Lasse Lehtinen ja Risto Volanen haastavat historian tutkijoita ja harrastajia keskusteluun menneisyyden tulkinnoista kirjallaan 1918 – Kuinka vallankumous levisi Suomeen. He kyseenalaistavat Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla –romaanitrilogian, koska pitävät Suomen sisällissodasta sen perusteella syntynyttä historiakuvaa vinoutuneena.
Saako heidän tulkintansa tukea muilta historian tutkijoilta? Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama artikkelikokoelma Rikki revitty maa, Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö kokoaa yhteen tuoretta tutkimusta sodan syistä, seurauksista ja muistoista. Kirja sisältää kaksitoista artikkelia ja on täydennetty suomennos vuonna 2014 ilmestyneestä englanninkielisestä alkuperäisteoksesta.
Täällä Pohjantähden alla on monella tavalla tärkeä teos. Se nosti punaisten näkökulman ensimmäisen kerran julkiseen keskusteluun ja sysäsi samalla historiantutkimuksen vuosista 1917–1918 kunnolla käyntiin. Kuten Tepora artikkelissaan ilmaisee: ”Linna käänsi tavanomaisen asetelman päälaelleen ja osoitti, miltä suomalainen historia näytti, kun sitä katsottiin alimpien kansankerrosten näkökulmasta.”
Juuri tämä, historiantutkimuksessa vaikeasti tavoitettava näkökulma ”alhaalta” selittää Linnan teoksen suosiota. Hänen tulkintansa on aiheuttanut alusta lähtien närää tutkijoiden keskuudessa. Tepora viittaa Viljo Rasilan tutkimuksiin ja huomauttaa romaanitrilogian ja siitä tehtyjen elokuvaversioiden luoneen myytin, jonka mukaan torpparit olisivat olleet avainasemassa kapinassa. Lehtisen ja Volasen mukaan Linnan romaani on johtanut harhaan kokonaisen sukupolven ja antaa väärän kuvan myös itsenäistymisessä keskeisessä asemassa olleista porvareista.
Linnan aiheenvalinta oli kuitenkin omana aikanaan varsin perusteltu. Suomi oli sisällissodan syttyessä – ja vielä Pohjantähden ilmestyessäkin – selvästi maatalousvaltainen maa, jossa kansalaisten enemmistö sai elantonsa suoraan maataloudesta. Kuten Pertti Haapala artikkelissaan toteaa, maakysymys oli yksi tärkeimpiä poliittisia ja ideologisia ongelmia sisällissotaa edeltävinä vuosina. Vaikka vallankumousta johtivat kaupunkien järjestyneet työläiset, niin ilman maaseudun kannatusta sosiaalidemokraateista ei olisi muodostunut siihen riittävän vahvaa poliittista voimaa.
Jälkiteollisessa yhteiskunnassa taiteilijoita kiinnostavat toisenlaiset aiheet. Sisällissodan satavuotismuistovuonna erityisesti punaiset naissotilaat ovat nousseet valokeilaan. Tiina Lintunen käsittelee artikkelissaan valkoisia ja punaisia naisia sodassa ja tuo hyvin esiin myös sen, miten jyrkästi eri tavalla heitä kohdeltiin julkisuudessa. Tepora puolestaan pohtii yleisemmin kirjailijoiden ja toimittajien roolia mielialojen ja mielipiteiden muovaajina. Tutkijoiden mielenkiinto näyttää suuntautuvan yhä enemmän agitaation, propagandan ja vihapuheen merkitykseen kriisien syntyprosesseissa.
Haapala päätyy jopa siihen, että koko luokkataistelu oli suomalaisten itsensä luomaa todellisuutta. Suomi oli hänen mukaansa 1900-luvun alussa sosiaaliselta rakenteeltaan suhteellisen tasavertaisesti köyhä maa, jonka poliittista elämää hallitsivat suuret odotukset ja voimakkaat viholliskuvat. Pelkkä sanan voima ja kiihotus tuskin riittävät kansannousujen ja vallankumousten syyksi. Ainakaan propaganda ei auttanut suomalaisia heimosotureita Itä-Karjalassa, koska heidän tavoitteensa eivät vastanneet paikallisen väestön intressejä, kuten Aapo Roselius esittää heimosotia käsittelevässä artikkelissaan.
Lehtinen ja Volanen tarkastelevat sisällissotaan johtanutta ajanjaksoa Venäjän vallankumousten ja ensimmäisen maailmansodan tapahtumien yhteydessä. Heidän mukaansa Suomen sisällissodan syynä olivat maailmansodan lopun olosuhteet, Venäjän vallankumouksellisten yllytys ja oppineet harhaanjohtajat. He sysäävät voimakkaasti vastuuta sodasta ja sen seuraukista SDP:n silloisille johtajille.
Juha Siltala sen sijaan toteaa artikkelissaan, että bolševikit kyllä usuttivat suomalaisia vallankumoukseen, mutta jättivät heille päätäntävallan asiassa. Hänen tulkinnassaan paine sosialistien johtajia kohtaan tulee alhaalta, joukkojen keskuudesta. Suomi ajautui sisällissotaan, kun ihmiset reagoivat ristiriitoihin voimakkaasti tunnetasolla. Normaali arki muuttui Suomessa syksyllä 1917 epäluottamuksen ja pelon kierteeksi. Siltalan mukaan sisällissotaa eivät selitä pelkät eturistiriidat, vaan niiden ylipolitisoituminen valtatyhjiössä.
Lehtinen ja Volanen hahmottavat itsenäisen Suomen menestyshistorian kansallisena sivistyshankkeena. Rikki revitty maa puolestaan tuo sodasta selviämisen esiin erilaisiin ajanjaksoihin jakautuneena prosessina. Aapo Roselius käsittelee artikkelissaan 1920- ja 1930-lukuja, jolloin ainoastaan voittajien näkökulma ja vapaussotatulkinta saivat sijaa julkisuudessa. Tauno Saarela selvittää, miten työväenliike elpyi sisällissodasta ja pyrki luomaan omaa muistokulttuuriaan. Tuomas Tepora arvioi, että ensimmäiset, varovaiset askeleet kohti punaisten ja valkoisten tulkintojen sovittelua otettiin jo 1930-luvulla, joskin varsinainen muutos tapahtui vasta 1960-luvulla toisen maailmansodan ja Linnan romaanitrilogian seurauksena.
Tiina Kinnunen analysoi artikkelissaan kylmän sodan jälkeen muotoutunutta sisällissodan muistokulttuuria, johon on noussut hänen mukaansa uusvanhoja ja uusia tulkintoja. Lehtisen ja Volasen teos sisältää runsaasti niitä tunnusmerkkejä, joita Kinnunen pitää ominaisena uusvanhoille vapaussotakertomuksille. Rikki revitty maa puolestaan on moniääninen historiateos, jossa sisällissodan ristiriitaisuutta tarkastellaan useista eri näkökulmista. Se edustaa uudempaa tutkimussuuntausta, jossa konfliktin molempia osapuolia pyritään samanaikaisesti sekä ymmärtämään että tarkastelemaan kriittisesti.
Irma Tapaninen
Lasse Lehtinen, Risto Volanen (2018) 1918 Kuinka vallankumous levisi Suomeen. Otava. 191 sivua.
Tuomas Tepora, Aapo Roselius (toim.) (2018) Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö (The Finnish Civil War 1918. History, Memory, Legacy (2014). Suomentanut Kati Pitkänen. Gaudeamus. 428 sivua.
