Ennakkoluulottomilla avauksillaan ja räväköillä esiintuloillaan pinnalle noussut, tämän hetken kiinnostavin vastinpari, Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson ja Kokoomusnuorten puheenjohtaja Susanna Koski ovat käyneet kirjeenvaihtoa, jonka Minerva julkaisi Helsingin kirjamessujen yhteydessä kirjana Punavihreä, sinivalkoinen – keskustelukirjeitä. Julkaisutilaisuuden yhteydessä kirjoittajat avasivat kirjeenvaihtonsa teemoja debatoimalla niistä.
Kirja on rakenteeltaan aito keskustelu, joka sisältää kuusi eri teemaa: Verotus on politiikan väline; Oikeudenmukaisuus on katsojan silmässä; Oma ymmärrys määrää keskustelun tason; Suomi on korporaatioiden luvattu maa; Huoli hyvinvointivaltiosta on sukupolvipolitiikkaa; Milloin kompromissi on ”tarpeeksi hyvä”. Nämä kuusi aihetta pitävät sisällään kuusi eri lukua ja kussakin luvussa on aina sekä avaus että vastine.
Verotuksen vaikeus
Liikuttavan yksimielisiä kirjoittajat ovat siitä, että ainakin yhdessä asiassa on jotakin vikaa – verotus Suomessa ei ole kohdallaan; siitä millä tavalla se on väärässä suunnassa, on molempien mielissä hieman erilainen todellisuus.
”Eihän veroissa mitään vikaa ole tietenkään”, Li Andersson aloittaa ja jatkaa: ”tästä me paljon keskustelimme ja olimme samaa mieltä myöskin siitä, että hyvä verotusjärjestelmä on sellainen, joka on mahdollisimman yksinkertainen ja selkeä.”
Verotuksella on Anderssonin mukaan kaksi pääasiallista tehtävää: ”ensimmäinen on tietenkin se, että kerätään veroja tarpeeksi, jotta meillä on rahaa rahoittaa kansalaisten kannalta keskeisiä palveluja, eli fiskaalinen tehtävä. Sen lisäksi verotuksella nähdäkseni pitää pyrkiä siihen, että saadaan tuloeroja kavennettua. Kirjassa käyn läpi sitä, miten näemme verotuksen kehityksen.” Hänen mukaansa Suomessa on koko ajan kuljettu, riippumatta siitä, puhutaanko fiskaalisesta tehtävästä tai tuloerojen kaventamisesta, väärään suuntaan. Andersson ja hänen mukaansa koko Vasemmistoliitto on linjannut suuntaan, jossa kaikkia tuloja verotetaan progressiivisen asteikon mukaan eli puretaan eriytettyä pääomaverotusta, joka Suomessa on ollut käytössä. Mitä Susanna Koski vastaa?
”Kirjassahan keskustellaan useampaan otteeseen verotuksesta, ei vain tuloverotuksesta, vaan perintöverotuksesta. Ja jonkin verran yritysten verotuksesta. Siitä olemme varmasti samaa mieltä, että fiskaalinen tehtävä täytyy täyttyä, mutta erimielisyyksiin tullaan kun puhutaan tulonjaosta.”
”Tuloerojen kasvussa ei ole mitään pahaa”
Susanna Kosken mukaan vasemmistolaiset ovat perinteisesti ajatelleet, että tulonjaosta ja tulojen tasaamisesta on tullut itsetarkoitus. ”Kaikkien ongelmien ydinjuttu on nähdäkseni tulonmuodostuksessa. Että hyvinvointia riittää jaettavaksi myös muillekin. Verojärjestelmän pitää olla yksinkertaisempi, selkeämpi ja läpinäkyvämpi niin, että se purkaa kannustinloukkuja siten, että pienituloinenkin ihminen voi omalla ahkeruudellaan vaikuttaa omaan elintasoon.” Koski kertoo ottaneensa kantaa suhteellisen verotuksen puolesta, joka tunnetaan myös tasaverona.
