Suuressa maailmassa usein teatterifestivaalien odotetuimpia kohokohtia ovat uusia nuori kykyjä ja taiteellisesti rohkeita irtiottoja annetuista lähtökohdistaan esittelevät Off-ohjelmat. Niissä nähdään usein vilaukselta niitä lupauksia ja toiveita, joita lunastamaan monet nerokkaat taiteilijat keskittävät koko taiteellisen uransa ja asettuvat rohkeasti poikkiteloin tavallista tylsyyttä ja valmiita vastauksia tuputtavaa ympäristöään vastaan.
Tällä asenteella he todistavat oikeaksi sen, mitä Arnold Schönberg kirjoitti Gustav Mahlerista: ”että nerokkuus on synnynnäinen ominaisuus, alttius tai taipumus, jota ei voi oppia, vaan jossa alunperin piileviä mahdollisuuksia taiteilija kehittyessään vain yhä rikkaammin kykenee ilmaisemaan.”
Tampereen Teatterikesässä asia on ihan päinvastoin. Festivaalin nurkkapatrioottisen ja nukahtaneen luonteen huomaa nimenomaan sen uuvuttavasta (ja kaiken säkenöivän mielikuvituksellisen leikin tappavasta) pitkäpiimäisesta OFF-ohjelmistosta, joka kuvastaa myös hyvin, millaisessa surkeudessa entinen teatterin loistava suurkaupunki nykyisin rämpii; teatterikoulutus on täysin hunningolla, ennen vakaiden ja (suomalaisittain) tasokkaiden teattereiden ohjelmisto on vain kassavirtoja ajatelleiden johtajiensa jälijiltä puolihärskin sekavaa komediallista sillisalaattia, joissa taiteellinen ilmaisu ja mielikuvitus on kahlittu realistisen ja naturalistisen näytelmän lopuunkehiteltyihin perusmalleihin, paljastavan juonen yllätyksettömiin käänteisiin ja henkilöhahmoihin, joista näemme jo heti heti alussa, mitä he ovat. Mikä pahinta – ne ovat liukuhihnalta tuotettuja imeliä ja tyhjänpäiväisiä ”Post-laulavatsadepisarat”-kopioiden kopioita ja niiden kalliita rimanalitus- ja rahastuspäivityksiä.
Yleisökään ei ole enää kiinnostunut lähes yksinomaan harrastelijanäyttelijänaisten valtaamasta OFFista, eikä mikään ihme, kun katsoo esityksiä, kuten Tanskalaisen soittokunnan vierailu, Kuljen maalta merelle, Pohjalla sekä Juhannusyön uni, joiden kaikkien yhteinen nimittäjä on juuri se koko OFFia vaivaava mielikuvituksen ja taiteellisen näkemyksen puute, joka saa suuren, uteliaan ja kokeilunhaluisen (lue: nuoren ja radikaalin) yleisön pysymään esitysten uuvuttavuuden ja pitkäpiimaisuuden takia niistä joukolla pois.
Estradi avoimena kaikille
OFFin suurena ongelmana on se, ettei valintaa esitysten suhteen tehdä kuten suuressa maailmassa, vaan OFF on avoin estradi kaikille Teatterikesään omalla kustannuksellaan esiintymään haluaville teatteriryhmille ja taiteilijoille.
Tänä vuonna OFF Tampereessa oli mukana yhteensä 27 ryhmää, 29 tuotantoa ja 114 esitystä koko Teatterikesäviikon ajan, 5.–11.8.2013. OFF-ohjelmistossa nähtiin jonkin verran uusia kotimaisia tekstejä, mutta myös luvattoman paljon jo liian useaan kertaan lämmitettyjä, puhkinaurettuja ja kuluneita takuuvarmoja yleisösuosikkeja.
Teatterikesään kuuluivat myös lastenesitykset (eivät jostain syystä kyllä pääohjelmistossa), kuten ällöttävän lässyttävä ja musikaalia urheasti leikkinyt Punaista Valkoisella sekä virolaisten klovnien Piip ja Tuut lämminhenkinen lapsellinen leikkisekoilu.
Tänä vuonna Tampereen teatterikesässä sai sen käsityksen, että että huumori on väärinymmärretty laajasti ja peruuttomattomasti koko suomalaisessa teatterikentässä aina harrastajateatterista ammattiteattereihin. Metodina on ”sieltä missä aita on matalin” sekä vähä-älyisten mielistely ja miellyttäminen. Enää edes Työväen Näyttämöiden Liiton joukoista ei näytä nousevan entisaikojen maailmoja syleileviä ja pahuutta kurkusta ravisuttelevia legendaarisia teoksia, kuten Ykspihlajan Työväen Näyttämön Halldór Laxnessin Salka Valka (ohjaus Aila ja Kimmo Lavaste)”. Kukaan teatterintekijä ei enää tunnu muistavan tai ymmärtävän, mitä saksalainen romantikko Friedrich Schlegel tarkoitti väittäessään, että pinnallinen syvämietteisyys antaa tollojen ja mielipuolten tai yksinkertaisten ja typerien kajastaa läpi. Sillä hänen mielestään kaiken taiteen alkuna oli kyky kumota järkevästi ajattelevan järjen kulku ja lait suistamalla meidät takaisin fantasian kauniiseen sekasortoon, siihen oikeaan ihmisluonnon alkuperäiseen kaaokseen, mille hän ei tuntenut kauniimpaa symbolia kuin ”vanhojen jumalten värikkään vilinän.”
