Ilkka Vartiainen ei unohda kestävän kehityksen kulttuurisarkaa, vaan syöksyy blogissaan diletantin innolla klassisen musiikin syövereihin ja tähyilee samalla levyröykkiöiden alta maailman menoa. Lukekaa korvillanne!

Klassisen musiikin ihana ja kiusallinen kaanon

Samuli Tiikkaja ihmettelee 9.3. lauantaiesseessään Helsingin sanomissa vaihteeksi taiteen ikuisuuskysymystä: miten eri taidelajien ja etenkin klassisen musiikin kaanon oikein muodostuu. Juuri musiikin yhteydessä puhe kaanonista onkin sopivaa, koska kaanonissa nimenomaan toistetaan samaa uudestaan ja uudestaan. Tiikkajan ajatushautomossa on avustajana Veijo Murtomäki, joka toteaa: ”– – nykyinen perusohjelmisto alkaa olla lähinnä kliseekaanon.” Onko se? Ja jos on, niin mitä tästä voisi ajatella?

”Yhtenä iltana lausuttais ei sanaakaan”

Vaikka kävinkin ensimmäisenä adventtina kappelissa, musiikkina ei ollut Hoosianna, vaan Bachin kolmas sonaatti sooloviululle, jota Kreeta-Julia Heikkilä soitti Kampin kappelissa. Menin ajoissa paikalle, koska kyseinen pieni kappeli täyttyy ennen konsertteja jo aika aikaisin. Kun odotin konsertin alkua, hämmästyin kuulemieni erilaisten äänten määrää: paitsi askeleita ja vaatteiden kahinaa, myös pientä puhetta, kännykkäkameran äänen ja kerran jopa kännykän soimisen. Kuinkahan yleisesti konserttiyleisö tiesi, että Kampin kappeli on tarkoitettu kohtaamisen lisäksi nimenomaan hiljentymiseen, minkä takia sinne ei haluttaisi edes kamerasta lähteviä häiritseviä ääniä? Ainakaan moni ei ollut tottunut kommunikoimaan pelkillä eleillä, viittauksilla tai hiljaisella toiminnalla.

Kieli- vai orkesterikylpyjen Sibelius?

Ruotsalaisuuden päivänä (6.11.) Vesa Sirén pohti Helsingin Sanomissa, että kyseisenä päivänä ei tarvitsisi jäädä kiinni edes suomenruotsalaisuuteen, vaan oikeastaan päivää olisi aihetta juhlia kaksikielisyyden päivänä. Sirénin mukaan suurin osa suomalaisuuden ytimestä syntyi kieltemme dynaamisesta vuorovaikutuksesta, mistä hän esimerkin vuoksi kuvasi, kuinka Sibelius luovi maamme kaksikielisessä kulttuurissa. Kun myöhemmin kuuntelin Sibeliuksen pianokappaleita, jäin kuitenkin ihmettelemään, millainen kulttuuripersoona antoi pianosarjoilleen sellaisia nimiä kuin 10 Klavierstücke, 10 Bagatelles, Pensées lyriques, tai 10 morçeaux pour le piano ja sarjojen osille vastaavanlaisia nimiä.

Punalippu liehuu klassisen musiikin ihmemaassa

Syyskuun puolivälissä Samuli Tiikkaja suositteli Helsingin Sanomissa tulevan syksyn klassisen musiikin konserttitarjonnasta kiinnostavimpina pitämiään esityksiä. Mitä todennäköisimmin kirjavasta listasta löytyy jokaiselle jotain. Koska tarjontaa on niin ilahduttavan paljon, ettei edes kokonainen sivu lauantain lehdestä riittänyt, Tiikkaja mainosti vielä seuraavana maanantainakin paria konserttia. Suositukset eivät ymmärrettävästi kiinnitä huomiota konserttiohjelmistoihin toisinaan eksyviin kummajaisiin. 26. ja 27. syyskuuta Helsingin kaupunginorkesterin ohjelmistossa on Brahmsin viulukonserton lisäksi Šostakovitšin 12. sinfonia, Vuosi 1917, joka on omistettu V. I. Leninin muistolle. Siis Leninin.