”Progressiivisen verojärjestelmän oikeudenmukaisuutta on nähdäkseni vaikea perustella sillä, että hyvätuloisten pitää maksaa enemmän veroja. Se on tismalleen näin myös suhteellisessa verotuksessa. Kysymys on siitä, että monenko kertaisesti hyvätuloisen tulee maksaa. Eikö se yksinkertaisesti riitä, että on jo esimerkiksi vaikka kolminkertainen verotus? Eikö riitä, riippumatta siitä mitä tienaat, että saman verran, olipa tulot mitä tahansa, niin moninkertaisesti? Toisin kuin tässä progressiivisessa järjestelmässä, missä verotetaan ihan mielivaltaisesti kolmin- tai kuusin- tai seitsenkertaisesti, tuloista riippuen.”
Tämä keskustelu liittyy laajempaankin asiaan, tuloerojen kasvuun, mihin Li Andersson jo viittasi; tuloerot Suomessa ovat kasvaneet. Kosken toinen kirje on otsikoitu: ”Tuloeroissa ei ole mitään paheksuttavaa.”
”Se on väistämätöntä yhteiskunnassa, jossa kouluttaminen, työnteko tai yrittäminen millään tavalla pitäisi olla kannattavaa. Kaikki ihmiset, joilla on minkäänlaisia kykyjä tai taitoja tahansa, jos tarkoituksena on että omaa panostusta, omaa osaamista myydään, jotta voi huolehtia omasta elämästään, on välttämätöntä, että tuloerojakin syntyy. Nähdäkseni yhteiskunnassa, jossa sallitaan menestyminen, ovat tuloerot välttämättömiä.”
Andersson vastaa. ”Yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta monien tutkimustenkin mukaan siihen liittyy aika paljon ongelmia. Olen eri mieltä siitä, että tuloerojen kasvu olisi väistämätön kehitys. Totta kai se on kiinni siitä, minkälaisia poliittisia ratkaisuja tehdään. Olen myös eri mieltä siitä, että yhteiskunnan hyvinvoinnin lisääntymisen automaattisesti pitäisi tarkoittaa sitä, että sallitaan kehitystä, jossa joillakin menee erittäin hyvin ja joillakin erittäin huonosti. Ihan yhtä hyvin voisin heittää sellaisen pallon, että tämä uusi puhe, mitä tulee kokoomuksen suunnalta siitä, että tuloerot ovatkin oikeasti hyvä asia, vaikuttaa siltä, että on itse asiassa kokoomukselle itsellekin tarkoitus kasvattaa eriarvoisuutta yhteiskunnassa. Tätä en pysty henkilökohtaisesti ymmärtämään.”
Anderssonin mukaan tuloerojen kaventamisessa on kyse myöskin siitä, että tutkimusten mukaan sellaisissa maissa, joissa on suuret tuloerot, on myös monia muita ongelmia, jotka ovat jyrkän luokkarakenteen syytä. ”Kansainvälisesti maissa joissa on isot tuloerot, voi siitä olla haittaa talouskasvulle. Tämä on näkökulma, johon Susanna ei tarttunut eikä kommentoinut.”
Koski kommentoi nyt: ”monissa maissa, missä tuloerot ovat haitallisia, totta kai siihen liittyy se, että täytyy olla toimiva yhteiskuntajärjestys, niin että maassa on demokratia ja ihmisillä on ihmisoikeudet niin, että ne tosiasiallisesti myös toteutuu.”
”Yhteinen kakku täytyy ensin leipoa”
Susanna Koski näkee, etteivät tuloerot kuitenkaan ole se vakavin asia, vaan niitäkin vakavampi ongelma on työttömyys. ”Siitähän monet ongelmat johtuu. Kyllähän se yhteinen kakku täytyy ensin leipoa, että siitä riittää jotain jaettavaa. Ja myöskin se, että tällä hetkellä yhä harvempi joutuu entistä enemmän osallistumaan sen yhteisen kakun kasvattamiseen, niin että pystytään huolehtimaan useammista jotka yhteiskunnan apua tarvitsevat. Se on epäkohta, joka horjuttaa tunnetta samassa veneessä olemisesta.”