Kehitysvammaisten esitys kosketti
Tätä taustaa vasten voi ymmärtää, että OFFin koskettavin esitys oli tänä vuonna suloisen koominen ja inhimillisiä ilmaisurajoja lämpimästi koetellut kehitysvammateatteri La Stradan (Huomaa Fellinin samaninniminen klassikkoelokuva) Kesäyön Uni pienistä puutteistaan huolimatta. Siinä näytteli kaksitoista teatterin omaa kehitysvammaista näyttelijää, ammattinäyttelijät Kirsi Nurminen ja Riikka Papunen, neljä harrastelijanäyttelijää sekä opiskelijoista ja ammattimuusikoista koottu kuusihenkinen orkesteri.
Tampereella suosittu ja rehevän fellinimäinen kansannainen Kirsi Nurminen esitti näytelmässä keijujen kuningas Oberonin roolin. Nurminen on alunperin helsinkiläisen kuuluisan Kellariteatterin kasvatteja: ”Vuonna 1987 tulin töihin teatteri Mukamakseen Tampeereelle, ja jäin tänne koska ihastuin kaupungin tunnelmaan”, hän kertoi. Nukketeatterin lisäksi Nurminen on näytellyt paljon pienissä tamperelaisissa teatteriryhmissä.
Nurmista ovat Tampereella työllistäneet Mukamaksen lisäksi muun muassa suositut TV-2:n maalaiskomediat, kuten Vain muutaman huijarin tähden, joita näyttelijät ovat esittäneet Pyynikin, Oulun ja Joensuun kesäteatterissa, missä Kirsi näyttelee edelleenkin Tuulia Turpeista. ”Tuulia on tälläinen Pauli Antero Turpeisen (jota näyttelee Turun kaupunginteatterista eläkkeellä oleva Risto Salmi) vastavoima, joka pitää sen vähän aisoissa”, Nurminen kertoi.
Pari kesää Nurminen näytteli Amurin työläiskortelissa Sininen Tiikeri -teatterissa Tukkijoella-näytelmässä Pietolan isäntää niin, että yleisö luuli häntä mieheksi ja medioissa häntä kehuttiin kilvan ”Tampereen Harvey Keiteleeksi”.
Raskassoutuista, pateettista, vaivaannuttavaa
Raskassoutuisen Maksim Gorkin Pohjalla-esityksen olisi pitänyt lainata hieman rennompaa asennetta maanmiehen Ivan Guntsarovin humoristisesta Oblomovista selviytyäkseen pökkelömäisillä harrastajanäyttelijöillä miehitetystä näytelmästään kunnialla siihen risteyskohtaan, missä vihan, pilkan ja halveksinnan keskellä ensimmäinen tyrmäys, halveksiva katse ja ylimielinen olankohautus koettiin, ja näyttää se, ei vain sanoilla, vaan myös tunteilla yleisölleen, jotta Gorkin yleismaailmallinen sanoma olisi jaksanut kantaa sisuksiin yli tämän päivän kaikenmaailman viihdelässytysten mädättämän maun.
Lausuntataiteilijana Tampereella mielellään esiintyvä Johanna Hannus esitti Kuljen maalta merelle -esityksessään katkelmia amerikkalaisen Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologiasta, joka aloitti länsimaissa suoran ja rehellisen, ihmisiä ja ilmiöitä sisältäpäin tutkivan runouden riisumalla hautakivien valheellisuuden ja antamalla kuolleille ihmisille ristiriitaiset, riitelevät, eriarvoiset ja ongelmalliset kasvot. Hannus ei kyennyt ohi nykyisyyden eksyneessä esityksessään pateettisen Yrjö Jyrinkoski – Veikko Sinisalo – Ritva Arvelo -laahuksensa takia elävöittämään tekstiä sellaiseksi kuin se alunperin oli tarkoitettu. Hänen olisi pitänut tietää suunnitellessaan esitystään, että suurin taito on puhua lyhyesti ja ytimekkäästi täsmäiskun tavoin suoraan sydämiin, kuten Gorgias Platonin dialogeissa, eikä vouhkata meren aalloissa itseään läpimäräksi vanhakantaiseen, paatokselliseen ja kliseiseen ”ennen laivat oli puuta ja miehet rautaa” -tyyliin näyttämöllisen narsistisessa megalomania-aallokossa, joka on jokaiselle pikkukaupungin taiteilijaa leikkivälle harrastajalle tyypilliseen tapaan suuret luulot itsestään omalla messiaanisella kaudellaan omaavalle normaalia päiväkauraa.
Tanssitaiteilija Ari Nummisen pakolliset väännöt taiteen kentällä ovat aina yhtä vaivaannuttavia kokemuksia, sillä niissä ei muutu mikään muu kuin paikka ja aika. Sisältö pysyy aina samanlaisena teinitytöille hurjaa ja kovaa elämää esittelevinä muka rajuna ja muka taiteellisena, jonka sisäinen tyhjyys ja tylsyys ei jaksa enää edes ärsyttää katsojaa, sillä kun on joskus nähnyt yhden Nummisen teoksen, on nähnyt samalla ne kaikki. Hänen kyvyttömyytensä näyttää aitoja tunteita tai elämän monipuolista väriskaalaa on pysynyt vuodesta toiseen hämmästyttävän yksioikoisena, ihan kuten OFFissa nähdyssä yhtä yllätyksettömässä Tanskalaisen soittokunnan vierailussakin.
Aiheesta muualla Kulttuurivihkoissa:
Teatterikesässä voi paikata viime kauden teatteriaukkoja
Teatterikesän annista kerrotaan lisää myös painetussa Kulttuurivihkoissa 5/2013 (ilmestyy noin 4.10.)
