Aleksanterin teatterissa kuhisee. Olen tullut katsomaan noin 449 muun kanssa Suomen Mestarin loppuunmyytyä näytöstä. Teatteri on toiminut kansallisen kulttuurin tyyssijana vajaan vuosisadan. Punaiselta samettituolilta kuikuillessa tuntuukin itsestään selvältä, että Post Theatre Collectiven teos asettuu jatkumoon niiden ooppera- ja balettinäytösten kanssa, joista on aiemmin ammennettu ajan henkeä, estetiikkaa ja normeja.
Suomen Mestari on musiikillinen parodia suomen kielen aikuisopetuksen arjesta. Asetelma viedään äärimmäisyyksiin paitsi toiston, rinnastusten ja kielellisen leikittelyn kautta, myös kehollisin tehokeinoin. Teosta voisikin kutsua antinäytelmäksi: sen absurdi tyyli lainaa Eugene Ionescon satiirista Kalju laulajatar.
David Kozman hienovarainen ohjaustyö todistaa vinksahtaneita valtasuhteita ja tilanteita, joihin maahanmuuttajataustaiset opiskelijat joutuvat osallistuessaan kielenopetukseen. Lisäksi teos näpäyttää suomi toisena kielenä -opetuksen klassikkoa, Suomen mestari -oppikirjaa, jonka varaan näytelmän nimi, roolihahmot ja tarinan kaari rakentuvat.
Koreografi Njara Rasolon kädenjälki näkyy sykähdyttävissä tanssinumeroissa, jotka lomittuvat puheteatterin kanssa, mutta myös eleille ja tilankäytölle rakentuvassa kerronnassa. Opiskelijoiden fyysinen teatteri käy vaivihkaa vuoropuhelua opettajan ylitsevuotavan monologin kanssa.
Lavalla kuullaan lähes kymmentä kieltä, vaikka teos on pääosin suomeksi. Tekstitys on saatavissa englanniksi QR-koodin kautta. En osaa arvioida sen toimivuutta käytännössä, mutta ainakin eturivissä tekniikka pelaa.
Kohti suomalaisuuden olemusta
Esityksessä toistuu kohtaus, jossa opettaja (Johanna Kuuva) patistaa oppilaita kieliharjoituksiin. Oppikirjan hahmojen, kuten Tuula (Yuko Takeda) ja Lauri (Timo Teern) Mäkelän sekä Perdo Riberon (Ahmed Kakoyi), väkinäisestä kanssakäymisestä syntyy riemukasta tilannekomiikkaa.
Kirja opettaa paitsi kieltä myös kulttuurisia normeja ja erontekoja. Koen myötähäpeää siitä, että suomen kielen opetuksessa nojataan edelleen stereotypioita vilisevään oppimateriaaliin. Troopeilla paitsi kiillotetaan Suomi-kuvaa myös rodullistetaan maahanmuuttajia. Makaronilaatikko sikanautajauhelihalla, jähmeän tekopirteä kulissiavioliitto, lohtualkoholi. Valkoisena äidinkielenäni suomea puhuvana en itsekään mahdu yhtenäiskulttuuria idealisoivaan kuvastoon.
Opetuskohtausten välissä opiskelijat peruuttavat pikakelauksella pulpetin luo ja typistyvät nykiväksi konemuodostelmaksi. Taustalla raksuttaa ratasanimaatio, joka vaihtuu videokuvaan loputtomasta käytävästä. Puuduttavasta limbosta on vain yksi ulospääsy: yleinen kielitesti.
Marimekkoasuinen opettaja luotsaa värikkäisiin tuulipukuihin vuorautunutta luokkaansa kohti kuvitteellista suomalaisuuden olemusta. ”Luokka!” hän ojentaa kipakasti katrastaan, kun kokee, että oppilaat harhautuvat oikealta tieltä.
Kielen omaksuminen vertautuu näytelmässä uskon doktriiniin. Oppikirjaa taotaan kuin raamattua. Opettaja välittää kaskuihin ja kansanviisauksiin kiteytynyttä perimätietoa ”opetuslapsilleen”.
Näytelmä osuu ajan hermoon
Teos alkaa ja päättyy tuomiopäivään vihjaavaan kohtaukseen, jossa mustiin sonnustautunut opettaja raahaa pulpettia näyttämön poikki urkumusiikin tahtiin. Luokassa piipahtaa myös Mustanaamiota muistuttava kieliprofeetta, Janne Saarikivi (Timo Teern).
Oppilaiden edistyminen saa opettajan euforian valtaan. ”Hyvä luokka! Sinä osaat!” kaikuu salissa, kun yksi toisensa jälkeen tekee oikean liikkeen sanelua mallintavassa koreografiassa. Vähitellen opettajan tenttaamiseen vastataan synkronisilla liikkeillä.
Oppilaat eivät ole kuitenkaan sätkynukkeja. Lauri Mäkelän protesti oppikirjapainoksen luokkarepresentaatioita vastaan on herkullista silmänruokaa. Teoksessa onkin vahva yhteiskunnallinen särmä; sitä voi lukea kehotuksena norminpurkutalkoisiin.
Suomen mestari osuu ajan hermoon kuvittaessaan omintakeisesti 2020-luvun suomen kielen aikuisopetusta. Sillä, että tekijäkaarti on kansainvälisesti virittynyttä, lienee osuutta asiaan. Yleisössä eräs S2-opettaja lohkaisee, että näytelmä vaikuttaa aivan ammattikunnan sisäpiiriläpältä. Ehkäpä teos niksauttaa kansantajua kohti avarakatseisempaa käsitystä suomalaisuudesta.
Suvi Baloch
Suomen mestaria esitettiin Aleksanterin teatterissa syys–lokakuussa. Jatkoesitykset Kansallisteatterin Vallilan lavalla 14. ja 15.11.2023.