Molemmat kirjoittajat ovat samaa mieltä siitä, että olisi tärkeää viedä keskustelua esimerkiksi siihen miten saada työllisyysaste nostettua ja työttömyys vähenemään.
”Tässäkin meidän näkemykset eroavat siitä mitä pitäisi tehdä tai minkälaisella politiikalla tätä pitäisi toteuttaa. Kokoomuksen ongelma on tällä hetkellä, että sillä ei ole mitään evidenssiä, ei Euroopasta, ei Suomesta, ei mitään osoitusta siitä, että tämä linja oikeasti olisi toimiva talouspoliittinen ratkaisu, erityisesti jos puhutaan työllisyydestä,” Li Andersson huomauttaa.
”Leikkauspolitiikka, jota on harjoitettu niin Euroopassa kuin Suomessa, vaikka sen mittakaava on täällä ollut erilainen, on ollut täysin toimimatonta mitä tulee työttömyyden hoitoon, velkataakan hoitoon ja talouskasvun aikaansaamiseen.”
Todistustaakka Anderssonin mukaan on niillä toimijoilla ja poliitikoilla, jotka tätä talouskuripolitiikkaa ovat kannattaneet. ”On jännää, miten talousviisaat Suomessa ovat alkaneet puhua elvytyksen puolesta ja siitä, että nyt olisi syytä tehdä investointeja. Jos jatketaan tällä leikkauslinjalla, niin on todennäköistä, että meidänkin työttömyys tulee nousemaan tästä korkeammaksi.”
Kokoomuksen patenttiratkaisu
Susanna Koski haluaa mainita tässä vaiheessa, että yksi keskeinen yhteinen näkemys kirjoittajilla oli pienyrittäjien asemasta ja sen parantamisesta. ”Kirjassa on myös esitelty ratkaisu, mikä ei vaadi uutta byrokratiaa. Esimerkiksi, että elinkeinonharjoittajalla on mahdollisuus työttömän työnhakijan palkka sivukuluineen vähentää elinkeinotoiminnan tuloksen verotuksessa. Se ei vaadi yhtään mitään sen kummempaa byrokratiaa. Meillä on valtava määrä näitä osaavia, koulutettuja työttömiä työnhakijoita.”
Li Anderssonin mukaan tämä vanha kokoomuslainen, oikeistolainen näkemys on ikävä: se, että keskustelu keskustelun jälkeen kokoomuksen patenttiratkaisu kaikkiin työllisyyteen liittyviin ongelmiin on, että alennetaan työnantajan työllistämiskustannuksia.
”Tätä on kokeiltu Suomessa ja Ruotsissa, ja se on kallis ratkaisu. Jos puhutaan valtiontalouden kokonaisuudesta, puhutaan menetetyistä verotuloista ainakin osittain valtiolle, jos sitä toteutetaan niin kuin on Ruotsissa tehty. Eikä se ole kovinkaan tehokasta niissä maissa, missä sitä on kokeiltu.”
Andersson kertoo viitaneensa puhuessaan kirjeissä työllistävistä investoinneista siihen, että tämä on finanssipolitiikan iso linja. Ei ainoastaan niihin yksittäisiin toimenpiteisiin, joilla esimerkiksi pienyrittäjiä voidaan tukea, jotka hänen mukaansa ovat sinänsä tärkeitä, kun puhutaan esimerkiksi pienyrittäjän sosiaaliturvasta. ”Mutta myöskin siihen millainen tämä iso linja on, minkälaista finanssipolitiikkaa Suomessa tulisi harjoittaa.”
Onko olemassa vastakkainasettelua ?
Kolmannen ja neljännen keskustelun rajalla nousee esille moneen kertaan vastakkainasettelu
työnantajan ja työntekijän välillä. Susanna Kosken mukaan siinä ei mitään periaatteellista ristiriitaa olekaan.
”Ei kai voikaan olla, koska kumpikaan ei pärjää yksinään ilman toista.” Li Anderssonin mukaan perinteinen asetelma päinvastoin on olemassa.
