille Eva Tigerstedtin esittelemä h-molli-messukin oli jo tervetullutta vaihtelua. Kun mietiskelin, mitä muuta sitä voisi kuunnella, huomasin, että pääsiäisen jälkeisenä tiistaina on kulunut 50 vuotta Stravinskyn kuolemasta. Selvä, tämän vuoden pääsiäisen säveltäjä on Stravinsky.

Häneltä ei näytä löytyvän passiota tai stabat materia, mutta olisiko A Sermon, a Narrative and a Prayer lähellä näitä? Teos menee oikeastaan jo Paavalin ja apostolien eli pääsiäisen jälkeiseen aikaan, mutta Stefanoksen kivittäminen muistuttaa myös pitkänperjantain marttyyrikuolemasta. Vain englannin kielen käyttö tuntuu hieman banalisoivan teosta.

The Flood, Babel ja Abraham and Isaac kertovat lähinnä Vanhan testamentin tutuimpia kertomuksia, joissa ei pääsiäisestä vielä ole tietoa, mutta teokset herättävät kysymyksen, voisivatko ne toimia näyttämölle siirrettyinä. Olisiko suuren yleisön helpompi ottaa Stravinskyn myöhäisen kauden teoksia (Babel kylläkin sävelletty 1944) vastaan näyttämön kautta? Voin kuvitella, kuinka kuuntelemani Dietrich Fischer-Dieskau on saanut harjoitella muutamia kertoja hepreaksi laulettavaa, sarjallisuutta soveltavaa Aabrahamia ja Iisakia. Jumala näyttäytyy teosten kertomuksissa hyvinkin raakana, mihin verrattuna tyylillisesti vaihteleva Canticum Sacrum puolestaan tuo tekstissään esiin rakkautta sen eri muodoissa.

Edellä mainittuihin verrattuna varhaismpi teos on Mass, jota Stravinsky yllättäen ajatteli liturgiseen käyttöön. Ei kai se teoriassa mahdotonta olisi, mutta taitaisi seurakunta olla aika ihmeissään. Siitä huolimatta, vaikka Messu ei kuulostakaan kaikkein monimutkaisimmalta Stravinskylta.

Olisiko Requiem canticles edes mielekäs ilman taustalla olevaa pääsiäisen sanomaa? Ilmeisesti ei. Ensikuulemalla kompleksinen, mutta silti jotenkin kiehtova teos. Epäsentimentaalinen, mutta jättää mystisen vaikutelman, mikä koskee aika suurta osaa Stravinskyn uskonnollista musiikkia, josta huomattava osa on hänen myöhäiseltä, dodekafoniaa ja sarjallisuutta soveltavalta kaudeltaan. Ei ole mitenkään mieletöntä säveltää uskonnollista musiikkia tyylillä, joka ei ole ihan tästä maailmasta.

Stravinskyn uskonnollisista teoksista tunnetuin ja suosituin on varmaankin Psalmisinfonia. Vaikka sitä luonnehditaan uusklassiseksi, se tuntuu aika erilaiselta verrattuna esimerkiksi Pulcinellaan. Psalmin 150 tekstin käyttäminen antaisi odottaa riemun räjähdystä, mutta Psalmisinfonian loppukin on kuitenkin yllättävän ankara.

Yleisestikin Stravinskyn uskonnolliset teokset synnyttävät mielikuvan, että hänen uskonnollisuutensa oli ankaraa. Vaikka hän palasi ortodoksiseen kirkkoon, hänen enimmäkseen latinan tai englannin kieltä käyttävät teoksensa tuntuvat ennemminkin katolis-vanhatestamentillisilta. On outoa, ettei ortodoksi juuri pääsiäisellä juhli. Missä määrin tämä johtuu Stravinskyn elämästä Euroopassa ja Yhdysvalloissa? Kun Robert Craft kysyi Stravinskyltä, pitääkö kirkkomusiikin muotoihin säveltävän säveltäjän olla itse uskovainen, Stravinsky vastasi, että ehdottomasti, ja että pelkkä ’vertauskuvallisiin olentoihin’ uskominen ei riitä, vaan pitää uskoa myös Jumalan ja paholaisen persoonaan sekä kirkon ihmetöihin. Eipä maininnut samassa yhteydessä Jeesuksen ylösnousemusta.

Ruotsin radion sinfoniaorkesterilta löytyy Sixten Ehrlingin johtama levytys, joka sisältää sekä Psalmisinfonian että Kevätuhrin. Ensin yhdistelmä yllättää, mutta sitten se tuntuukin oikeastaan hyvin ymmärrettävältä: sama säveltäjä käsittelemässä sekä pakanallista että ei-pakanallista uskonnollisuutta. Tai pakanallista elämäntapaa, jossa uskonnollisuutta ei vielä ehkä edes tunnistettu uskonnollisuudeksi, ja psalmien maailmankuvaa, joka on jo tietoisemmin uskonnollista. Voisiko molemmissa kuulla ankaruuden lisäksi myös myötätuntoa? Tämä kysymys on ilman muuta täysin minun oma subjektiivinen tulkintani, niin kuin tulkintani useimmiten, mutta tältä pohjalta koen mielekkääksi kuunnella Kevätuhria lankalauantaina.

Stravinskyn myöhäisen kauden uskonnolliset teokset sivuutetaan ilmeisesti sekä tyylin vaikeuden että aihepiirin takia turhankin pahasti – etenkin verrattuna venäläisen kauden suosikkibaletteihin. Jos suuren yleisön tottuminen yhä modernimpiin teoksiin kuitenkin edesauttaa myöhäistuotannonkin enenevää esittämistä sekä konserteissa että radioissa, edistävätkö ne kuulijoiden uskonnollisuutta vai kuunnellaanko niitä yhä enemmän samalla tavalla kuin venäläisiä baletteja, antiikin kertomuksiin sävellettyjä teoksia tai muita fiktiivisiin kertomuksiin perustuvia teoksia?

ILMOITUS