Diletantti virtuaaliorkesterin ihmemaassa

Toisinaan kulttuuririentojen keskellä käy hieman samaan tapaan kuin Sirkka Turkan runossa kokoelmasta Mies joka rakasti vaimoaan liikaa: ”Kun pyydän viinaa, minulle tarjoillaan jäätelöä – –”. Minun piti Runokuu-festivaalin alkajaisiksi käydä Kansallisteatterin Lavaklubilla kuuntelemassa, kuinka Turkka lukee omia runojaan ja mitkä Turkan runot ovat vaikuttaneet muun muassa Pauliina Haasjoen ja Olli Heikkosen runouteen, mutta kun ei, niin ei. Turkka joutui onnettomuuteen ja vähältä piti, etten olisi ollut muiden mukana kyseisessä tapahtumassa siirrettynä ajankohtana torstaina 30.8., jolloin en millään ehdi paikalle. Tennispalatsissa Helsingin taidemuseossa sen sijaan olikin näyttelyiden ohella yllättäen tarjolla myös virtuaaliorkesteri Sibelius 360.

Hyvin viritettyä elektronimusiikkia

Pitääkö elektronisen musiikin välttämättä olla pihinöitä, ujelluksia, kirskunaa tai kakofoniaa? Jukka Mikkola esittelee ohjelmasarjassaan Atomien laulu Moog-syntetisaattorin ja Wendy Carlosin, joka julkaisi vuonna 1968 levyn Switched-On Bach. Mikkola kertoo, kuinka Carlos halusi tehdä elektronisella soittimella nimenomaan oikeaa musiikkia, joka ei olisi rumaa. Ja kahden miljoonan levyn myynti sekä Moog-syntetisaattorin myynnin lisääntyminen todistavat, että Carlos onnistui. Vai todistavatko?

Boulez Vasaran isäntänä

Mikä on vasara, jonka varsi on työnnetty pullon suusta sisään? Se on Man Rayn taideteos Vasara ilman mestaria. Ihmettelin kyseistä teosta Espoon modernin taiteen museossa Emmassa Meret Oppenheimin ja erinäisten muidenkin taiteilijoiden teoksista kootussa Mielen peilit -näyttelyssä. Huomiotani herätti myös se, että teoksen alkukielisessä nimessä oli jotain tutun tuntuista… Le Marteau sans maître. Tosiaan! Pierre Boulez on säveltänyt teoksen käyttäen René Charin samannimistä surrealistista runoelmaa. Boulezin yhteydessä teoksen nimi käännetään nähtävästi yleensä suomeksi ”Vasara ilman isäntää”.

Wienin filharmonikot ja legendan voima

Wienin filharmonikot konsertoi Tampere-talossa huhtikuun 28. päivä, joten Vesa Sirén sai hyvän syyn haastatella Helsingin Sanomille 19.4. orkesterin puheenjohtajana toimivaa Daniel Froschaueria. Orkesteria ovat johtaneet monen vanhan kuuluisan kapellimestarin ohella muutamat suomalaisetkin kapellimestarit, joista Susanna Mälkki ja Sakari Oramo pitävät Wienin filharmonikoita maailman parhaana orkesterina. Mutta miksi?

Metallica klassisen musiikin perinteen jatkajana?

Tänä vuonna Polar Music Prize -palkinnon saivat Metallica sekä Ahmad Sarmast ja hänen johtamansa Afganistanin kansallinen musiikki-instituutti. Metallica on niin tunnettu, ettei sen palkitseminen mitenkään yllätä, mutta perustelut palkitsemiselle saivat melkein aamuteeni väärään kurkkuun: että Metallica kulkisi fyysisellä ja raivokkaalla musiikillaan Wagnerin ja Tšaikovskin jalanjäljissä! Mitä … ihmettä?

Lisää artikkeleita...

ILMOITUS