”Kyllä perusjännite on olemassa, jos nyt tarkastellaan yhteiskuntaa laajasti. Totta kai vastakkaisia intressejä on olemassa siinä mielessä, että työntekijät haluavat maksimoida oman osuutensa arvonlisäyksestä, jota työllään tekevät, kun taas monella työnantajalla ja omistajalla erityisesti on intressi maksimoida oma siivunsa, jonka arvonlisäyksenä saavat voittoina. Tämä ei ole minulle edes mielipidekysymys, tämä on ristiriita, jonka olemassaolo on minulle todellinen. Näen sen yhteiskunnassa, siihen törmää jokapäiväisessä arjessa.
Esimerkkinä Andersson mainitsee vastentahtoisesti osa-aikaisesti tai vuokratyösuhteissa työskentelevät.
”Jos nyt tarkastellaan niitä jännitteitä, joita meidän työmarkkinaosapuolten välillä on, niin aika pitkälle ne liittyvät siihen, kuka saa minkäkin suuruisen osan kakusta.”
Susanna Koski jatkaa ymmärtävänsä, että työntekijällä on intressi saada oma osuutensa, tai korvaus työstä. ”Mutta se, että yritys tekee voittoa tai arvonlisäystä työntekijän tekemästä työstä, ei suinkaan ole semmoinen asia, joka päätyisi jotenkin suoraan sen yrittäjän tai työnantajan taskuun voittona. Siihen liittyy paljon muutakin, että se työn tekeminen olisi ylipäätään mahdollista.”
Kosken mukaan voidaan puhua myös työn tuottavuudesta. Se on hänestä ydinkysymys: ”Työpanoksen täytyy aina tuottaa työnantajalle enemmän kuin mitä siitä maksettu korvaus on. Jos olisi päinvastainen tilanne, niin se kääntyisi kestämättömäksi. Asiakas on viime kädessä se, joka tekee päätöksen, tuleeko rahaa ylipäätään siihen yritykseen, jos kukaan on ylipäätään valmis maksamaan poskettoman hintaisia korvauksia, jos yrityksen toiminta ajautuu tuottamattomaksi, jos kustannuksia ei ole oikein mitoitettu.”
Andersson on toista mieltä. ”Työn tuottavuus on noussut kovaakin vauhtia, mutta jos tarkastellaan yhteiskunnallista tulonjakoa laajasti, niin palkansaajien osuus syntyneestä lisäarvosta ei ole ollut kovassa kasvussa muutamaa taantumaa lukuun ottamatta. Jos tarkastellaan laajasti, miten kakku jakaantuu, niin palkansaajat on koko ajan olleet häviämässä riippumatta siitä, että työn tuottavuus on noussut. Jos miettii ulostuloja, joita itsekin yritin nostaa esille, esimerkiksi esitystä työajan lyhentämisestä, se olisi luonnollinen seuraus siitä, että perinteisesti kun työn tuottavuus on kasvanut, niin työntekijät ovat halunneet ulosmitata sen nimenomaan siinä, että pyritään kasvattamaan sitä osaa päivästä, jonka ihmiset voivat käyttää perheensä kanssa tai vapaa-ajan viettoon, harrastuksiin tai muuhun. Mutta kehitys on länsimaissa ollut pysähdyksissä pitkään.”
Koski kertoo tehneensä tästä teemasta ”pienen vassarilarppauksen kirjassa”. Hän mainitsee elämässään työskennelleensä sairaalassa, julkisella sektorilla, perheyrityksessä, pankki- ja rahoitusalalla sekä metallialalla.
”Ikinä, ei ikinä minun työnantaja ole suhtautunut työntekijöihin sillä tavalla, kuin vasemmisto sitä retoriikkaa lietsoo. Työntekijä eikä työnantaja, ei kumpikaan, tule toimeen ilman toista, vaan ne tarvitsevat toisiaan. On pelkästään hyvän ja vastuullisen työnantajan etu huolehtia myös omista työntekijöistään ja heidän hyvinvoinnistaan. Minun nähdäkseni ei ole tilannetta, jossa olisi viisasta syventää sitä ristiriitaa mitä sinä nyt esität. Kummankin menestys hyödyttää molempia”, Koski heittää Anderssonille.
”Jos tarkastellaan työmarkkinoita laajasti, niin EK ja Suomen yrittäjät jatkuvasti esittävät palkanalennuksia nuorille, esittävät vuokratyön lisäämistä – toimenpiteitä, joilla heikennetään työntekijöiden ansioita. Nämä ovat hyviä merkkejä siitä, mikä työmarkkinaosapuolten välillä vallitsee”, Andersson vastaa.
Mitä tehdä ay-liikkeellä?
Susanna Koski esittää kirjassa, että ammattiyhdistysliike joutaisi mennä, tai ainakin melkein. ”Olen sitä mieltä, että kyllä sille oma paikkansa ja arvovaltansa löytyy vielä 2010-luvulla. Työmarkkinoiden vapauttaminen on keskeisessä asemassa siinä, että työn määrää saadaan lisättyä. Jos nuorilla ei ole mitään muuta kilpailuvalttia kun kokemus puuttuu, nuoren työntekijän joustaminen ei ole mahdollista.”
Li Andersson huomauttaa: ”Työmarkkinoiden kehityksen vuoksi tarvitaan ay-liikettä, ay-liikehän ovat työntekijät. Se tarkoittaa sitä, että työntekijät vapaaehtoisesti järjestäytyvät ammattiliitoksi ja valitsevat edustajat, jotka sitten ajavat työntekijöiden asemaa. Ei ole myyttistä ay-liikettä, vapaassa yhteiskunnassa työntekijöillä on mahdollisuus järjestäytyä tällä tavalla. Se on työntekijän näkökulmasta myös tarpeellista, koska yksittäisen työntekijän ja yrityksen neuvotteluasema eivät ole toisiinsa verrattavissa. Asetelman tasapuolisuuden vuoksi tarvitaan työntekijöiden järjestäytymistä. On hauskaa, että Susannan esitys todisti sen taas, että nostetaan esille nuorisotyöttömyyden ratkaiseminen palkkoja alentamalla, jota on kokeiltu myös Suomessa, eikä se ole työllisyyden näkökulmasta tehokasta.”
”Palkanalennus tuskin koskaan on itsetarkoitus, mutta työnantajakustannuksia pitää kohtuullistaa. Kyllä työntekijä on aina palkkansa ansainnut, ei palkanalennus ole itseisarvo tai päämäärä”, Koski vastaa ja jatkaa: ”Ay-liike ei ole pelkästään työntekijöiden asemaa koskeva. Esimerkiksi syksyllä tuli karu uutinen, mikä se este on käytännön tasolla. Pääkaupunkiseudulla toimii sosiaali- ja terveyspalvelualan yritys, joka tarjosi apupalveluja, joista Helsinki maksoi palvelusetelillä. Sitten, kun setelin arvo laski, niin yritys ei enää voinut kattaa palkkakustannuksia, tarjottiin palkanalennusta. Siitä huolimatta tilanne on nurinkurinen. Ollaanko me valmiita menettämään työpaikkoja kokonaan vai olisiko se työpaikan säilyminen ylipäätään tärkeää, kun palkka olisi kuitenkin ihmisarvoinen?”
Li Andersson ja Susanna Koski eivät säästele sanoja kirjeenvaihdossaan, kuten eivät tässä keskustelussakaan. Punavihreä, sinivalkoinen – keskustelukirjeitä on tervetullut tuulahdus uudesta poliittisesta kulttuurista, jossa voidaan käydä aitoa dialogia poliittisen kentän vastalaidoilta, aivan eri lähtökohdista, mutta kuunnellen aidosti toista osapuolta. Poliittinen jargon puuttuu täysin tästä kirjeenvaihdosta ja kirjoittajat käyvät aiheisiin hyvin perustellusti ja rakentavasti, suomeksi.
Li Andersson, Susanna Koski (2014): Punavihreä, sinivalkoinen – keskustelukirjeitä. Minerva. 372 sivua.
